29.12.2007

Hyvää huomenta!


Kirjoittaminen rauhoittaa, samoin kuin Psykoterapiaoppaan lukeminen. Ihan hyvä näin, ehkä selviän sittenkin sinne 9. päivään asti. Ehkä selviän jopa sinne maaliskuun alkuunkin (vaikka en tiedäkään, mitä "ei selviäminen" tarkoittaisi). Piristynyt mieliala voi johtua ainakin siiitä, että näin pitkästä aikaa mukavia unia, ja nukuinkin enää vain 10 tuntia. En enää 12 tai 14 tuntia, vain 10. Ehkä se tästä vähitellen. Pitäisi vain lopettaa tämä, että en ota lääkkeitä illalla oikeaan aikaan, valvon ihan liian pitkään ja sitten nukun puolet päivästä. Varsinkin nyt kun mielensärkijä vieläkin tykkää istua sen kirkasvalolampun päällä, jota oikeasti tarvitsisin tämän vuorokausirytmini korjaamiseen. Ehkä masennuskin hieman helpottaisi, jos ei tarttisi pimeässä istua.

Tänään pitäisi katsoa paljon leffoja, että saa nuo joskus palautettua katsottuina Filmariin. Tällä hetkellä pyörii Pianisti. En olisi ottanut tätä, jos olisin tajunnut lukea takakansitekstiä sen verran, että tässä kerrotaan taas juutalaisten kurjasta kohtelusta natsien vallan alla. Näitä leffoja on tullut katsottua jo vähän liian monta. Jos sellaisia leffoja ei vielä ole nähnyt liikaa, suosittelen kyllä. Naisten piha ei ollut kovin hyvä, liian kliseinen amerikkalaisten versio Kiinasta, sen kulttuurista ja tavoista. Totta kai nelikymppinen sukujen sopimuksella naitettu kiinalainen nainen rakastuu ensimmäiseen kaupunkiin saapuvaan amerikkalaiseen lähetyssaarnaajaan, vieläpä niin kovasti ettei edes syttyvä sota estä häntä hylkäämästä perhettään ja juoksentelemasta ympäri kaupunkia kuin päätön kana yhden pepsodent-hymyn omaavan äijän perässä, jonka näyttelijäntyötä ei kyllä voi kehua. Leffa yritti nojata siihen, että kiinalaisesta kulttuurista löytyy paljon kaunista ja outoja tapoja, jotka kiehtoisivat katsojaa sen verran ettei ihan pystyyn nukahtaisi. Mutta kun olen katsonut sen verran kiinalaisia elokuvia, että ymmärrän jotain sikäläisestä tapakulttuurista, amerikkalaistettu Kiina lähinnä nauratti. Totta kai kiljuva ja riehuva amerikkalainen mies päästetään naisten asuntiloihin, annetaan tämän riisua talon vanha rouva ja vieläpä työnnellä käsiään tämän kohtuun korjaamaan syntyvän lapsen asentoa, kunhan vain tuo amerikkalainen mies huutaa tarpeeksi lujaa olevansa lääkäri. Totta kai jokainen kiinalainen nainen, joka ei jatkuvasti kilju miehen olevan amerikkalainen, rakastuu tähän, kunhan mies vain vähän selittää kuinka maa kiertää aurinkoa.

Tuosta vuodatuksesta voisi ehkä päätellä, että olen lopen kyllästynyt amerikkalaisiin elokuviin (siis Hollywood-moskaan, tehdään siellä hyviäkin leffoja, ne vain harvemmin ovat sitä valtavirtaa). Niissä muiden kulttuurien tavat ovat aina vain hauskoja yksityiskohtia, jotka parhaimmillaan sopivasti hankaloittavat päähenkilön toimintaa. Amerikkalaisten muutaman sadan vuoden ikäinen kulttuuri tietää ja osaa aina kaiken paremmin, kuin minkä muun tahansa maan monituhatvuotinen kulttuuri ikinä.

Tänään voisi leffojen katsomisen lisäksi pistää asialistalle ruuan laittamisen, puhelimen akun lataamisen ja jos joskus saisi pukeuduttua ja syötyäkin. Saa nähdä, kuinka onnistuu. Paljon tekemistä. :)

Sormet liimassa


Päätin askarrella vanhasta kierrekantisesta vihkosta siskolleni reseptikirjan (tuparilahjaksi). Keräsin siihen mummolta saamiani ruokareseptejä sekä omia suosikkejani. Nyt koko kämppä haisee liimalta, mutta päivän projekti on valmis. Käytiin tänään allekirjoittamassa vuokrasopimus ja hakemassa avain. Kävin katsomassa siskon tulevaa asuntoakin (sisko lähti töihin). Hyvältä paikalta vaikutti, vaikka vain ulkoa päin kävin kurkkimassa. Nyt tiedän minne opastaa muuttoauto, ja missä kerroksessa kämppä on. Hyvä että on alimmassa, niin ei tarvitse sitä himoisoa ja painavaa metallirunkoista sänkyä, joka siskollani on, raahata yhtään portaikkoa. Varsinkin kun talossa ei ole hissiä. Siskoni opiskelupaikkaan sieltä on alle viiden minsan kävely, mikä on mukavaa, kun ei tarvitse bussikorttiin hankkia rahaa.

Siskoni on saanut jo kolme työpaikkaa (yksi kesätyö, yksi keikkatyö ja yksi jossa voi käydä nyt kun on koulusta lomalla), joista tuossa jälkimmäisessä yrittää saada rahat ensimmäiseen vuokraan ja velkojen maksuun meille. Minä ja avokki ollaan jouduttu nyt hieman auttamaan häntä rahallisesti, kun laiminlyöjä on yhteistyöhaluton, varsinkin mitä tulee rahan antamiseen. Ja mielensärkijän mielestä on ihan hullua, että siskoni muuttaa heiltä pois, kun ihan yhtä hyvin hän voisi asua siellä. Niin vissiin. Siskoni on jo paljon rennompi ja iloisempi, kun päivittäinen väkivallan (henkisen ja ruumiillisen) uhka on poissa. Vaikka muille sukulaisille sitä onkin hyvä selitellä, kun he eivät ikinä näe siskoani sellaisena. Aina kun laiminlyöjä on paikalla, siskoni muuttuu mykäksi mytyksi nurkassa joka yrittää kadota näkyvistä. Jos mielensärkijä olisi paikalla, hän katoaisi paikalta. Onneksi mielensärkijä on tajunnut pysyä poissa kotioveltamme.

Jotain kyllä kertoo se, ettei siskoni halua kertoa vanhemmilleen uutta osoitettaan. Mistä mummo on taas kauhuissaan, mutta sille ei voi mitään.

Kävin tänään kaupoillakin, mutta vielä ei ollut alennettu yhtäkään niistä tavaroista, mitä olen ajatellut ostaa. Minulla on vähän semmoinen taktiikka noiden alennusmyyntien suhteen, että käyn ennen niitä katsomassa mitä on tarjolla ja pistän ylös mieleeni mitä voisi hankkia sitten alesta. Jos unohdan muistiin merkitsemäni tavarat, en sitten oikeasti tarvinnut niitä. Jos ne loppuvat ennen alennusmyyntejä, ne eivät sitten olleet tarkoitettu minulle. Nyt saikulla on lisäksi hyvää aikaa käydä samassa kaupassa monena päivänä katsomassa kuinka hinta laskee päivä päivältä. Huono puoli tässä taktiikassa on sitten se, että tulee poimittua alekoreista vähän kaikkea sellaista, mitä ei nyt välttämättä niin tarvitsisi.

Toisaalta nyt taas inhoan kaikkea tavaraa ja yritän lahjottaa siskolleni kaiken mitä meillä on kaksi. Kun tilaa on vajaa 50 neliötä, sekin että on neljät verhot samaan ikkunaan, alkaa tuntua liialta. Toisaalta osaan vielä vastata totuudenmukaisesti siihen, kuinka monet villasukat minulla on (3 paria) tai kuinka monta vispilää meillä on (2), joten eiköhän näitä kaikkia käytetäkin ainakin joskus. Jotenkin vain alkaa ahdistamaan että sitä roinaa on kuitenkin liikaa. En halua asunnostani samanlaista pesää kuin mielensärkijän asunto on. Siitä ei kyllä taida olla pelkoa niin kauan kun pystyn heittämään tavaraa poiskin. :)

Olipas taas diipadaapaa tuon eilisen analysoinnin jälkeen, mutta ei sitä aina jaksa pohtia syntyjä syviä.

28.12.2007

"Onnelliset tunnit alkaa viimein väsyttää"


Np: Apulanta - Käännä se pois. Itkin ja huusin vihdoin tuskaani pihalle. Helpotti vähän. Sekin helpotti, että sain juteltua siskoni kanssa kun hän pääsi töistä tänään. Haukuimme yhdessä mielensärkijää, ja muistin paljon sellaista, jota en paljoa halua muistella.

Tiedättekö, miltä tuntuu kun jokainen opettaja kehuu uutta todistustasi, ja luokkakaverisi ihmettelevät hyvää keskiarvoasi? Tiedättekö, miltä tuntuu mennä sellaisen todistuksen kanssa mielensärkijän eteen ja toivoa kehuja? Kun niitä kehuja ei ikinä tullut. Jos numero oli muu kuin kymppi, aina kysyttiin, miksei se ole kymppi. Jos se oli kymppi, kysyttiin, mikseivät kaikki muutkin olleet kymppejä. Lopulta annoin periksi, ja aloin uskoa olevani tyhmä, laiska ja saamaton.

Tiedättekö, miltä tuntuu kun saa ensimmäisen kerran luvan kutsua kaksi kaveria yökylään? Tiedättekö, miltä tuntuu, kun laiminlyöjä rupeaa vieraiden saavuttua ovelle kiljua, että näitä ei saa päästää sisään, koska niillä onkin mustat nahkatakit ja tytöllä mustaa kajalia? Ja sitten joudut muistuttamaan, että vieraat ovat tulleet kolmensadan kilometrin päästä, ja että vierailusta on sovittu jo viikkoja etukäteen? Ja joudut salakuljettamaan kavereillesi jopa lakanat ja antamaan heille ruokaa salaa niin kauan kuin vierailua jatkuu?

Muistan, kun vahingossa sain värjättyä avokkini kalleimman paidan keltaiseksi. Olin aivan varma, että kun hän pääsee kotiin, saan hirmuisen raivoamisen osakseni ja olin jo valmiiksi kauhuissani. Kuitenkin kun hän vihdoin tuli kotiin, hän vain totesi että aina voi ostaa uuden. Olin kuin puulla päähän löyty. Kun on niin tottunut siihen, että minkä tahansa hajoaminen tai muu pieni elämän vastoinkäyminen on hirmuisen raivokohtauksen laukaisija, päinvastaiseen ei meinaa tottua.

Miksi minulla on täytynyt olla niin kamala lapsuus? Itkemisen jälkeen pitää juoda paljon vettä ettei päätä ala särkeä, ja sitten tulee kylmä. Ja kaikki nenäliinat pitää huomenna pistää pesuun...


27.12.2007

Kaljaa


Pahoittelen tämän päivän postaustulvaa, mutta nyt kun sain vähän kaljaa vatsaani, pitää taas avautua. (Lääkitykseni ei sovi yhteen alkoholin kanssa, taas yksi tapa vahingoittaa itseäni, toim. huom.)

Olen nyt päässyt päättelyssäni niin pitkälle, että haluan avokistani eroon siksi, että sen jälkeen minulla ei enää olisi mitään syytä elää, ja voisin hyvin tappaa itseni.

Niin, mitäs tuohon nyt voi sanoa. Paitsi sen, että tuskin tappaisin itseäni vaikka yksin jäisinkin. Se on vain kuvitelma, jota käytän rauhoittamaan itseäni. En kestä tätä tuskaa ja ahdistusta, joka on muuttunut vuosien mittaan pysyväksi olotilaksi. Se on kuin kivettynyt, kuivunut tahma, joka on mädäntynyt joka rakoon kiinni jo niin kauan sitten, ettei siitä saa enää mitään selvää mikä tai mitä se on aikoinaan ollut. Se on kuin painava kivi sisuksissani, joka vetää minua alaspäin näkymättömästä nuorasta, jota ei saa poikki koska ei näe koko nuoraa, tai onko niitä sittenkin useita?

Näen jatkuvasti unia, joissa jään jotenkin puristuksiin tai ansaan niin etten pääse pois. Herään näistä unista omaan huutooni. Pahinta on, kun ei tiedä omaan tilanteeseensa johtaneita syitä. Johtuuko tämä kaikki oikeasti mielensärkijästä? Kuinka suuri osuus oli sillä että olin koulussa koulukiusattu ainakin seitsemännelle luokalle saakka? Miten se vaikuttaa, että sain ensimmäiset ystäväni vasta kahdeksannella luokalla? Miksi olen käyttäytynyt eläessäni niin kuin olen käyttäytynyt? Miksi olen valinnut niin kuin olen valinnut? Miksi ensimmäinen poikaystäväni oli luopio renttu alkoholistin poika, joka käytti minua hyväkseen kaikilla keinoilla mitä voi keksiä? Miksi en päässyt siitä suhteesta eroon ennen kuin vasta neljän vuoden piinan jälkeen? Miksi yritin tappaa itseni opiskelulla? Miksi inhoan itseäni syvästi, ja pidän itseäni epäonnistujana, vaikka olen edennyt elämässäni hyvin? Miksi haluan tuhota ympäriltäni kaiken ja vajota syvään pimeään kaivoon jossa voisin rypeä surkeudessani kunnes jossain vaiheessa vain katoaisin?

Miksi haluan kuolla? Mitä niin kamalaa olen tehnyt? Miksi aloin alun perin haluta kuolemaa silloin aikoinaan kolmannella luokalla?

Jos käydään nykyistä elämäntilannettani läpi, minulla ei olisi mitään syytä kuolla. Minulla on enemmän ystäviä ja kavereita kuin ikinä. Avopuolisoni kosi minua vihdoin viime kesänä, ja häät on tarkoitus pitää kun olen parantunut. Koen olevani alalla, josta pidän, ja opinnot ovat edenneet mukavasti. Ja jos jotain voi päätellä siitä, että vaikka en muista paljoa mitään elämästäni vuoden 2004 joulun jälkeen, olen saanut kursseista enimmäkseen vähintään kolmosia, minulla on älyäkin sen verran että voin hyvin valmistua. Sitten joskus kun olen taas saanut toimintakykyni takaisin. Jos nyt ikinä saan sen takaisin, kun edes ymmärrä, miksi olen sen menettänyt. En ole tajunnut että olen ollut masentunut, että tarvitsen suruaikaa selvitäkseni lapsuudesta, että olen työkyvytön, ennen kuin joku lääkäri tai psykologi on minulle niin sanonut. En näe tilannettani mitenkään selvästi.

