25.5.2017

Väsy

Heräsin nelivuotiaan kanssa. Lapsi halusi leikkiä, minä halusin saada sen yhdistymään itseni kanssa.

(Otin vihdoin itselleni nimen. Olen Selviytyjä. Yhdessä muodostamme persoonan, jota muut kutsuvat nimelläni: päiväpersoonani.)

Lopulta lapsiosa alkoi kiroilla, mistä tajusin etsiä vanhempaa osaa. Varhaisteini ilmoittautui. Se kantoi vihaa laiminlyöjää kohtaan ja ylläpiti dissosiaatiota. En saanut lapsiosaa sulautumaan itseeni, mutta sain sen ainakin "pois päältä". Kehoni ei enää tunnu liian suurelta. Lapsi pääsi leikkimään ikäistensä kanssa. Muu odottaa terapian alkua.

Tänään olen ollut niin väsynyt, että peruin viikonlopun lomasuunnitelmani. Käyn kotona kissoja moikkaamassa huomenna. Jos jaksan. Muu on nyt liikaa.

24.5.2017

Pyörtyminen iltapalalla

Tw: raiskaus, pedofilia

Juoksen metsässä. On talviyö. Puristan unileluani rintaani vasten. Olen avojaloin, vaikka maassa on lunta. Piiloudun kuusen taimen taakse, mutta minut löydetään.

Mielensärkijä on ajanut meidät ukin autolla hirsimökille. Ukki on mukana. Mökillä on humalaisia ihmisiä, musiikki pauhaa. Ainut valo paistaa mökin avonaisesta ovesta. Minut vedetään jaloista mökkiin. Huudan ja potkin. Mies nappaa minulta unileluni. Kiljaisen.

Sitten minulle tehtiin pahaa. Nousen kattoon katselemaan tapahtumia. Pyörryn kivusta.

Olin neljä vuotta.

Ketipinor ❤

Olen nukkunut paremmin kuin ehkä koskaan. Olokin on parempi. Nykyään odotan yötä, että pääsee lepäämään! Viime yönä heräilin välillä, ja vain nautin siitä, miten IHANAA on nukkua! Valtava ero entiseen!

Vointi on parantunut nyt niin, että uskalsin luvata Dyykkarille tulevani kotiin viikonlopuksi. Vain lomalle, mutta kuitenkin. Olo varmaan heikkenee, koska käymme hautajaisissa, mutta sitten saa taas toipua.

Nyt vain olen ja ihmettelen. Ensimmäinen aamuni sairaalassa, kun en mennyt heti aamupalan jälkeen nukkumaan. Nyt ihmettelen, mitä teen kaikella tällä ajalla!

Keho on yhä väsynyt, enkä jaksa keskittyä kovin pitkään, mutta jaksan kuitenkin enemmän kuin eilen. Parempaan päin ollaan siis menossa.

Tuntuu hyvältä, että vihdoin löysin Suomesta kunnan, jossa mielenterveyden hoito on näin hyvällä tolalla (osastolla on aina paikkoja) ja vahva kriisiosaaminen. Minua ei hoputeta täältä pois. Olisipa K ollut yhtä onnekas...

23.5.2017

Sirusäkki


Olen niin väsynyt, että kuolen.

Makaan maalattialla alasti, kylmissäni. Odotan kuolemaa. Tämä joukkoraiskauksen kokenut osa on tuonut nyt väsymyksensä käsittelyyn, ja tuntuu, että vain makuulla on hyvä.

Eilen ymmärsin, että suoritan kaikkea: keiton syömisestä paranemiseen. Yritin lopettaa suorittamisen. Mutta jos pistän Suorittajan hyllylle, en jaksa kuin hengittää, ja sekin sattuu.

Kun saan itseni revittyä tähän hetkeen, voin hetken hyvin. Sitten haavoittunut osani nousee pintaan, ja romahdan.

Onneksi saan nyt hoitoa. Onneksi täällä on sosiaalityöntekijä, joka hoitaa raha-asiat puolestani. Maailma on tuolla jossain. Minä nuolen haavojani kolossani. Olen vihdoin niin vahva, että uskallan näyttää, kuinka rikki olen.