Omasta mielestäni olen vain joutunut jotenkin tilanteeseen, jossa en pysty opiskelemaan, avokin kanssa menee huonosti, ja mielensärkijän kanssa tekemisiin joutuminen aiheuttaa minussa fyysisiä oireita. Minulla ei ole aavistustakaan, miten näin on käynyt. On kuin joku muu olisi elänyt elämäni puolestani, ja äkkiä minut on vain työnnetty tähän ihmisen kuoreen ja käsketty selvitä, sillä pois ei pääse.

Missäköhän hemmetissä olisin, jos en olisi viime keväänä avokkini painostuksesta vihdoin hakenut apua? En halua ajatella sitä. Tai ehkä voin lohduttautua sillä, että olen sentään jotain osannut tehdä oikein. Kaikesta huolimatta.

Tuohon aikaisempaan postaukseen, jossa luettelin asioita jotka ovat sittenkin hyvin, pitäisi kyllä lisätä se, etten ole missään vaiheessa joutunut peittelemään tilannettani kavereiltani. Väännämme vitsiä siitä, kuinka minun pitää vetää nappia huuleen etten rupea sekoilemaan enempää kuin on tarpeellista. Ehkä asiaan vaikuttaa se, että kaverini-jolla-on-kiire-tappaa-itseään-kiireellä on ollut vuoden sairauslomalla burnoutin jälkeen ja syö niin vahvoja päätroppeja, että saa kuumia aaltoja ja muita kivoja oireita jos unohtaa ottaa lääkkeensä. Toinen kaverini sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä, suhtautuu lääkitykseensä epäilevästi ja on totuttanut koko kaveriporukan siihen että kun hänellä on mania päällä, kaikkien pitää lähteä hänen kanssaan lenkille nyt ja heti, ja sitten kun masennus iskee, hän on kurjin kaikista eikä ansaitse elää. Muita ystäväpiiristä löytyviä tauteja on syömishäiriöt, peliaddiktiot, päihderiippuvuus, työnarkomania ja masennus. Yksi on jopa onnistunut saamaan sydänkohtauksen reiluna parikymppisenä rehkittyään aivan liikaa. Parempi niistä on puhua kavereille kuin pitää kaikki vain itsellään, varsinkin opiskelupaikkakunnallaan jossa ei tunne ketään. Olemme siis kaikki siinä kahdenkymmenen ikävuoden molemmin puolin, vanhin tuttuni täytti juuri 32.

Mietin kyllä välillä, onko näiden pääkopan sairauksien yleisyys oikeasti sitä luokkaa, että sattumoisin toisiinsa opiskelualan tai harrastusten kautta törmänneistä ihmisistä niin monella on jotain vikaa, vai onko tämä sukupolvi vain jotenkin paljon sairaampi kuin kaikki edelliset? Mummoni kun ei osaa sanoa kuin yhden ihmisen jolla tietää olevan pojan joka sairastaa skitsofreniaa. Onko luonnollinen poistuma vain aikaisemmin vienyt ne, jotka eivät ole selvinneet? Pitäisikö minunkin vain antaa luonnonvalinnan poistaa itseni? Ainakin maailma pelastuisi, kun ihmisiä olisi yksi vähemmän riistämässä tätä palloa.

Au mun selkä!


Tässä sitä vaan ollaan. Vieläkin. Tämän päivän suurimmaksi saavutukseksi taitaa jäädä se, että sain aloitettua tuon Psykoterapiaoppaan lukemisen (Tiina Tikkanen, Psykoterapiaopas - Monta tietä itsetuntemukseen ja iloon, Helsinki Media). Tähän mennessä tapahtunut sitten viime postauksen: Kävin vessassa, juttelin kaverin kanssa irkin välityksellä, jumitin, kävelin viisi metriä että sain tähän sohvalle tuon kirjan, luin siitä 40 sivua, laitoin perunat kiehumaan ja menin takaisin sohvalle. Ei, minä en ole masentunut.

Alan jo henkisesti valmistautua siihen, että kun seuraavan kerran tapaan avokkini, hän purkaa kihlauksen ja vaatii että muutan omaan asuntooni. Joku osa minussa ei salli sitä ajatusta, että hän jaksaisi minua vielä tämänkin päivän jälkeen. Hän on kestänyt jo niin hirvittävästi, että minua hävettää. Hävettää, koska haluaisin tukea häntä hänen elämänsä vaikeissa kohdissa, enkä pysty siihen, päinvastoin. Järjestän hänen elämästään yhtä helvettiä, jos en muuten niin sillä että hän joutuu olemaan jatkuvasti huolissaan minusta.

Jotenkin minusta tuntuu, että haluan rankaista itseäni sillä että tuhoan tämän suhteen. Vaikka mikään ei ole minua saanut elämässäni niin iloiseksi kuin avokkini (pyörtyilin sinä keväänä kun olimme juuri tutustuneet, ihan vain siksi että oli niin onnellinen), en osaa nauttia tästä mitä meillä on. Masentuneen mielestä mikään ei kyllä ole minkään arvoista, mutta ei se minusta ole riittävä peruste sille että unohdan hänen nimipäivänsä ja syntymäpäivänsä, samaan aikaan kun hän hemmottelee minua kylpylälomalla, ompelukoneella, elokuvilla... Kaikella mitä vain kehtaan pyytää tai mistä pidän.

Minä en ansaitse tälläistä suhdetta. Ei minulla pitäisi edes olla mitään edellytyksiä pitää läheistä ihmissuhdetta pystyssä. Sairastamiseni takia en halua pitää yhteyttä ihmisiin. Ilman avokkiani olisin jo varmasti erakoitunut enkä pitäisi yhteyttä kuin lemmikkeihini. Ja ehkä psykologiini. Perhetaustani perusteella minun pitäisi olla kykenemätön avautumaan toiselle ihmiselle, ja jos ihminen kerran on taipuvainen hankkimaan samanlaisen kumppanin kuin oma vastakkaista sukupuolta oleva vanhempi on, minun olisi pitänyt hankkia itselleni mies joka vihaa ja rankaisee minua rakastamisen ja hyväksynnän sijaan.

Osa avokkini minulle suoltamasta hellyydestä on kyllä ihan sitäkin, että raukka parka alkaa tulla epätoivoiseksi. Mikään hänen yrityksensä tukea minua ei tunnu parantavan minua, joten hän on ruvennut parantamaan minua rahalla. Ilahdun yhä tavarasta (tavara=rakkautta) kauheasti, mikä hävettää minua jälkikäteen, sillä eihän avokkini tarvitsisi sillä tavoin todistella välittämistään minulle. Olen vain jatkuvasti siinä pelossa että hän suunnittelee jättämistäni sitä enemmän mitä pahemmiksi oireeni yltyvät. Ja oireenihan vain pahenevat jatkuvasti. Saan jo sydämen tykytyksiä jos joku ehdottaa minulle mielensärkijän tapaamista.

Jos voisin, muuttaisin kaiken niin että avokillani olisi hyvä olla. Jotenkin vain onnistun torpedoimaan hyvät tarkoitukseni ajattelemattomilla teoillani. Ensin lupaan hänelle ainakin yhden vapaaillan viikossa, jolloin hän saa olla kotona yksin, ja sitten kutsun siskoni asumaan meille. Lupaan hänelle alkaa huolehtia unirytmistäni menemällä ajoissa nukkumaan ja ryhtymällä heräämään ennen kello kahtatoista, sillä häntä ärsyttää se, kun joutuu puoli päivää olemaan hiljaa kun toinen nukkuu seinän takana. Noudatan uutta unirytmiä kaksi päivää, sitten valvon kolmeen ja nukun neljään iltapäivällä. Lupaan hänelle, että aloitan säännöllisen liikunnan kuten lääkärini ja fysioterapeuttini ovat vaatineet. Jaksan noudattaa lupausta viikon ajan, jonka jälkeen en enää poistu kotoani. Lupaan käydä tapaamassa kavereitani useammin, käyn kerran jonkun luona enkä sitten enää pidä yhteyttä edes mesen kautta. Lupaan alkaa syödä normaalisti, ja noudatan sitäkin lupausta kahden päivän ajan. Mikään ihme että ihmisellä alkaa pää hajota, kun toinen ei noudata mitään mitä on luvannut.

Minä olen kamala ihminen. Mutta säännöllinen elämä, kuuluu siihen sitten säännöllinen unirytmi tai säännöllistä liikuntaa tai edes säännöllinen ruokailu, kauhistuttaa minua jostakin syystä aivan hirvittävästi. Miksi? Ei aavistustakaan.

Edit 2014: Nyt voin vastata omaan kysymykseeni: Säännölliset rytmit ahdistivat minua, koska tiesin, ettei minulla ollut voimia ylläpitää niitä.

Au mun vatsa!


300g suklaakonvehteja tyhjään vatsaan aiheuttaa kyllä ihan mukavat vatsanväänteet varsinkin kun vatsa ei muutenkaan ole ihan toimintakunnossa. Mutta ainakin nyt koen rauhoittuneeni. Vaikka oksettaakin. Toisaalta minua oksetti jo ennen tuota suklaamäärää, siinä vaiheessa kun avokki ilmoitti lähtevänsä.

Minä en mitään niin pelkää kuin sitä että tämä suhde kariutuu tämän minun sairastamiseni, sukulaisteni idioottimaisuuden ja muun elämisen vaikeuden takia. Psykologini mukaan se "olisi hyvin valitettavaa", jos tämä suhde menisi konkurssiin. Ensi alkuun hän yritti kovasti saada minua luottamaan enemmän avokkiini ja löytämään sieltä sitä tukea ja elämisen iloa, mutta mitä pidemmälle tässä on edetty, sitä varovaisempi hän on ollut antamaan tälläisia neuvoja. Varsinkin kun me ollaan nyt alettu avokin kanssa riitelemään. Voitteko uskoa, että me ei oltu ikinä riidelty ennen minun jäämistäni sairaslomalle 1.6. tänä vuonna? Oltiin kyllä oltu eri mieltä välillä, mutta puhumalla oltiin aina selvitty, ei ollut tarvinnut alkaa riitelemään. Nyt sitten on riidelty välillä niin että on ollut irtaimisto vaarassa, mutta mitään varsinaista syytä riidoille ei ikinä löydy. Kysyn avokilta mikä häntä vaivaa tai tietääkö hän mistä me oikeesti riidellään, niin vastaus on aina että "en minä tiiä".

Ahdistus.

Jos alkaisi katsomaan jotain noista vuokratuista leffoista. Käytiin hakemassa Filmarista 7 leffaa viikoksi, kun oli tarkoitus rentoutua niitä katsellessa joulun aika. Niitä on vielä kolme jäljellä. Naisten piha, Pianisti ja Monster. Voi kyllä olla että en pääse sinne saakka ennen kuin päivä on illassa.

Ai hemmetti, eihän täällä ole ruokaakaan. Pitäisi siis käydä kaupassa tänään. Ei tahdo, ei halua, mutta pakko on. Sisko pääsee töistä vasta klo 22 tänään, ja siitä menee vielä puoli tuntia että hän pääsee tänne. Silloin olisi parasta olla ruokaa täällä. No, onhan siihen vielä aikaa ennen kuin kaupat menevät kiinni. Kai. Ei kai sitä nyt enää tänään ole mitään lyhennettyjä aukioloaikoja missään? En pääse tänään shoppailemaankaan minnekään kun sisko vei pyörän lähtiessään. Ja joudun maksamaan siskoni muuttoautonkin kun laiminlyöjä ei suostunut maksamaan sitä koska "ettehän te pyytäneet rahaa takuuvuokraankaan". Eli ei tässä olisi sitä rahaakaan. Äh pöh. Varmaan turhin postaus ikinä missään, mutta antaa olla. Jos minä nyt puolen tunnin sisään saisin päätettyä jotakin.


Maailma tuhoutui, yksi eloonjäänyt


No niin. Nyt se tapahtui. Avokilla hajos pää tänään, ja itku-huuto-raivarin ja hirmusen riidan jälkeen hän lähti sitten vanhempiensa luokse. Ei kestänyt enää sitä että kotonakaan ei saa olla rauhassa. Syy: sisko asuu täällä, ja minun sukulaisistani ei saa sen vertaa irti että tietäisi milloin ne tulee kylään. Hän kun oli ilmoittanut minulle olevansa loman tarpeessa jo marraskuussa, ja sitten minä estän kaikin tavoin häntä lepäämästä. Otan siskon tänne ja yritän saada laiminlyöjän tuomaan nuorimman sisaruksenikin käymään. Huoh. Hän pikapakkasi ja hyppäsi ensimmäiseen junaan. Sovittiin, että hän palaa kun siskoni on häipynyt meiltä ja minä olen lähtenyt mummolaan kyläilemään joksikin aikaa.

Kun tuo ei olisi riittänyt, mummo soitti minulle niin että hyppäsin suoraan sängystä puhelimeen. He tulevat nyt, enkä minä voi sille mitään. No tulkoot. Mutta pitääkö se tehdä nyt, kun avokki on itkenyt paitani märäksi ja minä olen ihan rikki?

Sukulaiset änkivät ovesta sisään samalla kun avokkini änkeytyi ovesta kasseineen ulos. Mummoni tietysti halusi tietää miksi avokkini lähtee pois kun tulee vieraita. Minä valitin sitten heille että voisivat arvostaa meitä ja meidän kotia edes sen verran että ilmoittaisivat etukäteen tulevatko kylään ja jos tulevat, niin milloin. Se oli laiminlyöjän mielestä kohtuuton vaatimus. Sitten alkoi puhe joululahjoista. Minun kuulemma yhä pitäisi tulla hakemaan ne. Kun kieltäydyin ja toistin etten halua tavata mielensärkijää, mummoni aloitti että "kun se on kuitenkin sinun isäs...". Siinä vaiheessa minulla keitti, ja huusin mummolleni, mitä en ole ikinä ennen tehnyt. Yritin saada sanotuksi että minä en voi tavata sitä ihmistä, kun kroppa hajoo jo näin etäällä, mutta en ole ihan varma mitä sanoin.

Koko vierailusta jäi varmasti kaikille paha maku suuhun. Laiminlyöjä yritti vajota nojatuolinsa lävitse ja murjotti, enkä saanut hänestä irti mitään kun yritin kysellä maksaisivatko he edes sen osan jota Kela ei maksa siskolleni, niin tämän ei tarvitsisi käydä töissä. Mummoni yritti tähän kohtaan sanoa, että hän on sentään tukenut neljä lasta maailmalle, mutta veljeni (joka näytti ja vaikutti siltä kuin olisi vetänyt ison satsin piristeitä) alkoi saarnaamaan siihen kuinka silloin oli eri ajat.

Sitten siskolleni soitettiin, että pääsetkö nyt heti töihin. Piti äkkiä polkaista hänelle eväät ja muut tavarat mukaan ja hän lensi ovesta ulos. Sitten lähtivät muutkin sukulaiset. Sen verran sain edes sovittua veljeni kanssa että hän pitää mielensärkijän kurissa siskoni muuttopäivänä. Hyvä edes niin.

Vierailun jälkeen olin sitten jo niin sekasin, että piti juosta asuntoa ympäri ja hakata itseään käsillä rintaan ennen kuin rauhoituin sen verran että sain soitettua muuttoauton siskolleni ja selvitettyä milloin hän saisi avaimet. Sitten oli pakko purkautua jollekin kaverille, mutta ainoa joka vastasi irkin kautta on hänkin ihan rikki. Joten ei muuta kuin suklaata kilo naamaan ja kirjoittamaan tänne blogiin.

Nyt mietin kehtaisinko soittaa psykologilleni, vai saisinko itseni rauhoittumaan jollain muulla tavalla. Siskoni tavaratkin pitäisi saada jotenkin pakattua siellä päässä, että ei tarvitsisi pakata niitä muuttoauton ajaessa pihaan. Eli pitäisi soittaa veljelleni josko hän viitsisi pakata ne romppeet mustiin jätesäkkeihin valmiiksi.

Ja minä kun toivoin että tästä joulusta olisi tullut mukava ja rauhallinen, olisin voinut uudelleen vähän lähentyä siskoni kanssa, avokkinikin olisi tutustunut häneen vähän paremmin... Oltaisiin kerrankin voitu viettää joulu tappelematta (mikä oli vakio aina mielensärkijän kanssa), mutta ei. Hemmetti, miten minä onnistuin sössimään kaiken näin täydellisesti? Ainoa asia millä tässä voi lohduttautua, on se että avokki lupasi olla jättämättä minua kaiken tämän jälkeenkin, mutta miten ihmeessä hän selviää ensi keväästä, kun oireeni pahenevat jatkuvasti, eikä hän pääse rauhoittumaan lainkaan kotonakaan, kun minä olen jatkuvasti ihan vereslihalla.

Jos olisin viiltelyyn taipuvainen, olisin varmaan jo vetänyt ranteet auki, mutta kun ei. Sullotaan tämäkin vain sitten sisään jonnekin nättiin pakettiin jonka voi sitten avata psykologilla 9.1. Nyt tuntuu etten selviä edes sinne saakka. Aaargh.

26.12.2007

Löytö


Masennuskysely (BDI)
BDI:n eli Beckin masennusasteikon lyhyt versio

Sait 25 masentuneisuus-pistettä

Vastauksesi perusteella näyttää siltä, että saatat potea vaikeaa masennusta. Keskustele asiasta lääkärin kanssa.

Sait 3 ahdistuneisuus-pistettä

Vastauksesi perusteella näyttää siltä, että saatat potea vaikeaa ahdistuneisuutta. Keskustele asiasta lääkärin kanssa.

Sait 1 aktiivisuus-pistettä (mitä se sitten tarkoittaakaan...)

...Kaikkea sitä löytääkin toisten blogeista.


Itseasiassa kaikki onkin hyvin


Luin taas mielenkiintoista blogia. Sitä lukiessani tajusin että minullahan on asiat melko hyvin. Minulla on avokki, joka silittää päätä ja sanoo että kaikki on vielä hyvin. Olen päässyt opiskelemaan ja hoidon piiriin. Olen sillä tavalla toimintakuntoinen, että kykenen harrastamaan sellaisia asioita joista pidän. Syön taas normaalisti, ja vaikka painoa onkin nyt päässyt kertymään, mahdun silti vaatekokoon 38/40. En ole siis joutunut uusimaan kuin kaikista kireimmät vaatteet vaatekaapistani kuluneen vuoden aikana.

Nyt kun piristyin vähän näistä huomioistani, voisin kertoa mitä sain joululahjaksi. Synttärithän minulla oli jo aiemmin joulukuussa, ja avokki antoi silloin jo osan lahjoista. Sain Strömsö - Parhaat palat -kirjan ja Apulannan uusimman avokiltani ja kaverit toivat sitten tuikkulyhdyn, suklaata rasiallisen, Fazerin kovia ananaskarkkeja, lemmikeille ruokaa ja tietysti itsensä. Ennen jouluaattoa sain vielä ompelukoneen, jota hehkutin aiemmin. Aattona sain sitten elokuvan Paprika (suosittelen kaikille animen ystäville), kirjan, paljon suklaata, paketin pahaa jouluteetä ja 3D-shakkipelin jonka nappulat esittävät Simpsons-hahmoja. Nyt kun vielä tykkäisi pelata shakkia. Pitää myydä tuo lahja eteenpäin jollekin hullulle keräilijälle. Olisin saanut myös suvultani sen luvatun kirkasvalolampun, mutta kun kieltäydyn lähtemästä käymään siellä (koska mielensärkijä on siellä), se odottaa yhä minua paketissaan. Saas nähdä näenkö koko laitetta ennen kesää... Huoh. Herääminenhän vei taas tänään sen tunnin ja tapahtui klo 12.

Kun nyt muistan, niin psykiatrini lausunto sai sen aikaan, että mielensärkijä lähetti s-postia (jonka avokkini luki puolestani, en pysty lukemaan sen ihmisen lähettämiä meilejä) jossa kielsi jyrkästi olevansa psyykkisesti sairas. Hänellä ei kuulemma ole ikinä diagnosoitu mitään muuta henkistä vaivaa kuin masennus, johon hän nyt taas syö puolen vuoden kuuria, kun edellinen kuuri ei toiminut. Minä kieltäydyn uskomasta tähän, koska mieluummin uskon että se ihminen on tehnyt kaiken sen kamalan tälle perheelle sairautensa takia kuin siksi että vain sattuu olemaan paha ja mätä ihminen.

Tää on niin tätä...


Kun ei viesti kerran ollut laiminlyöjän viemänä mennyt perille, laitoin sitten tänään mielensärkijälle sähköpostilla viestin, että en halua olla häneen yhteydessä mitenkään ennen kuin olen parantunut. Jos silloinkaan. Vastauksena hän esti jo sovitun vierailun meille. Eli mummo, laiminlyöjä ja sisarukseni eivät päässeet sitten meillä käymään koko jouluna. Kiitos paljon, mielensärkijä. Kaiken lisäksi homma piti hoitaa niin, että ensin piti vierailla aattona, sitten joulupäivänä, ja sitten tänään ei enää kukaan vastannut soittoyrityksiini. Nyt avokkini on niin vittuuntunut tähän kaikkeen, että hänelläkin alkoi vatsa oireilla, ja sen lisäksi häneltä katosi ruokahalu (jouluna!), hän on vain istunut pimennetyssä huoneessa koko päivän irkkaamassa. Olen yrittänyt kaikki mahdolliset keinot saada hänet piristymään, mutta minkäs teet kun edes seksi ei auta.

Ilman tätä hässäkkää joulu olisi varmasti mennyt tosi mukavasti. Kaikki saivat mukavia lahjoja (varsinkin kun avokki ja minä oltiin sovittu ostettavista lahjoista etukäteen :) ) ja pelailtiin wiillä sitten minä, avokki ja sisko. Suklaata, pipareita, torttuja, olutta ja ruokaa on ollut yllin kyllin. Varsinkin kun sisko on käynyt välillä tankkaamassa poikaystävänsä kotona jouluruokaa ja sai poikaystävältään ja tämän vanhemmilta kivat lahjat. Hänestä oli vain noloa sanoa sitten että hänen vanhempansa eivät ole lähettäneet heille mitään. Varsinkin kun lahjat eivät ihan halvimmasta päästä olleet. No, mielensärkijä ja laiminlyöjä eivät lähetä edes surunvalitteluja sukulaisen kuollessa (viime syksynä) saati sitten korttia kun joku sairastuu syöpään (avokin äippä). Ja jos rahat on oikeasti niin loppu ettei tiedä edes saako ruokaa, pitäisi ensin myydä kaikki "ylimääräinen" ennen kuin mielensärkijältä tippuu mitään. Hänen joululahjansa minulle ja siskolleni oli tänä jouluna 10€/tili. Mikä on aika paljon vähemmän kuin se luvattu ompelukone siskolleni ("Heti kun muutat kotoa, minä ostan sinulle sellaisen."). Minullehan ei nyt ole luvattu mitään, enkä minä häneltä mitään tarvitsisi, mutta olisi antanut siskolleni edes sen mitä lupasi.

Lupausten rikkomiseen ja siihen ettei mitään saa sovittua kuin pakon edessä alkaa kyllä jo tottua. Tätähän on jatkunut jo niin pitkään kun muistan. Aikoinaan minulla oli selässä ongelmaa, ja kävin sitten koulun jälkeen kiropraktikolla niksauttelemassa sitä kuntoon. Etukäteen olin sopinut laiminlyöjän kanssa, että hän tulee sitten hakemaan minut sieltä, ettei tarvitsisi kävellä sitten niksautellun selän kanssa viittä kilometriä kotiin. No, kun pääsin kiropraktikolta, laiminlyöjä vastasi vasta viidenteen soittoyritykseeni ja siihenkin ehti vain huikata että ei hän pääsekkään, kävele. Eipä siinä muuta voinut. Minulla oli olkalaukku täynnä kirjoja, ja ne painoivat ensimmäisen neljän kilometrin aikana löysän selkäni niin jumiin, että päässä humisi ja joka paikkaa särki. Viimeisen puolen kilsan kohdalla olin niin huonovointisen näköinen että kaverini joka huomasi minut pihastaan, huolestui. Onnistuin kuitenkin vakuuttamaan että kaikki on hyvin, ja jotenkin pääsin kotiin, missä podin selkääni koko illan ja kiropraktikolle piti varata heti seuraava mahdollinen aika, että painavan laukun runnoma selkäni saatiin taas kuntoon.

Aikoinaan minulle hankittiin myös huoneeseeni hylly, johon oli tarkoitus kerätä mielensärkijän minulle ulkomaanmatkoiltaan tuomia nukkeja (joita vihasin koko pienen ikäni, koska niillä ei saanut ikinä leikkiä). Hyllyyn ei saanut lasiovia silloin kun se ostettiin, koska ne olivat huonekaluliikkeestä loppu. Kauppias kuitenkin lupasi, että jos tulee seuraavalla viikolla uudelleen, he saavat niitä tilattua siihen mennessä. Mielensärkijä lupasi että käydään kaupassa uudelleen heti viikon päästä. Kuten arvata saattaa, se hylly kaipaa yhä niitä lasiovia, ja on nykyään veljeni huoneessa lattialla, koska uudessa talossa sitä ei ole "vielä ehditty" kiinnittää seinälle. Ei muuten, mutta ilman niitä ovia kaikki sen hyllyn sisältö imee itseensä aivan hirveästi pölyä, jota ei "meillä kotona" ikinä pyyhitty. Jos edes yritti, homma kaatui viimeistään siihen ettei koko talosta löytynyt rättiä jolla homman olisi voinut tehdä.

Voihan hemmetti että se terapia alkaa vasta maaliskuussa. Saa nähdä vedänkö kurkun auki ennen sitä. Aatto oli niin mukava päivä, ei ahdistanut yhtään, mutta nyt kun avokkia vituttaa ja ahdistaa, minua vituttaa ja ahdistaa kaksinverroin... Ennen lääkitys piti itsemurhahalut poissa, nyt tuntuu ettei sekään enää toimi. Ja vatsalääkkeestäkin tuntuu olevan tehot poissa. Hemmetin toteutumattomat sukulaisvierailut. Piti luvata avokille että lähden tammikuussa pitkälle reissulle mummolaan että hän saa olla rauhassa kotona välillä. Ettei aina tarvitsisi kärsiä siitä kun minä oireilen tai sukulaiseni vittuilevat. Mummolassa on muuten kyllä ihan mukavaa, mutta siellä ei ole ikinä mitään tekemistä ja turhaudun. Kun turhaudun, ahdistun ja kun ahdistun, alan taas miettiä miten sitä tappaisi itsensä. Lisäksi nykyään kun mummo on niin hirveän huolissaan että minulta katkeaa välit vanhempiini (ah, kuinka kamalaa se olisikaan!), hän yrittää aina puhua että minun pitäisi antaa anteeksi ja olla niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

22.12.2007

2880 rakettia


Kaveri lähetti tänään tekstarin, että hän on hoitanut kaiken tarpeellisen vuoden viimeistä päivää varten, mukaan lukien raketit. Hänellä on ilmeisesti jossain kohtaa suhteellisuuden taju kadonnut, sillä meidän pitää räjäyttää taivaan tuuliin uuden vuoden yönä 2880 rakettia. Huh! Hommahan käy ihan työstä. Ainakaan eivät lopu kesken. En muista yhtäkään vuotta, että raketteja olisi ollut noin monta. Tod. näk. luku vielä kasvaa, sillä avokkini tuntien hänenkin on pakko hankkia joku kunnon paukku. Onneksi vietämme uuden vuoden keskellä ei mitään erämökissä, jossa ei ole edes sisävessaa. Jos saamme sytytettyä tuolla rakettimäärällä jotain, ei tarvitse pelätä että naapuritkin palavat. Korkeintaan oravat saattavat valittaa.

Sain yhden joululahjan jo eilen, koska avokki tarvitsi apua sen kantamisessa kotiin asti. Ompelukoneen! Luulin ennen, että ompeleminen on vaikeaa, mutta nyt on käynyt ilmi että helpompaa ei olekaan, kunhan kone on kunnollinen. Avokki kyselee jatkuvasti, milloin hän pääsee kokeilemaan tuota, mutta minun täytyy ensin tehdä nämä kerääntyneet käsityöt, jotka ovat odotelleet sitä että saan koneen jostakin lainaan. Ja pitäähän sitä kokeilla tuon koneen kaikkia ominaisuuksia. Mokoma osaa ommella napinläven ihan itse, ja vielä oikean kokoisenkin, mitä kauppias hehkutti ja ihan syystäkin. Kauppias oli muuten ihan Tony Sopranosin näköinen, mikä huvitti minua kaupassa vähän liikaakin. Nyt en vain tiedä, miten avokkia kiittäisi tuosta lahjasta. Minä en kyllä ole hankkinut hänelle mitään noin hienoa tai kallista (400€!). Eikä opiskelijalla paljoa ole varaakaan tuommoista summaa laittaa yksittäiseen lahjaan.