Vielä, kun saisi itkettyä...

21.5.2017

Viattoman syvä uni

Eilisilta ei meinannut sujua millään. Opamox naamaan: pyörin tunnin sängyssä. Ei vaikutusta. Uusi Opamox ja Tenox naamaan: aina kun meinasin torkahtaa, havahduin siihen, että vihainen 12v. raapi ranteitani verille.

Lopulta päivystävä lääkäri määräsi minulle Ketipinorin. Se toimi. Nukuin syvää unta, heräämättä. Näin ihania, onnellisia unia. Herättyäni päässä oli hiljaista ja se "taistele-tai-pakene"-jännitys, joka lihaksissani on ollut niin kauan kuin muistan, oli kadonnut. Ei lopullisesti, koska tunnen sen palaavan jo tätä kirjoittaessani, mutta kuitenkin: nukuin kuin pikkulapsi! (Jonka kotona EI tapella ja joka kokee olevansa turvassa.) Huomaan nyt odottavani ensi yötä innolla(!), varsinkin kun minulle luvattiin lisää tuota ihmeainetta. Opamox ja Tenox korvataan nyt sillä.

Suihkussa sain oivalluksen unestani. Se oli yhtä onnea, auvoa ja läheisyyttä, kunnes aloin miettiä keinoja tehdä siitä vielä parempi. Silloin alitajuntani alkoi sabotoida onneani, väkijoukot änkivät tuijottamaan, kaikki yrittämäni epäonnistui. Unessa ärsyyntymiseni kasvoi ja yritin vain kovemmin. Hereillä ymmärsin: olin alkanut suorittaa onnellisuutta, kuten aina kaikkea. Se johti onnettomuuteen, suruun ja raivoon. Leikistä, läheisyydestä ja onnesta ei ollut tietoakaan.

Oli myös tärkeää, että unessa oli Dyykkari. Tajusin meidän olevan tässä samanlaisia: hän suorittaa tätä suhdetta, sen sijaan, että nauttisi siitä. Siksi osaamme tehdä toisemme vain onnettomiksi, vaikka yritämme päinvastaista. Onni ei tule pakolla.

20.5.2017

Tulkintaa

Yö meni dissoillen: tuntui, kuin joitain kauan sitten irronneita osia olisi liukunut paikoilleen. Jokin syvä jännitys lihaksissa purkautui. Heräsin välillä hirveään tarpeeseen vahingoittaa itseäni. Päästiin kompromissiin: raavin ranteitani sen sijaan, että olisin viiltänyt kurkkuni auki. Kirvelyyn keskittyminen rauhoitti osaani.

Heräsin vasta päiväruualle. Kävin pyytämässä ja sain hoitoa ranteitteni naarmuille. Päiväkahvin aikaan lapsiosat halusivat taas kaakaota. Kun kannoin sitä pöytään, teki taas mieli raapia ranteita. Istuin alas, ja kysyin osaltani, miksi. Se selitti minun ansainneen kipua, koska en ollut estänyt sitä, mitä äidille tapahtui.

Kysyin siltä, miten olisin voinut. Näytin sille kolmevuotiaan lapsen niin elävästi, kuin saatoin kuvitella. Se hämmentyi.

Siirsin syyllisyyden tilanteesta mielensärkijälle. Silloin parahti se lapsiosa, joka yhä istui lastenhuoneen lattialla, järkyttyneenä tapahtuneesta. "Jos isi on paha, minäkin olen." Korjasin sitä. Minä en ole paha. Minä olin lapsi. Minusta olisi pitänyt pitää huolta.

Soturi, jonka tunnistin lopulta huomattavasti vahvistuneeksi Altaïriksi, haki lapsen toipumaan.