Mutta nyt ei ole ahdistanut, kun olen ollut niin iloinen tuosta koneesta. Lisäksi on ollut paljon puuhaa pitämään mut kiireisenä enkä oo ehtinyt ahdistua. Vähän kyllä mietityttää miten selviän maaliskuun alkuun, mutta selvisinhän minä siitäkin että odottelin kesäkuun ja heinäkuun sitä että joku soittaisi että pääsisin psykologille. Silloin kyllä shoppailin itseni meilkein rahattomaksi, että olisi aina jotain muuta ajateltavaa. Toivottavasti nyt ei käy niin, minulla ei ole tällä hetkellä enää euron euroa tililläni, avokki joutuu maksamaan jouluruuatkin.

Tunnen itseni mummoksi, kun nykyään pitää ottaa kahteen eri otteeseen joka päivä lääkkeitä. Yksi masennuslääke joka korjaa myös vuorokausirytmiä (=2 tabua) ja tunti sen jälkeen toinen tabu, joka pitää vatsani kurissa, ettei se hapoillaan sulata suolistoani. Jos unohtaa ensimmäiset tabut, seuraavana päivänä pää räjähtää, enkä saa unta illalla. Jos unohtaa vatsatabun, ei voi syödä seuraavana päivänä pipareita, suklaata tai mitään mikä on puuroa vahvempaa. Samoin voi unohtaa appelsiinimehun ja mustan teen. Psyykkiset ongelmat voisivat pysyä vain psyykkisinä, ei fyysisinä ongelmina, niin olo olisi paljon ihanampaa.

19.12.2007

Joulushoppailuangstia


Synttärit oli ja meni. Vieraita tulikin sitten loppujen lopuksi tupa täyteen kun sana oli kiertänyt. Onneksi olin antanut etukäteen aikarajan jolloin pitää häippästä, niin jaksoin juhlien loppuun.

Eilen sitten tapasin terapeuttini ensimmäistä kertaa. Pidin hänestä, joten tehtiin heti sopimus hoidon aloittamisesta. Ainoa ikävä yllätys oli, että hän ei pystykään aloittamaan terapiaani ennen maaliskuuta. Piti siis heti samantien käydä varaamassa psykologiltani lisäaikoja, etten jää yksin ensi vuoden alusta. Terapeuttini mielestä tilanteeni on vakava, ja hoito olisi aloitettava mahdollisimman pian että minusta vielä saadaan työkykyinen. Hoito on siis keskusteluhoitoa, jonka tarkoitus on saada minut tekemään surutyötä kamalan lapsuuteni takia. Jos saisin sen surutyön tehtyä, ehkä minusta sitten tulisi jotenkin eheä enkä enää haluaisi kuolla koko ajan. Olisi mukavaa edes saada kokea elämäniloa pitkästä aikaa...

Tänään käytiin sitten laiminlyöjän kanssa "jouluostoksilla" jos tarttisin jotain. Kävikin sitten niin, että kun olin ottanut kaupassa sen mitä tarvitsin, minun täytyikin itse maksaa se. Nyt on sitten rahat loppu, mutta ainakaan en palellu pakkasilla. Ahdisti muutenkin tuo reissu (eli teki mieli raapia kurkku auki ja vuotaa kuiviin), varsinkin kun laiminlyöjä vaati että käymme vielä heilläkin. Siskoni, joka oli myös mukana, pelkäsi koko ajan että mielensärkijä palaa kotiin, joten käynti oli hyvin pikainen. Onneksi olin sopinut kaverini kanssa että hän tulee meille, eikä vierailua voinut venyttää.

13.12.2007

Synttärivieraita odotellessa


Kun kutsuu ihmiset kahdeksi, saa olla varma, ettei kukaan tule ennen kolmea. Jos silloinkaan. Kutsuin viisi ihmistä, ettei klaustrofobia iskisi liian nopeasti. Heistä yksi ilmoitti olevansa töissä ja yksi ei ole Suomessa, yksi tulee jos ehtii, yksi tulee varmasti ja yhdestä ei ole kuulunut mitään. Onpahan aikaa kuunnella tässä odotellessa avokin antamaa synttärilahjaa, Apulannan uusinta.

Minua voisi kai jopa kutsua faniksi, kun levyhyllystä löytyy Aivan kuin kaikki muutkin -albumista (jonka nimen muistan aina väärin, ängen siihen "niin" aina johonkin väliin) lähtien koko (suomenkielinen) tuotanto. Sitä vanhempiakin albumeita ja jopa sinkkuja (joita ostan to-del-la harvoin) löytyy useita. Ja tämä on ainoa bändi, jolle olen ikinä lähettänyt fanipostia. Ajattelin, että kai sitä sopii kiittää bändiä, jonka ansiosta on vielä hengissä. Ilman Aivan kuin kaikki muutkin ja Plastik-albumeita olisin varmaan jo hirressä. Niitä tuli kuunneltua (lue: soitettua niin lujaa että kajarit hajoili) niihin aikoihin kun tuntui että kaikki on vain mustaa. Musa peitti hyvin sen että karjuin ja itkin ja huusin tuskaani pihalle.

Vanhemmilleni sopi erittäin hyvin, että ulvotin kajareita rikki, niin saattoi pitää vieraita kylässä ilman että olisi tarvinnut selitellä muuten kuin teiniangstilla käytöstäni. Verhotkin pidin sopivasti päivälläkin kiinni, ettei vieraita ohi kuljetettaessa olisi joku sattunut näkemään jotain sellaista, mikä ei olisi sopinut kuvaan. Kuten julisteita täynnä pääkalloja tai seinään raaputettuja tekstejä, joiden kautta yritin saada jonkun huomaamaan että jotain on oikeasti vialla. Jälkeen päin häpesin niiden "teinimäisyyttä", mutta ei niitä saatu seinästä irti, ei millään. Seuraavat asukkaat kuulemma maalasivat ensimmäisenä juuri minun huoneeni. (Eivät sentään pinkiksi, kuten siskoni vanhan huoneen.)

Saan yhä pahempia ahdistuskohtauksia. Eikä siihen tarvita kuin se, että avokkini kääntää unissaan kylkeä niin että kääntää samalla selkänsä minulle. Äkkiä tulee olo, että kukaan ei välitä ja että seinät kaatuu päälle, varsinkin jos vaan makaa hiljaa. Ääneen huutaminen voisi helpottaa, mutta se pelästyttäisi myös avokkini, joka muutenkin on hirveän huolissaan... Apiksen pojat saa antaa ensiapua kunnes pääsen terapeutin puheille. Pitäisi hankkia joku kuulokkeellinen cd-soitin tuohon sängyn viereen, että voisi yölläkin kuunnella rauhoittavia. Saa nähdä, jaksanko käydä katsomassa sitä toistakin terapeuttia, varsinkin kun minulla on kalvava tunne, että hän on Laiminlyöjän tuttu. Tuntuu sekin niin vaikealta säätämiseltä, vaikka muut sitä suosittelevatkin.

Tuntuu, että menen vain takapakkia, kun asioiden tekeminen (varsinkin, jos pitää poistua kotoa) tuntuu ylitse pääsemättömän vaikealta. Vieraita tuli, lopetan.

10.12.2007

Psykoterapiaa sittenkin!


Jei! Tänään onnistuin sopimaan psykoterapeutin kanssa ensimmäisestä tapaamisesta. Voitaisiin aloittaa terapia jo tammikuussa, mutta vasta helmikuusta lähtien sitten niin usein kuin psykologini suositteli. Ensin tuntui, ettei yhdelläkään terapeutilla ole aikoja, mutta nyt tämä yksi löytyi. Ensi maanantaina pitäisi vielä soittaa toisellekin, jos hänellä olisi tilaa. Voisi sitten käydä tutustumassa kahteen "vaihtoehtoon" ennen kuin aloittaakaan terapiaa.

Sisko tosiaan asuu meillä nyt tuossa sohvalla. Alivuokralaissopimus tehtiin, mutta en vieläkään ole saanut aikaiseksi käydä kysymässä Kelasta (ah, Kela<3) vaikuttaako se minun ja avokkini tukiin vai ei. Sisko sai jo asuntotarjouksenkin :) 1.1. saisi muuttaa sinne. Pitäisi vain saada jostain muuttoauto kuskineen joka suostuisi liikkumaan kohtuu hinnalla tuon päivän tietymillä. Onneksi täällä asuntotilanne on sentään vähän parempi.

Äh, joku tulee, pitää lopettaa.

3.12.2007

Sisko muuttaa meille


Olinpa viikonlopun mummolla kylässä, ja annnoin hänelle luettavaksi psykiatrini lausunnon. Mummo meni jo siitä melkeinpä shokkiin, ja kyseli varsinkin siitä itsetuhoisuudesta. Otin tuosta lausunnosta sen verran kopioita, että riittää yksi jokaiselle perheenjäsenelle, joka ei vielä tilanteestani tiedä. Tulee ainakin karu totuus esille.

Mummon kanssa tuli puhe joulunvietostakin, ja siitä sitten soitin siskolleni että tulisiko hän meille viettämään joulua. Kävi sitten samalla ilmi, että hän ei enää uskalla mennä kotiinsa, kun ei tiedä löytyykö sängystä polkupyörä tai onko hänen tavaransa siirretty lumihankeen (kumpikin skenaario tapahtunut syksyn mittaan). Kun en mitään muuta keksinyt, lupasin siskolleni että hän voi muuttaa meille. Otetaan avokkini mukaan ja siskoni avokki autoineen käyttöön ja haetaan hänen tavaransa meille. Minä ja avokkini voidaan sitten pitää mielensärkijä kurissa kunnes saadaan muutto tehtyä siellä päässä. Sisko voi asua meillä kunnes saa jostain tarpeeksi halvan vuokrakämpän ja tuet haettua. Pitää nyt katsoa paljonko Kela niitä suostuu myöntämään, kun vanhempien tulot vielä noin nuorella vaikuttaa vaikka ei kotona asuisikaan enää. Lisäksi lupasin että siskolleni kyllä jostain järjestetään rahaa tarvittavaan psykiatriseen hoitoon ja lääkkeisiin, että hänkin lähtisi toipumaan mielensärkijän käsittelystä.

Tuon puhelun jälkeen soitin sitten avokille hieman kauhuissani mitä hän sanoo siitä että olen ottanut omin nokkineni meidän vajaaseen 50 neliöön asumaan siskoni jota hän ei edes kovin hyvin tunne. Onneksi hän oli niin ihana että ymmärsi minua ja siskoani. Jos en mitään tekisi auttaakseni, varmasti syyttäisin siitä itseäni jälkeenpäin ja rankasti.

Mummoni meni sitten ihan oikeasti shokkiin kun kuuli että siskoni päätöksestä ja siihen johtaneista syistä. Onneksi hänellä on ikäisekseen vahva sydän. Seuraavana päivänä kuulin mummon kautta (joka kuuli sen laiminlyöjältä joka kuuli se mielensärkijältä) että mielensärkijä on käynyt lääkärissä ja saanut jotkut uudet lääkkeet ja vain nukkuu nyt sitten. "Rähinä", kuten laiminlyöjä sitä käyttäytymistä kutsuu, on kuulemma nyt vähentynyt paljon.

Käytiin vähän läpi sitä mikä mielensärkijää nyt sitten voisi vaivata (mummon kanssa), kun hän ei suostu mitään diagnooseja kertomaan (häpeästä kai, ei näistä asioista puhuta). Pääteltiin, että mielensärkijä kai sairastaa jonkinlaista skitsofreniaa. Olisi kyllä hyvä, jos hän tunnustaisi meille (ja itselleen) että on oikeasti sairas, ja vaatisi sen oikean diagnoosin ihan psykiatrilta. Ettei tarttisi tällä mökkiläisversiolla edetä.

Mutta siskoni saadaan nyt sieltä pois. Vielä pitäisi kertoa asiasta laiminlyöjälle, joka tuo tänään nuorimman sisarukseni kylään. Yritän kysellä nuorimmaiselta samalla sitä miten hän voi. Pelkään, että hän on nyt samassa tilassa kuin minä 9-vuotiaana, eli haluaa kuolla. Saattaa olla, että otan taas yhteyttä lastensuojeluviranomaisiin. Siskoanihan minä viimeksi yritin ottaa sieltä pois, kun häntä hakattiin isolla avainnipulla päähän. Silloinkin olivat viranomaiset huolestuneempia veljestäni kuin siskostani. Se on vain itse niin vaikea arvioida tilannetta, kun pitää ihan normaalina sitä että kukaan ei pese pyykkiä, parsi vaatteita, käske nukkumaan tai suihkuun, leipä on aina homeessa eikä ruokaa saa säännöllisesti (painoni nousi 5kg, normaalipainon puolelle, kun muutin pois kotoa). Mummo muisteli, että aina kun laiminlyöjä toi meidät kylään, hän joutui ensin viemään meidät saunaan, niin hoitamattomia olimme.

29.11.2007

Kela<3


Rahaa, vihdoin. Ja yllättävän paljon. Tällähän tulee peräti toimeen. Asiaa selvittäessäni kävi ilmi, että olen ollut jo niin pitkään saikulla, että joku raja meni rikki ja nyt minulle voi vihdoin antaa niin paljon rahaa että sillä oikeasti tulee toimeenkin. Huh. Loppui se toisen rahoilla eläminen sitten heti alkuunsa. (En katso valtion rahoilla elämisen olevan toisen rahoilla elämistä, sillä nehän sijoittavat minuun että joskus olisin taas tuottava yksilö. Ja näistäkin tuista menee kyllä 20% veroa heti.) Sainpas vihdoin maksettua tämän kuun vuokran ja ostettua lääkkeitä. Lääkkeiden hankkimiseksi piti vain kävellä siihen ainoaan apteekkiin joka tässä kaupungissa on auki (n. 2 km kauempana kuin lähin), kiitos farmaseuttien lakon. Mutta onpahan pollalle taas lääkettä joksikin aikaa.

Laiminlyöjä kävi tänään meillä vessassa ja toi samalla rahaa hänkin. Tunsin hetken itseni melkeinpä rikkaaksi. Nyt en enää, kaikki meni heti puhelin yms. laskuihin ja lääkkeisiin. Lisäksi oli ihan pakko hankkia lankaa että pääsen kutomaan.

Avokin äiti leikattiin tänään, mutta vielä ei saatu tietoa, onko syöpä levinnyt. Sitä odotellessa sädehoitoa ainakin viiden seuraavan viikon ajan joka arkipäivä.

Pitäisi saada soitetuksi mummolle että olisin tulossa kylään. Siellä pääsee jotenkin irti tästä arjesta joka täällä on kuitenkin koko ajan päällä. Siellä ei tarvitse kuin syödä, nukkua ja katsoa telkkaria. Ja sitäkään ei ole pakko seurata kuin sivusilmällä, jos sattuu tekemään käsitöitä samalla. Mummo on vain tyytyväinen, kun sinne ilmestyy, kun saa juttuseuraa. Vieläpä sellaista, joka ei jatkuvasti puhu lääkkeistään. Huonot puolet vierailussa ovat taas ne alkavat jutut siitä, kuinka minun ei pitäisi loata mielensärkijän mainetta puhumalla hänestä oikealla nimellä psykologeilleni ja lääkäreilleni, ja kuinka minun pitäisi nyt kuitenkin vaan antaa anteeksi ja olla niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. En tiedä, onko mummo vain tavallista hajamielisempi, vai suodattaako hän vain pois ne osat joita ei halua uskoa.


27.11.2007

Kyläily on ohitse, haluan hirteen


Miten voikin yhden ihmisen kylässäkäynti ahdistaa noin paljon? Laiminlyöjä ehti vasta tänään käymään. Toivottavasti tajusi, etten halua tavata mielensärkijää nyt enkä jouluna lainkaan, enkä ennen kuin psykoterapeuttini/ -logini/ -atrini sitä suosittelee. En saanut kysyttyä mitään, mitä olisin halunnut tietää, kuten miksi sinä annat tämän jatkua, ja miksi et ottanut eroa siitä äijästä jo kauan sitten. Aina, kun aloin puhua tilanteeseeni johtaneista syistä, laiminlyöjä vaihtoi äkkiä puheenaihetta. No, ei sitten. Sainpahan nyt sanottua kuitenkin sen verran että hän tietää edes vähän kuinka huono tilanteeni on. En sitten tiedä, miten paljon meni perille.

Huomenna pitää laiminlyöjää nähdä uudelleen, kun hän haluaa tuoda minulle rahaa että saan pyörääni uudet renkaat että pääsen taas kulkemaan. Pyöräni on autoni.

Nyt pitäisi keksiä jotain tekemistä tälle viikolle, tällä hetkellä ei ole muuta tiedossa kuin kotona pitäisi jaksaa jumpata fysioterapeutin ohjeiden mukaan ja lääkkeet pitäisi ottaa. Ei siis kovin paljoa yhdelle viikolle. Jos tekisi lisää käsitöitä ja lukisi paljon blogeja. Pitäisi myös lukea se psykoterapiaopas jonka psykiatri haluaa minun lukevan. Hemmetti, kun mokoma on lainassa kirjastossa. Otin sitten kaksi muuta kirjaa luettavaksi, joissa oli sana "psykoterapia" otsikossaan. Tuo toinen paljastui kirjaksi terapian historiasta ja tuloksellisuudesta, joista historian tietäminen ei minua paljoa auta, ja terapian tiesin jo valmiiksi tulokselliseksi. Toinen taasen kertoo oireista, joiden hoidossa psykoterapiaa käytetään ja lääkkeiden sivuvaikutuksista. Tunnistin kyllä itsestäni oireita ja sain niille oikeita nimiä, mutta en viisastunut terapiamuodon suhteen. Ei siis ihan nappivalintoja kumpainenkaan. Yritin kyllä kirjastossa katsoa niistä hirmuisista psykiatrian hakuteoksista mitä ne sanovat eri psykoterapioista, mutta joko niissä käytettiin jotain ihme jaottelua, tai sitten psykodynaamisen ja kognitiivisen eroa pidettiin niin ilmiselvänä, ettei sitä selitetty.

Kaverini muuten onnistui käymään sunnuntaina, vaikka bussien myöhästelyn vuoksi hän tulikin tunnin sovitusta myöhässä. Hänen kanssaan puhuin vähän siitä, mitä hänen vanhempansa sanoivat kun hän kertoi heille tilanteestaan ja mistä se johtuu. En valitettavasti saanut selville muuta kuin että kummatkin ovat hyvin pahoillaan, vaikka eihän se näin jälkikäteen auta. Sitten avokki kolisteli jo eteisessä, ja kaverini hermostui ja lähti pian. No, tuokin auttoi minua jo paljon.

Huomenna selviää, onko avokkini äidin syöpä levinnyt. Tietoa odotellessa avokki hajoilee pahasti. Hänellä sentään on ollut onnellinen lapsuus ja yhä hyvät välit vanhempiinsa. Miksi se syöpä iskee aina niihin mukaviin eikä niihin pirullisiin?

Katsottiin muuten eilen leffa Mr. Brooks, jotta avokki sai muuta ajateltavaa. Suosittelen. Perustasoa parempi leffa. Olisi ehkä ollut vielä parempi, jollen olisi kesken kaiken joutunut lähtemään taloyhtiön talkoisiin, jolloin leffa oli tunnin pausella.

25.11.2007

Joulu, joulu, tulossa on...


Laiminlyöjä kyseli, milloin ehtisimme jouluna kylään, että hän voisi sitten järjestää työnsä sen mukaan. Äh. Avokki painosti eilen minua kertomaan edes hänelle, miten paha tilanteeni on. Jos ei muuta, äkilliset tapaamiset mielensärkijän kanssa voisivat jäädä pois, jos laiminlyöjä pääsisi vähän tilanteen tasalle. Mutta ku se on nyt vaan niin hiton vaikeeta. Kun on opetettu siihen, että heikko ei saa olla, niin sitten pitäisi äkkiä lyödä pöytään että on työkyvytön ja syynä on mielensärkijä. Olen loppuun saakka yrittänyt aina esittää mielensärkijälle, että mitä hän tekeekin, sillä ei ole vaikutusta minuun. Ja sitten pitäisi tunnustaa jotain näin suurta. Että onneksi olkoon, onnistuit sittenkin. Eikä minulla edes ole vielä mitään lausuntoa, jossa ongelmani yhdistettäisiin nimenomaan mielensärkijään. Joten laiminlyöjä voi hyvin alkaa heittämään muttia kehiin.

"Mutta ootko sä nyt ihan varma, että tää johtuu (X):stä, eikö tässä voi olla muuta taustalla?"

"Mutta mitäs sun lääkäri on tästä mieltä?"

"Mutta eihän sun psykologis voi määrätä että et enää tapaa (X):sää!"

"Mutta eikös me nyt voitais kuitenki viettää yhteinen joulu, eihän se sua tapa."

Entä jos tappaakin? Avokkikin myöntää, että mielensärkijän tapaaminen laukasee mussa aina ei-niin-miellyttäviä reaktioita, kuten masennuskausia, ahdistuskohtauksia tai yleistä vittumaisuutta. Se on aina yhtä ihanaa, kun mielensärkijä ilmestyy ilman ennakkotietoa ovelle, saapastelee kurakenkiensä kanssa meidän olkkariin ja puhuu ja puhuu ja puhuu ja haukkuu siskoni eikä kukaan taaskaan sano mitään vastaan, paitsi minä. Se on RA-SIT-TA-VAA!

Tänään pitäisi kuitenkin kertoa ja sopia jostain säännöistä laiminlyöjän kanssa, jos hän vain ehtii käydä täällä meillä jossain välissä samalla kun hakee avokkini auttelemaan. En odota innolla.

Valoa!


Avokki "pakotti" minut lähtemään niihin kemuihin sittenkin, ja myönnettävä on, että ihan kivaa siellä oli. Vaikka minun pitikin etukäteen päättää että lähden viimeistään puoli 9 että ehdin vielä kauppaan, että olisi hyvä syy häippästä ennen kuin rupeaa ahdistamaan. Kaverini joka tappaa itseään kiireellä oli todella väsynyt, mutta lähti siitä huolimatta vielä juhlien jatkoillekin. En ymmärrä, miten hän onnistui siinä.

Eilinen meni ostoksilla, jossa meni kirjaimellisesti viimeiset rahat. Tänään sain aikaiseksi viedä tavaraa varastoon. Nyt varastokoppi on taas siihen malliin räjähtämispisteessä, että jostakin pitäisi luopua. Mutta kun kaikki on aina niin tarpeellista ja ihanaa. Kuten vanhat pehmolelut, joita on pakko säilyttää. Ja vieraiden varalta pitää olla varapatja, jota käyttävät enimmäkseen naapurimme. Tulevaa kesää varten hankin halpatavaran loppuunmyynnistä kaikkea tarpeellista, kuten taimikasvatusruukkuja. Miksi minä olen tämmönen Homssu? Suhteeni tavaraan on kyllä aika kaksijakoinen. Joskus hekumoin ajatuksella lahjoittaa kaikki roina pois, mutta avokki varmaan vastustaisi. Myydäkin voisi, mutta minä olen niin huono siinä. En arvosta tavaraa tarpeeksi. Laitan kaikelle niin pienen hinnan kirpputorillakin, että olen kohta pulassa viiden sentin kolikoiden kanssa. Myyn ja lahjoitan antiikkiakin melkein ilmaiseksi, usein muistamatta että näistähän tais joku sanoa että nää on Pioni-laseja (?) tai että nää on Iittalan tuotantoa 60-luvulta. Olkoon mitä on, jos ne on rumia ja/tai epäkäytännöllisiä, pois!

Kaverikin motkotti minulle tuossa joku päivä siitä, että pitäisi ensin laskea, mitä on johonkin itse investoinut, ja sitten vasta laittaa hinta. Mutta jos myisin vanhaa pyöränromuani siihen hintaan, mitä sen lukuisat jarruhuollot ovat maksaneet, ei sitä kukaan kyllä ostaisi... Toisaalta, jos päätän haluta jonkun tavaran, se on pakko saada, maksoi mitä maksoi. Ja vaikka olen onnistunut tinkimisessä jopa Indiskassa, tavallisesti loppusumma tuntuu karkaavan käsistä, enkä enää ostosten kassaan lyömisen jälkeen kehtaa sanoa, et sori, meni yli, jos jättäiski jotain pois. Sitten syödään makaronia ja papuja loppukuu.

Eipä tainnut jäädä epäselväksi, miksi oon köyhä. No, ainaki ihmiset ilahtuu, kun löytää jotain tosi halvalla. Vaikkakin viime aikoina oon alkanu tehä sitä että oon lahjottanu sellasille firmoille tavaraa, jotka haluaa saadakki voittoa, ettei kaikki aina menis ilmaseks eteenpäin. Vaikka eihän se mua auta. Vaikka lahjottais SPR:lle vuodessa 500€:n edestä tavaraa, niiltä ei saa alennusta senttiäkään, jos jotain ostaa sitten niiltä (testattu). Pitäis niittenki lanseerata joku bonus-järjestelmä. Kaikilla muillahan alkaa jo semmonen ollakkin.

Kiireinen kaverini puhui, että voisi tänään ehtiä tulla, kun joutui keskiviikkona perumaan, mutta ei ole taaskaan hänestä kuulunut. Jos purkaisi ärsyyntymisensä viikkosiivoukseen. Ja niitä fysioterapeutin jumppaohjeitaki pitäis taas tänään seurata.

23.11.2007

Ja kuinkas sitten kävikään...?


Hyvin yllättävää, kaverini ei sitten ehtinytkään kylään. Jotenkin voisi sanoa että arvasin että näihän siinä käy. Minulla olisi kuitenkin mahdollisuus tavata hänet tänään pikkujouluissa, jonne hän tulee kahden tosi väsyttävän tapahtuman jälkeen. Eli hän käy sanomassa kaikille moi siinä kunnossa että hyvä kun ei nukahda siihen paikkaan ja säntää sitten kotiinsa peiton alle. Ah, sitähän mä just halusin. Vituttaa. Taidan jättää noi bileet väliin ihan vaan siks ettei tarttis nähdä sitäkin näytelmää.

Psykiatri pikemminkin kyseli, kuin puhui, mutta antoi lopuksi Mirtazapiinia lisää ja kirjoitti saikkua tammikuun loppuun, jollon tavataan taas. Samalla kävi ilmi, että omalääkärini on ollut kärryillä hyvin. Hän on jatkuvasti puhunut minulle, että Mirtazapiini vaikuttaa piristävästi, ja määrännyt minut syömään sitä aina aamulla. No, psykiatrini korjasi, että sitä käytetään myös unilääkkeenä nimenomaan siksi, että se nukuttaa. Eli tästä eteenpäin syödään sitä sitten illalla. Pitäisi kai alkaa googlettaa kaikki määrätyt lääkkeet, kuten yksi vainoharhainen kaverini, joka uskoo että lääkkeet kuitenkin vain pahentavat tilannetta, eikä syö niitä.

Sovittiin samalla, että kun seuraavan kerran tapaan psykologiani, saan sen listan mahdollisista terapeuteista. Ennen sitä minun pitäisi etsiä kirjastosta käsiini Psykoterapiaopas ja lukea se, että osaan päättää haluanko kognitiivista vai psykodynaamista psykoterapiaa (Suurin ero on kuulemma se, että kognitiivinen lähtee nykyhetkestä ja kuinka tilannetta voitaisiin siitä lähteä parantamaan ja psykodynaaminen lähtee purkamaan asioita lapsuudesta käsin). Itselleni se taitaa olla jo ihan selvää että haluan psykodynaamista, muuten näen jatkossakin näitä ah-niin-ihania unia mielensärkijästä ja vanhoista luokkakavereistani.

Tänään tekisi jo mieli lähteä kaupungille. Ihan hyvä merkki, varsinkin kun ulkona sataa tihuttaa ja muutenkin kurja ilma. Ehkä tämä masennuskausi alkaisi vihdoin hellittää. Mirtazapiini, ihme aine. Pitäisi käydä ostamassa yhtä sun toista tarpeellista. Mutta ei taida rahat riittää. Ärsyttää elää toisen rahoilla, mutta minkäs teet.

Eilen puhuttiin avokin kanssa siitäkin, että nyt olisi hyvä sauma vaihtaa alaa. Hitto kun olenkin löytänyt noin ihanan ihmisen kumppanikseni. Olin ihan varma, että se sanoo että unohda vaan kaikki tommoset, teet nyt tän tutkinnon tästä eka, mietit sitte. Mut ei. Mietittiin jopa niin pitkälle, että miten täältä pääsisi sitten opiskelemaan haluamaani alaa, ja miten rahat riittäisivät. Hyvä, että hän tajuaa, että olen vasta nyt pystynyt pysähtymään miettimään elämääni vähän tarkemmin. Voi kyllä olla, että valmistun ihan vahingossa ennen kuin saan päätettyä mitään. Mutta voihan siihen heti perään nopeesti vielä opiskella sen 2-3 vuotta, nyt kun tähän on tottunut.