Ilmeisesti olin ehtinyt nukahtaa sinä yönä. Heräsin ämpärin kolahdukseen lattialle. Seuranneet tapahtumat: vihainen isä, vyön soljen osumat, äidin pelko ja pahimpana se, että isä meni hakkaamaan raskaana olevaa vaimoaan, minkä jopa minä lapsen mielessäni ymmärsin pahemmaksi, hirveämmäksi kuin sai olla... Kaikki se yhdistyi mielessäni nukkumiseen. Kunhan valvon öisin, pahaa ei tapahdu.

Se oli pienen lapsen epätoivoinen yritys tehdä maailmasta ennustettavampi, ymmärrettävämpi.

19.5.2017

Ei saa mennä nukkumaan

Yöhoitaja ehdotti, että en menisi vielä 8-9 välillä nukkumaan, koska olen nyt herännyt säännöllisesti 2-3 tunnin unien jälkeen ja tarvinnut lääkkeitä nukahtaakseni taas. Lapsiosani kuuli: "Ei saa mennä nukkumaan," ja "Ei saa nukkua."

Valvoin väkisin tunnin pidempään, ja yritin sitten nukahtaa. Eihän siitä tullut mitään. Lapsiosani uskoi vakaasti, että hoitajat suuttuvat, kun menin nukkumaan "ilman lupaa". Olin ollut tuhma, ja he hakkaisivat minut. Lopulta luovutin, puin päälleni ja menin mököttämään aulaan. Siinä ainakin näkisivät, että valvoin.

Lopulta yöhoitaja totesi, ettei hän ollut minua kieltänyt, ehdottanut vaan. Ja että voisin mennä nukkumaan.

Sängyssä ahdistus iski. Lapsiosani ryntäili pääni sisällä keräten syliinsä kaiken, jolla puolustautua: astaloita, haravia, kirveitä... Kun ehdotin, että se laskisi ne maahan, koska olen turvassa, se päätti tappaa itsensä. Lasi rikki, kaula auki. Sen suunnitelma oli niin seikkaperäinen, että päätin hakea apua.

Sain tärinän keskeltä kerrottua asiani. Sain Opamoxin ja tyynyn (lapsiosa halusi pehmolelun, mutta niitä ei ollut). Hoin kissojeni nimiä mantrana, räpläsin rastojani ja yritin muistaa, mikä vuosi on.

Kuulin tyhjän muoviämpärin kolahduksen lattialle, ja sen äänen, minkä muovikahva pitää pudotessaan ämpärin kylkeen. Näin mielensärkijän virnistyksen. Kuulin vyönsoljen helähdyksen.

(Harmaa kissa, oranssi kissa, kissanpentu...)

Vyönsoljen kilahdus. Muistin niiden ruskeiden vakosamettihousujen hajun. Aloin kirkua. Konttasin kuin vauhko eläin alas sängystäni, lattialle, yritin pöydän alle turvaan. Mielensärkijä ruoski vyöllään pimeässä, yrittäen osua minuun.

(Kissat, kissat, vuosi 2017... Kuolema seisoi vieressäni, hiljaisena, mykkänä. Se muistutti minua olemassaolollaan siitä, ettei kipuun kuole.)

"Älä huuda!!" huusi pelästynyt laiminlyöjä viereisestä makuuhuoneesta. Loput sanat jäivät hänen kurkkuunsa. Tiesin ne kuitenkin: Huutaminen tekee siitä vain pahempaa.

Mielensärkijä otti vyön, marssi makuuhuoneeseen ja alkoi ruoskia raskaana olevaa vaimoaan. Minä jäin kontilleni itkemään sänkyni viereen, tietäen, että isä tulee vielä takaisin.

Olin kolme vuotta.

Vedin itseni nykyhetkeen. Kelasin tapahtumat mielessäni vyönsoljen helähdykseen asti. Sitten Kuolema leikkasi viikatteellaan mielensärkijän pään irti, siististi yhdellä iskulla. Mitään pahaa ei ehtinytkään tapahtua. Kirjoitin näin muiston uudelleen.

Hain nenäliinan ja kuivasin kasvoni. Ihmettelin, miten se kastui niin paljon. Kokosin itseni, kävin pyytämässä Tenoxin ja menin nukkumaan.