21.11.2007

Tavara = Rakkautta


Tunnen hirvittävää voimattomuutta, sillä nuoremmat sisarukseni elävät siinä helvetissä vieläkin, eikä siskoni päässyt sieltä pois viime kesänä kun ei saanutkaan opiskelupaikkaa. Veljeni käy yhä kotona kun käsky käy, leikkii pirteää, tekee kaiken mikä käsketään ja kestää itsensä haukkumisen ("Pitää sunki vaan siellä sinnitellä yksiössäs ja potea, mikäs sua nyt muka vaivaa. Valmistut nyt vaan ja muutat tänne takasin, voit noilla mun työkaluilla sitte alottaa oman firman." - just. Ilmaseks työvoimaks ja menettäis kaiken vapautensa jonka on onnistunut hankkimaan.).

Laiminlyöjäkin näyttää taas yrittävän paeta yhä syvemmälle töihinsä, kun mielensärkijällä on taas vähän pahempi kausi ("Laihduttaisit sinäkin, lehmä. Tommosta valasta jaksa kukaan kattoa!"). Siskollani taitaa olla kaikista vaikeinta, sillä hän ei osaa tehdä mitään oikein, on väärää sukupuoltakin. Pojat ovat mielensärkijän mielestä jotenkin tyttöjä arvokkaampia ("otas poika tästä 200€ edestä vaatteita"(joita et ees pyytäny ja jotka on näemmä kaikki väärää kokoa)).

"Kotona" ei ikinä sanottu että joku on tärkeä, kaiken sen korvasi tavara. Siksi joululahjalistamme paisuivat aina aivan mahdottoman pitkiksi. Tavaran kieltäminen oli rangaistus, mutta samoin mielensärkijä sortui shoppailemaan aivan hulluna jos koki olevansa hyvittämisvelvoinen. Hän mieluummin ostaa jotain, kuin pyytää anteeksi käytöstään. Taas yksi syy siihen, että "kotona" oli aina niin paljon tavaraa, että talosta käytettiin nimitystä "Romukasa". Tavara teki myös siivoamisesta lähes mahdotonta, kun millekkään ei ollut pysyvää paikkaa. Siksi sainkin pölyallergian. Mielensärkijälle meinasi yhdessä vaiheessa puhjeta astma pölyn ja stressin seurauksena. Hän ratkaisi asian ei siivoamalla, vaan hankkimalla hiton kalliin ilmanpuhdistajayksikön työpöytänsä viereen. Paljon mukavampi ratkaisu, kuin laittaa jonnekin se puolen metrin paperikerros, joka peitti lattiaa. Talon työhuone siivottiinkin tietääkseni vain kahdesti: Ennen muuttoa sisään ja muuttettaessa talosta pois. Siivoojan hankkiminen on mahdotonta, sillä mielensärkijä ei halua kenenkään muun koskevan tavaroihinsa. (Kerran hän kyllä palkkasi jonkun lajittelemaan papereitaan, mutta kyseinen ihminen vain puhui puhelimessa koko työaikansa, eikä ikinä saanut pienintäkään työtehtävää valmiiksi työpäivän loppuun mennessä.)

Tavaran ja välittämisen rinnastaminen saneli myös sen, että olen aina halunnut ostaa seurustelukumppaneilleni kaiken mitä nämä vain ovat halunneet. Ensimmäiseni osasi hyväksikäyttää minua siinä suhteessa hyvin. Ostin sille lurjukselle useilla satasilla vaatteita, ja hän korvasi tämän pettämällä minua avoimesti. Kerran hän jopa soitti minulle ollessani lapsenvahtina, että hän on juuri viettänyt yön jonkun toisen kanssa (joka on ihana, upea ja ymmärtää häntä), ja harkitsee nyt jättämistäni. Pääsin suhteesta irti vasta kasvettuani siitä "ulos" ja hänen raiskattuaan minut (kehtasi vielä sanoa, että hänellä oli siihen oikeus, koska häntä panetti, enkä antanut. No en varmasti antanut, kun olin aivan kuolemanväsynyt, tein silloin 12h työpäiviä).

Tuon neljän vuoden piinan jälkeen ymmärrän kyllä hyvin naisia, jotka jäävät väkivaltaiseen suhteeseen eivätkä pääse siitä millään pois. Ilmeisesti kuitenkin järkiinnyin sen verran (tai koin rankaisseeni itseäni tarpeeksi), että sain seuraavaksi hankittua itselleni kunnollisen kumppanin (nyk. avokin), joka arvostaa ja kunnioittaa minua (kuten minä häntä). Hänelle ei tulisi mieleenkään vanhingoittaa minua jotenkin, päinvastoin hän tukee minua jopa enemmän kuin hänellä rahkeet riittäisivät. Pelkäänkin että seuraavaksi hän on burn-outissa.

Yritän pätkiä näitä kilometrin pituisia postauksiani jatkossa siedettävämmän pituisiksi, vaikka en tiedä lukeeko näitä koskaan kukaan muu kuin minä. Yritän vain pistää jonnekkin ylös näitä mietteitäni, sillä blokkaan kaiken hyvin nopeasti taas takaisin sen valtavan tiilimuurin taakse joka päässäni on, ja psykologin vastaanotolla en taas muista yhtään mitään mistään.


20.11.2007

Ostin peilin


...kirpputorilta jonkin aikaa sitten. Kun on koko minuus hukassa, tekee hyvää katsoa itseään peilistä, niin huomaa että onkin ihan ihmisen näkönen ja kokonainen. Jotenkin viime aikoina on tuntunut siltä, että mitä pidempään löhöän sohvalla, sitä lihavammaksi tunnen itseni. En tunnista itseäni enää peilistä. En näytä itseltäni. Näytän mielestäni nelikymppiseltä äidiltäni, vakavalta ihmiseltä. En siltä nuorelta opiskelijalta, joka juuri meni kihloihin ja jonka opikelut etenivät hyvää nopeutta viime talveen saakka. Asiaa ei yhtään auta se, että mitä pidempään masennus jatkuu, sitä enemmän lihon. Kun muutin opiskelukaupunkiini, painoin 55kg. Nyt painoni on 70kg, lievässä ylipainossa, enkä mahdu enää vaatteisiini.

Sitten on tämä pakkomielle hiuksista. Leikkasin hiukseni melkein pois kesällä, mikä kauhistutti kaikkia. Olinhan kasvattanut ne puoleen väliin selkää. Ensimmäinen poikaystäväni kielsi minua leikkaamasta hiuksiani niin kauan kuin olisimme yhdessä. Lopulta hiukset oli pakko leikata, sillä a) en osannut laittaa niitä mitenkään b) en halunnut että eksäni päättää hiuksistani c) ne olivat kuin hamppua latvoistaan ja jäivät joka paikkaan väliin. Nyt haluaisin joka toinen päivä värjätä / blondata / leikata / pidentää / rastoittaa / tuhota hiukseni. Jos maanantaina haluan siniset hiukset, tiistaina haluan rastat, torstaina pitkät Elovena-tytön hiukset jne. Psykologini sanoin huomanneensa että minulla on kriisissä myös minäkäsitys, olisi kiva tietää että missä vaiheessa se sen huomasi.

Tuntuu kuin olisi teini taas. Haluaa vaan ryypätä ja rellestää öisin ja toisaalta haluaisi koteloitua jonnekkin pois tästä maailmasta, ettei tarttisi enää ikinä yrittää yhtään mitään.

Nyt vasta, kun sairaus pysäyttää, huomaa että on tehnyt paljon miettimättä yhtään. Hain opiskelemaan kun mielensärkijä niin oletti. Hain tälle alalle, koska yksi opettajistani sanoi minulle niin koulun käytävällä ohimennen. Pääsin sisään juuri ja juuri (luojan kiitos!). Paahdoin opintoja kolme vuotta hirmuista tahtia. Oppilaiden ohjaukseen ja auttamiseen kuulemma panostetaan meillä enemmän kuin missään. Silti siinä vaiheessa kun hädin tuskin jaksoin pitää silmäni auki palaverissa, kukaan ei huomannut mitään, ja kaikki ohjaajani hämmästelivät suuresti jäätyäni saikulle. Olen tiennyt ensimmäisestä opiskelupäivästäni lähtien, mihin haluan suuntautua, mutta opiskelualani lyö minua korville jatkuvasti. Ihmekkös tuo, jos rupeaa miettimään haluaako joku ylempi voima minua sittenkään tälle alalle.

Nyt mietin, josko jättäisi koko homman tähän. Vaihtaisi alaa. Ainoa ongelma on, että haluamaani alaa voi opiskella tasan yhdellä paikkakunnalla Suomessa, enkä minä asu siellä. Avokin ura on viemässä häntä ulkomaille ja minun pitäisi seurata perässä. Alun perin tarkoitus oli, että olisimme kummatkin valmistuneita siihen mennessä, ja voisin hakea töitä sieltä, mutta eipä tule tapahtumaan niin, ellei hänkin jää saikulle vuodeksi-pariksi tässä.

Ehdottaisin muksun pyöräyttämistä (hyvä syy jäädä kotiin), jossemme kumpikin tietäisi, ettei minusta ole nyt huolehtimaan edes itsestäni. Hyvä kun saan lemmikkini hoidettua (vaikka ruokkiminen kerran päivässä onkin NIIN rankkaa).

Ei tässä elämässä ole järkeä. Mikään ei toimi, ja aina kun tuntuu että pääsee askelen eteenpäin, joku muu asia repeää käsiin. Etsin yhä ihmisiä jotka olisivat kokeneet jotain samanlaista kuin minä, mutta suurin osa vain raportoi oireitaan nettiin, ei pui läpi ongelmiensa syitä tai kerro keinoja joilla on päässyt eteenpäin.

Hyvänä puolena mainittakoon, etten nähnyt viime yönä suoranaista painajaista, vaan johdin armeijaa, joka oli pahasti alakynnessä. Ainoa toivomme piikikkäitä hirviöitä vastaan oli päästä niiden linjojen taakse oveluudella, ja tehdä siellä jotain. Tehtävä kuitenkin vaikeutui koko ajan, ja lopulta se tuntui mahdottomalta kun vihollisia tunki joka raosta. Valkoinen armeijani, joka koostui keijusta, pupusta ja muista pehmoleluista, taisi kärsiä tappion noitien, peikkojen ja samuraisotilaiden armeijalle.

Aina minun unissani taistellaan, tai sitten etsitään jotain. Psykologini mukaan taistelu kertoo ratkaisemattomista ristiriidoista, ja etsintä minän etsimisestäni. Mikäs ratkaisematon ristiriita se muka on, että mielensärkijä oli paskiainen ja minä en voi sille mitään. Paitsi että koko homma kuitenkin oli jotain kautta minun syytäni, jopa se, että laiminlyöjä karkasi toisen miehen syliin, ja se että mielensärkijä yritti tappaa itsensä työllä saatuaan pomokseen karmean natsin.

Noin, tulipa sanottua. Eli syytän itseäni siitä mitä minulle tapahtui, vaikka olin sen tapahtuessa lapsi, joka ei voinut asialle mitään. Vihaan itseäni, koska koen syyllisyyttä asiasta, joka ei ollut minun vallassani. Häpeän vihaani, sillä minun syytänihän se kuitenkin oli. Inhoan itseäni, kun en osaa irrottautua tästä kirotusta ajattelun kehäpäätelmästä. Syytän, vihaan, häpeän ja inhoan itseäni. Haluan rankaista itseäni. Teen sen hyvin yksinkertaisilla tavoilla. En osta vaatteita, joista oikeasti pidän ja joissa näytän upealta, koska en minä saa näyttää upealta. En syö, koska haluan kuolla. En voi vahingoittaa itseäni fyysisesti, sillä avokkini vahtii minua nyt tarkemmin kuin "vanhempani" ikinä. Lisäksi tunnen etten hallitse elämääni, joka on jonkun muun valitsema ja tuottama, ja syömättömyys tai ahmiminen lisää hallinnan tunnetta. Täytän kotini tavaralla, vaikka pidän hyvin avarasta ja pelkistetystä sisustuksesta, jotta voisin pahoin ja inhoaisin siivota täällä. En anna itseni levätä, vaikka minun pitäisi, sillä mummoni sanoin "laiska leivättä elää" ja ukkini sanoin "toimettomat kädet tekevät pirun töitä".

Wau, psykologini varmaan hyppisi nyt riemusta. Nyt kun sitten vielä pääsisi tästä ihan oikeasti jotenkin eteenpäin. En vain näe, mikä se suunta on.


Kamala olo


Viime yönä pääsin nukkumaan vasta klo 7 aamulla. Ei hyvin mene. Heräsin 16:30, jonka jälkeen olen saanut käytyä suihkussa, kaupassa (karkkia) ja pistettyä tiskikoneen päälle. Nyt on hirveä olo. Jo kolmas päivä kun ruoka ei maistu. Alas menee vaan karkit ja keksit. Inhoan itseäni. Ja vatsani vihaa minua. Mietin jonkin aikaa jättäisinkö lääkkeeni ottamatta, kun heräsin 4,5h sen jälkeen kun ne olisi pitänyt ottaa, mutta ilman happosalpaajia purkankin syömisestä tulee vatsaa repivää tuskaa. Piristyin vähän, kun sain olkkarin pöydän tyhjäksi tavarasta (tavara ahdistaa), mutta sitten vedin hulluna karkkia ja mieli on taas maassa.

Tämän masennuskauden alettua lopetin säännöllisen liikunnan (hyvä hyvä) ja säännöllinen ruokailu ei onnistu, välillä en tosiaan saa syötyä mitään mitä voisi sanoa ruuaksi (hyvä hyvä). Ei takuulla tee hyvää mielenterveydelle tämä pomppiva verensokeri ja liikkumattomuus. Lääkärinkin mielestä minun pitäisi liikkua se vähintään 3 kertaa viikkoon jos aion pysyä selväjärkisenä. Sori, ei nyt vaan inspaa. Nyt vielä sitten on (taas) vuorokausirytmikin sekaisin. Ah, kuinka ihanaa.

Eilen tapasin laiminlyöjän ohimennen, onneksi mielensärkijä ei ollut mukana. Olin vähän sekaisin, miten olisin tilanteessa toiminut, mutta onneksi hänellä oli (taas) kiire.

Olen lukenut Brimin blogia paljon viime aikoina. Olen kateellinen siitä, että hän muistaa noinkin hyvin mitä on tapahtunut. Minä en hemmetti muista mitään. Hyvä olla vihainen kun ei muista mistä on vihainen. No, vihaisia tässä kuitenkin ollaan, molemmin puolin. Ja eteenpäin ei pääse. Huono olo ei kuitenkaan katoa minnekkään, enkä oikein pääse tässä omin kyvyin eteenpäin. Toivottavasti pääsisin sinne psykoterapiaan pian. Sitä en sitten tiedä, millä rahalla senkin maksan vaikka Kela (ah, Kela!) myöntäisikin minulle siihen jotain rahaa. Tänään tuli sossusta (ah, sossu!) ilmoitus, että tienaamme liikaa menoihin nähden, eli rahaa ei tipu. Tai siis avokkini tienaa liian paljon, joten minulle ei voi antaa rahaa. Hän on oikeutettu nostamaan opintolainaa (joka siis lasketaan tuloksi, vaikka takaisinhan sen joutuu maksamaan) 300€/kk. Siten sossu laski, että meidän tulojen (noin 1500€/kk) ja menojen (1200€/kk) erotus on positiivinen, eikä mulle voi antaa rahaa. No eipä sitä rahaa kulu, kun sitä ei ole. Toisen rahoilla eläminen on niin kivaa, ah. Opintolainaakin on niin mukavasti, että nyt voi hyvin ahdistua lisää tästä rahatilanteesta, kun ei ole mitään tietoa milloin pystyy taas tienaamaan jotain.

Mutta ei mitään niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Kaverini, jolla on kiire tappaa itseään kiireellä, ehtii käydä huomenna kylässä. Pitäisi saada jotenkin ryhdistäydyttyä muutenkin ja pidettyä yhteyttä kavereihin, ettei niistä kaikista tule entisiä tuttavuuksia. Se tästä vielä puuttuisikin.

18.11.2007

"I've got monster in my house"


MissCreantin miksauksia tullut taas kuunneltua, ja kuten hyvä musa aina tekee, nyt tekee mieli saada pää helvetin sekasin, tanssia jalat puhki ja kaatua rättiväsyneenä sitten nukkumaan. Mutta ei. Tällä uudella paikkakunnalla ei ole ketään joka lähtisi bilettämään kanssani. Ja vaikka minä saisinkin jonkun noista kavereistani mukaani, ne ei silti tanssisi, mistä minä nautin suuresti. En minä muuten baareissa käy kuin tanssimassa. Yksi ystävä täällä olisi joka tykkäisi tanssia, mutta sillä on taas kiire tappaa itteään kiireellä. Että ei sitte. Joku päännollauskeino pitäis kyllä keksiä. Tää "jätän lääkkeet väliin ja vedän alkoholia yksin kotona"- taktiikka ei oikeen pitemmän päälle toimi. Ulos asunnostaki lähen nykyään vaan vahingossa. Kotona on hyvä olla, varsinkin kun nyt sain räjäytyksen valmiiksi ja nyt on kaikki uutta ja ihmeellistä.

Eilinen riita vaiettiin kuoliaaksi. Asiaa ei oo käsitelty mitenkään, mitä nyt avokki vaikutti olevansa tänään tavallista hellemmällä tuulella vähän niin kuin sovinnon eleenä. Huomenna pitäisi käydä polvia näyttämässä fysioterapeutille, josko aerobikkiin uskaltaisi joskus mennä taas. On se ku pienestä saakka tykänny juosta ja aerobikistä, nii sit kielletään kumpikin. Uida sais, mutta sitä en tahdo. A: se maksaa, B: innostuin siitä lapsena, ja sitten mielensärkijä onnistui leimaamaan uimisen nöyryytyksen tunteella. Ensin mielensärkijä ilmoitti minut heti perusuimakoulun jälkeen johonkin uintiryhmään, joka olikin tarkoitettu minua vähintään 5v. vanhemmille lapsille. Melkein hukuin kun yritin tehdä mitä käskettiin, ja ohjaaja joutui soittamaan mielensärkijän hakemaan minut pois kesken tunnin. Pahinta oli, että osa lapsista tunsi minut, ja kuulin tapauksesta myöhemminkin. En ole ikinä tuon tunnin jälkeen oppinut kroolaamaan, mitä siellä yritettiin opettaa. Hyvä kun sammakkoa opin tutun tutulta. Koulun tunnilla kun asiaa yritettiin sitten opettaa, en päässyt jyvälle lainkaan. Kun tunnin lopuksi kaikkien piti näyttää mitä oli oppinut, minä vajosin vuorollani pohjaan ja vedin litran vettä sisuksiini ja opettaja joutui nostamaan minut pinnalle. Kun sitten tuon uintiryhmän jälkeen en enää tykännyt uimisesta, mielensärkijä jaksoi aina joka kerta kun näki minut uimassa, alkaa huomautella "kuinkas sinä nyt uit muttet sillon innostunut kun minä yritin saada sinulle uimamerkkiä". No hemmetti, olisit katsonut minkä ikäisille se ryhmä oli.

Muutenkin tämä, että samoista asioista saa kuulla vuosia eteenpäin, ottaa erityisesti päähän. Mielensärkijä nauttii suuresti, kun voi huomauttaa joka joulu siskolleni siitä kun tämä istui "porapyllyllään" nahkasohvan rikki. Tai siitä, ettei meille olisi kannattanut lapsena hankkia muita leluja kuin ratakiskon pätkiä, kun muuten rikoimme kaiken. Ja jos ei rikottu, niin sitten hukattiin. Ja kun vuosia myöhemmin pakkasin vanhoja lelujamme myyntiin kirpputorille, mielensärkijä jaksoi kovaan ääneen ihmetellä, miten voi olla että barbeistamme vain kolme oli jotenkin viallisia, ja lelupakettien kaikki osat pienimpiä harjoja ja kenkiä myöten olivat vielä tallessa. "OHO! Ei olisi teistä uskonut!"

Meillä "kotona" ei sitten tunnettu eikä tunneta termiä "mennä rikki". Kaikki aina rikotaan. Jos nahkasohva kuluu puhki lapsiperheessä reilussa kymmenessä vuodessa, siskoni rikkoi sen istumalla siinä. Jos pyörästä puhkeaa kumi, ajaja on rikkonut sen. Jos tiskatessa astia hajosi pesukoneessa, koneen täyttäjä oli rikkonut sen. Jos juuri kaupasta tuotu porakone ei toiminutkaan ostamista seuraavana päivänä, joku oli varmasti edellisenä päivänä rikkonut sen avaamatta pakkausta tai edes poistamatta sen muoveja. Ja niin edelleen. "Vahinko" on myös mielensärkijälle tuntematon käsite. Me myös "tahallamme ärsytimme häntä", jos hän suuttui jostakin mitä me sanoimme hänelle. Usein nimittäin piti sopia minun, siskoni ja laiminlyöjän kesken, mitä pitää sanoa mistäkin asiasta ja mihin aikaan, että olisimme sitten kaikki yhtä mieltä asiassa, ja joskus tapahtuisi niin kuin kaikki muut kuin mielensärkijä toivoi. Se, ettei tiennyt jotain, ei myöskään käynyt tekosyyksi, sillä "olisihan sun nyt se pitänyt arvata!".

Aina, kun mielensärkijä lähti työmatkalle, teimme talossa suursiivouksen, jolloin mm. heitimme tavaraa pois. Mielensärkijä nimittäin rakastaa tavaraa. On se sitten missä kunnossa tahansa, kuinka likainen tahansa, kuinka tarpeeton tahansa tms., tavaraa ei saa heittää pois. Ehdoton sääntö. Tästä syystä hän aina kahlasi ulos viedyt roskat lävitse palattuaan, ettei mitään käyttökelpoista varmasti heitetty pois. Esimerkiksi vanhasta kylpytakista (jossa kumpikin kylki oli yksi iso reikä, joka haisi hirveälle ja jonka kuntoluokitus oli "lumppu") pääsimme eroon vasta kun heitimme sen roskiin mielensärkijän työmatkan aikana ja laiminlyöjän uhattua avioerolla, jos mielensärkijä ei heti vie takaisin roskikseen sieltä poimimaansa takkia. Lisäksi piti vielä luvata ostaa uusi kylpytakki vielä seuraavana päivänä.

Lisäksi ovat pyhät tavarat. Tavarat, joihin ei saa koskea vaikka henki riippuisi siitä. Esimerkki: Laiminlyöjä pyysi minut auttamaan siivoamisessa siskoni juhlia varten. Laiminlyöjä on nimittäin surkea kodin pyörittämisessä, eikä edes perheen ruokahuolto, saati sitten viikkosiivous onnistu häneltä. Tietysti mielensärkijä oli siivoushetkellä työmatkalla, sillä huonekaluja ei saa siirtää edes siivousta varten jos hän on paikalla. Siivoukseen kuului sekin että pesimme terassit. Terassin lattian pesemistä varten siirsimme siinä olleen muovisen kasvihuoneen paikoilleen kasvimaalle. Kun mielensärkijä palasi, alkoi hirveä huuto siitä että hänhän oli nimenomaan kieltänyt sen kasvihuoneen siirtämisen. Syynä oli kuulemma metalliosat jotka olivat terassin reunaa kiertävällä hyllyllä kasvihuoneen takana. Osiin ei oltu edes koskettu, mutta huuto jatkui koko kotimatkan (mielensärkijä vaati saada heittää minut autolla kotiini) niin, että mielensärkijä eksyi matkalla kahteen otteeseen ja hakkasi auton kojelautaa nyrkillä. Kun pääsin kotiin, olin niin rikki että avokkini soitti oitis laiminlyöjälle että emme sitten ole tulossa siskoni juhliin, ellei mielensärkijä pyydä anteeksi. Jäi sitten ne juhlat kokematta.

Mielensärkijä haluaa rakentaa tavarasta itselleen pesän, johon kukaan muu ei saa koskea. Tämä vaikuttaa myös siihen, että hän ostaa jatkuvasti. Jos se on kanta-asiakastarjous, alennuksessa, pakettihinta tai elektroniikkaa, se on pakko ostaa. On turha kuvitella, että mielensärkijällä tai laiminlyöjällä olisi säästöjä. Niin kauan kuin tiedän, luottokorttimaksut ovat melkein kaataneet talouden aina saapuessaan, eika lainatonta hetkeä ole ollut. Mielensärkijä haluaa ostaa myös aineetonta, kuten osakkeita, mutta osaa myydä vain tappiolla. Sen sijaan kaikkeen mitä on tarvinnut joku muu kuin mielensärkijä (jos se ei ole ollut elektroniikkaa tai kanta-asiakastarjous), on pitänyt käydä pitkä väsytystaistelu, että sen on saanut. Joudun yhä käymään ostoksilla "perheeni" kanssa, jotta siskollani olisi edes ehjä talvitakki tai vedenkestävät kengät. Jos minä en sano että hän tarvitsee tällaisen, ja tämä on hyvä, sitä ei hankita. Ja välillä asiat täytyy hoitaa niin, että sisarukseni sanoo minulle jotain, jonka minä sanon mummolleni, joka sanoo sen laiminlyöjälle, joka sanoo sen mielensärkijälle, ja sitten ehkä tapahtuu jotain. Näin esimerkiksi nyt kun kuopus haluaa psykologille. Sehän on aivan turhaa ja tarpeetonta. Varsinkin kun se osoittaisi, ettei mielensärkijä kykene olemaan rikkomatta yhtäkään siittämäänsä. (Vaikka minä en koe menneeni täysin rikki, olen vain rampautunut kyvyttömäksi opiskelemaan tai pääsemään elämässäni eteenpäin.)

Mikä ihme sekin muka on, kun stressitasoni laski hirveästi päästyäni opiskelemaan uudelle paikkakunnalle. Kun ei enää tarvinnut tietää missä mielensärkijän se ja se paita on, minne on laitettu se ja se tavara kun on viimeksi siivottu, minne hän on laittanut sen ja sen tavaransa ja miksi on tehty näin ja näin. Ei enää tarvinnut miettiä koko päivää mitä se nyt seuraavaksi voisi arvata haluta tai tehdä tai mitä se saattaisi seuraavaksi kaivata. Pahinta oli, jos tiesi että oli jouduttu heittämään rikkinäisiä sukkia pois viimeksi siivotessa, ja odotti että mielensärkijä huomaa sen.

Taisin jo mainita, että teini-ikäni aikana mielensärkijä puhui minusta aina, kuin en olisi ollut paikalla. Jos olin huoneessani, hän luuli aina että olin ulkona, ja saattoi alkaa kovaan ääneen puhua viereisessä huoneessa laiminlyöjälle siitä miten kamala olin taas ollut. Ei ollut mitään väliä, vaikka olisinkin maininnut olevani paikalla, mielensärkijä vain jatkoi, laiminlyöjän nyökkäillessä ja mutistessa hyväksyvästi. Lopulta yritin olla vain kuuntelematta. Siinä talossa ei muuten ollut minkään näköistä äänieristystä. Paitsi että alakerrasta yläkertaan ei tuntunut kuuluvan mitään, kun mielensärkijälle yritti huutaa jotain hänen työhuoneeseensa. Sen sijaan työhuoneen tietokoneen hurinan kuuli selkeästi alakerrassa.

Olen nyt yrittänyt päästä vähän eteenpäin tapahtuneen ymmärtämisessä lukemalla muiden samantapaisessa tilanteessa olevien selviytymistarinoita. Mutta tulee vain olo, etten minä nyt niin huonosti voi (en viiltele itseäni, vaikka haluankin välillä tappaa itseni), ja että minulla ei olisi oikeutusta sairastaa, kun se väkivalta on ollut kuitenkin enimmäkseen henkistä, ei fyysistä eikä seksuaalista. Kamalaa tästä selviämisestä kuitenkin tekee se, ettei mielensärkijä ole täysin paha. Hän yritti välillä tehdä jotain, joka olisi voinut parantaa tilannetta (hänhän luki ja lukee jatkuvasti kasvatusoppaita). Perheneuvottelut hän lanseerasi välillä ja yritti silloin tällöin kysellä, miten meillä menee. Ja hän yritti aina (alkuun) käydä pyytämässä anteeksi jälkeenpäin. No, perheneuvottelut tuskin toimivat, jos yksi karjuu pöydän päässä eikä kukaan muu puhu mitään. Kysellä ei kannata, jos ei kuuntele mitä toinen vastaa, tai jos ei muista sitä enää seuraavana päivänä. Anteeksi pyytäminen ei kannata, jos ei muuta tapojaan. Lisäksi kaikki ympärillä olevat ihmiset ovat aina vain kehuneet mielensärkijää minulle, ja mummonikin aina kyselee, miksen puhu isästä ja äidistä, vaan käytän aina heidän etunimiään. Hänen mielestään en osoita kunnioitusta näitä ihmisiä kohtaan, kun puhun heistä näin. Hän perustelee tätä sillä, että mielensärkijä on sentään akateemisesti koulutettu niin pitkälle kuin mahdollista, kyllähän sellaista ihmistä nyt pitäisi kunnioittaa. Onneksi hän lakkasi jankkaamasta sen jälkeen kun avauduin vähän siitä mitä minä ja siskoni olemme joutuneet kestämään, ja hän huomasi, miten veljeni kärsii yhä. Siitä hän kyllä vielä jaksaa jauhaa, että minun pitäisi antaa mielensärkijälle anteeksi, sillä tavallaan hänkin on vain uhri tässä väkivallan ketjussa, joka on alkanut ainakin mummistani. Minua se ottaa päähän, sillä vaikka pystyisinkin siihen useiden vuosien päästä, minun on nyt kuitenkin ensin eheydyttävä sen verran että saan elämän punaisesta langasta kiinni.

Ei tässä tilanteessa voi kuin yrittää selvitä siitä mitä on tapahtunut ja toivoa, että mielensärkijä kuolisi pian. Siskoni on tehnyt ja silponut jo niin monta mielensärkijää esittävää voodoo-nukkea, että voin kertoa ettei niillä saa ketään tapettua. Toivotaan, että mielensärkijä joskus päätyisi näille sivuille, saisi sydärin eikä toipuisi. En osaa kuvitella että tämä sukuhaara kykenisi parantumaan tästä kaikesta, ennen kuin kaiken ydin, se valtava henkinen mätäpaise puhkeaisi mielensärkijän kuoleman myötä.

Avokkini sai muuten tänään tietää, että hänen äidillään on pahanlaatuinen rintasyöpä kummassakin rinnassa. Kun siihen lisää sen, etten minäkään osoita mitään paranemisen merkkejä, hän on nyt aika masentunut.

No voi V***U S****A!


Taas riidellään eikä syy selvinnyt vieläkään. Minä sisustan parhaillaan tätä kämppää aivan uusiksi, ja jälki näyttää omaan silmääni hyvältä, mutta avokki ei tykkää mistään, varsinkaan muutoksesta. Mitä minä sille voin, että kun oon kriisissä, sisustan aina kaiken uusiksi. Silloin kun tein päätöksen olla välittämättä, tein huoneestani sokkelon. Kun vaihdoin koulua ja sain elämän helvetin ulkopuolella, pistin kaikkialle kukkia ja valkoista. Nyt kun olen taas kriisissä, haluan kaikesta pelkistettyä, minimalistista ja valkoista. Yksinkertaista. Avokki ei. Itse asiassa avokki ei halua että mitään muutetaan. Yhtään mitään. Jos huomenna heräisin (hups, tänään) ja jatkaisin opiskelujani ihan kuten silloin aikoinaan ja esittäisin kilttiä pikku puolisoa, ehkä avokki sitten olisi tyytyväinen. Mutta kun se ei nyt onnistu, niin kämppä pitää räjäyttää.

Avokin mielestä tämä ei näytä hänen kodiltaan. No ei tämä näytä minunkaan kodiltani. Sitten kun yritän saada häntä mukaan tekemään tästä myös hänen kotinsa näköistä, ettei kaikki olisi vain "minua", kuten hän väittää, seuraa riita. Aina. Voi ******! Ahdistaa jo muutenkin, ja sitten pitää vielä tapella. Ihmettelin, kun jaksoin tänään istua kirpputorilla myymässä niitä hemmetin astioita, joita kukaan ei huolisi edes ilmaiseksi. Olo oli kyllä aika ahdistunut taas sen jälkeen, niin kuin nykyään aina jos pitää leikkiä sosiaalista pitkän aikaa.

Valehtelin. Olo muuttuu hemmetin ahdistuneeksi heti jos joudun leikkimään sosiaalista edes hetken. Meinasin kuolla jossain vaiheessa (olisiko ollut heinäkuuta?) kun oven taakse ilmestyi kaksi mormonipoikaa. Mitä pidempään keskustelu jatkui (en oikein halunnut olla töykeä), sitä vaikeammaksi muuttui pysyä pystyssä, hyperventiloin, sydän löi hulluna, ja kun vihdoin sain oven kiinni, itkin koko illan. Ja avokki oli taas huolissaan.

Eiliset tuparitkin muuttuivat loppuillasta ahdistaviksi, vaikka alkuillasta oli ihan hauskaa. Heti, kun aloin saada liikaa huomiota osakseni, sain muutaman epämiellyttävän kommentin (ei silti vihamielisen), ja kaveri sai masennuskohtauksen ja vetäytyi makkariin "lepäilemään", tuli olo että on pakko päästä pois. Ja kun olin tullut juhliin taksilla, en tietty osannut lähteä sieltä pois. Kävelin niin kauan että en enää tiennyt missä hemmetissä olin (keskellä metsää) ja ahdisti. Onneksi osuin bussin päätepysäkille, jossa ystävällinen turkkilaissyntyinen kuski myi minulle bussilipun ilman yötaksaa ja laittoi vielä pyytämättä vaihtolipunkin. Pääsin siis kotiin. Ja kotona en sitten saanut unta ennen neljää, kun oli jotenkin likainen ja ahdistunut olo.

Miksi minä saan tällaisia kohtauksia? Ilman mitään syytä? Kaikki mun nykyiset kaverit kutsuu mua hirmu sosiaaliseksi ja ulospäin suuntautuneeksi, ei sellaisella ihmisellä pitäisi olla tällaisia ongelmia!

Luin tässä netistä vähän itsemurhaan johtavasta kriisistä tukiasema.net:istä. Itsemurhariskiä kasvattavista tekijöistä natsas kaksi. Hälyttävistä oireista mulla on kaikki:

* Pitkään jatkunut masennus ja / tai ahdistus (check)

* Eristäytyminen sosiaalisista suhteista (check)

* Arkielämä häiriintyy pitkäksi aikaa, opiskelu tai työssäkäynti ei onnistu (check)

* Henkilö pelkää yksinäisyyttä, sosiaalisia tilanteita tai esim. pimeää huomattavasti (check)

* Käyttäytyminen muutttuu huomattavan poikkeavaksi aikaisempaan verrattuna (check)

* "Pinna palaa" helposti (check)

* Vahva sekoamisenpelko, tuskaisuus (check)

Muista luetelluista vaivoista rintakipuja on ollu lapsena, ei nyt. Nyt on vain hengenahdistusta ja vatsavaivoja. Harvemmin, yleensä ahdistuskohtauksen aikana, pyörryttää. Eli tuon listauksen perusteella ei mene hyvin. Vain rintatuntemukset ja tärinät, vapinat ja hikoilu puuttuvat.

Kriisiin reagoinnin vaiheista mulla on ilmeisesti menossa vasta reaktiovaihe. Ja tästä ei oikein tunnu pääsevän eteenpäin. Psykologi kyllä ihasteli sitä että oon käsitelly näitä asioita jo aika pitkälle, mutta sitten on tullut tää seinä vastaan eikä  asian käsittely tunnu etenevän mitenkään minnekkään. Kai sitä on sokee niin ettei tästä näe mitään ulospääsyä. Se linja toimi jonkin aikaa että yritin katkaista siteitä mielensärkijään mahdollisimman pitkälle, mutta sitten mokomat muuttivat perässä tähän kaupunkiin, ja sen jälkeen ovat kuulemma aina pulassa niin että vain minä voin heidät siitä pelastaa. Hemmetti, oishan tässä tätä omaaki elämää. Ei auta mikään, sisustettava on vaikka ilman rahaa ja avokin siunausta. Ja hankittava uusia vaatteita, vaikka vanhoja on kaapit täynnä. Aargh.

15.11.2007

Aika kuluu liian hitaasti...


Psykiatrille pääsee vasta torstaina. Äh. Tuntuu että pää hajoaa eikä Mirtazapiini tunnu toimivan, vaikka annostus on jo 45mg/päivä. Puhun kaikille samat asiat moneen kertaan enkä huomaa mitään. Tuntuu että mitä pidempään olen saikulla, sitä enemmän tulee erilaisia oireita. Ensin oli se että halusi vain nukkua (viime kevät ja kesä-heinäkuu) ja kaupassa käynti oli kaikki mihin yhdessä päivässä pystyi. Jos piti käydä myös postissa, piti kirjoittaa itselleen lappu jotta muisti käydä sielläkin. Sitten tuli unihäiriöitä. Nukahtamisesta ei tule mitään, mutta kun kerran nukahtaa, nukkuu vähintään 12 tuntia putkeen, ja heräämiseen menee tunti. Siihen määrättiin tuota Mirtazapiinia, joka aluksi auttoikin.

Syyskuussa olin niin tyhmä että yritin aloittaa opiskelut uudelleen. Seurasi ensin flunssa, sitten vatsatauti ja taas flunssa, kunnes päätin jäädä uudelleen saikulle. Sitten petti vatsa. Jouduin sairaalan päivystykseen hirveiden vatsakipujen kanssa ja kaikki mahdolliset kokeet tehtiin. Mitään elimellistä vikaa ei löytynyt ja nyt syödään happosalpaajia. Öistä tuli tuskaa muutenkin kuin vatsakipujen takia. Aloin taas nähdä samoja unia kuin "kotona" asuessani. Luulin että ne olisivat loppuneet ensimmäisen opiskelusyksyn jälkeen, mutta väärä toive. Tapan joka yö mielensärkijän yhä uudelleen ja uudelleen ja jos epäröin, hän tappaa minut. Hän on zombi, vampyyri, varjo tai mikä tahansa mitä olen lapsena kauhuleffoista oppinut pelkäämään. Nyt sentään tiedän mistä on kyse. Aikoinaan näin vain unia joissa joku musta miehen varjo tappoi ensin koko perheen ja tuli sitten etsimään minua enkä päässyt minnekään pakoon.

Unien lisäksi muistot nousevat pintaan kuin mädänhajuiset kaasukuplat suonsilmästä. Nyt vasta tajuan miten tehokkaasti olen kaiken lukinnut jonnekin piiloon. Mummoni kysellessä hakkasiko mielensärkijä ikinä laiminlyöjää, en osaa enää vastata, kun en muista. Tuskin, siitä olisi varmasti tullut avioero. Joskus toivon että se väkivalta mitä meillä "kotona" oli, olisi ollut aiemmin ja selkeämmin fyysistä, ei aina sitä henkistä. Henkisestä väkivallasta ei jää jälkiä joita voisi näyttää naapurin tädille tai koulun terkalle. Fyysinen väkivalta alkoi vasta, kun aloin valmistautua muuttamaan kotoa. Kuristamista, ravistelua, nyrkillä uhkaamista. Kerran minulta kysyttiin haluanko saada vasaran päästäni läpi, kun kävin kysymässä missä tikkaat ovat. Ja kun raja henkisestä fyysiseen oli kerran ylitetty, mielensärkijä kulki sen yli yhä useammin, josta nuoremmat sisarukseni ovat saaneet kärsiä enemmän kuin minä, joka pääsin ensimmäisenä turvaan  omaan kotiini.

Välillä mietin, miten tästä voi oikeasti selvitä, välillä sitä miksi tästä muka on niin vaikea olla selviämättä... Se on menneisyyttä, mutta toisaalta mielensärkijä ja laiminlyöjä muuttivat perässäni opiskelukaupunkiini, joten heitä ei oikein voi työntää täysin sivuun, aina on mahdollisuus törmätä vahingossa kaupungilla. Pahinta on, ettei mielensärkijä mitenkään tunnusta mitään mikä on tapahtunut. Hän on sekä tunnevammainen, kykenemätön ymmärtämään toisten tunteita, että sokea omalle toiminnalleen. Joskus toivon että hän olisi aiemmin kertonut syövänsä mielenterveyslääkkeitä ja käyvänsä psykiatrilla, olisin ehkä aiemmin ymmärtänyt vanhempieni olevan sairaita, enkä vasta 12-vuotiaana, jolloin päätin olla välittämättä. Mietin sitäkin, mitä olisi tapahtunut, jos en sentään niin ajoissa olisi muuttanut arvojärjestyksessä ylimmäksi omaa selviytymistäni sen sijaan että olisin pitänyt edelleen tärkeimpänä yritystä ymmärtää ja tukea vanhempiani. Jos olisin jatkanut jälkimmäistä tietä, se ei olisi johtanut muuhun johtopäätökseen kuin siihen että olen kamala ihminen ja kelvoton elämään.

13.11.2007

Tästä se alkaa


Tämä blogi kertoo isästäni ja siitä kuinka yritän unohtaa koko ihmisen olemassaolon. Kirjoittelen omaan tahtiini, joten tulevaisuus näyttää tuleeko tästä pitkäaikainen projekti vai ei.

Synnyin perheeseen, jonka alku näytti ihan hyvältä. Isä ja äiti töissä kirkon hommissa. Sitten seurasi kehityskulku, joka johti siihen että haluan tappaa itseni (jo vuodesta -95!), siskoni on riippuvainen unilääkkeistä, veljeni katoilee välillä kun masennuskohtaus yllättää, ja sisarussarjan nuorinkin oireilee jo lupaavasti ja pyytää päästä psykologille.

Kulissit silti pysyivät hyvin ylhäällä. Ympärillämme pyöri sosiaalityöntekijöitä jos jonkinlaisia, ja keitä nyt kirkon piirissä kulkeekaan, mutta kukaa ei ikinä huomannut mitään. Kun yritin joskus vihjata ihmisille joiden tiesin työnsä puolesta hoitavan tällaisia asioita, millaista meillä oikeasti oli kotona, kukaan ei ikinä uskonut. Aluksi nukuin samassa huoneessa siskoni kanssa, ja kun raivokohtaus alkoi, juoksimme äkkiä huoneesemme ja minä pidin ovea kiinni istumalla sen eteen ja tukemalla jalkani vasten kirjahyllyä. Siskoni itki ja kiljui kauhusta ja mieleni särkijä takoi ovea loppumattomalta tuntuvan ajan ennen kuin rauhoittui.

Myöhemmin muutin eri huoneeseen, mutta sisustin senkin niin, että jos tarve olisi tullut, olisin voinut kaataa toisen kirjahyllyn niin ettei ovea olisi saanut auki, ja paeta sitten ikkunasta. Mielensärkijä puhui koko teini-ikäni minusta kuin en olisi ollut paikalla. Kaikki oli aina jonkun muun vika, ei ikinä hänen. Olin kuulemma kamalin lapsi jonka kukaan voi ikinä saada, vaikka myöhemmin moni sanoikin minulle että "sinähän olit ihan normaali teini". Kumpikin vanhemmistani kielsi minut lapsenaan sen jälkeen kun aloin seurustella. Jouduin karkaamaan kotoa aina kun halusin nähdä poikaystäväni, eikä hän saanut tulla meille. Äitini oli kuulemma kuvitellut, että kouluttautuisin ensin ammattiin ja puhuisin pojille ensimmäistä kertaa vasta kolmekymppisenä, jolloin ottaisin itselleni ensimmäisen miehen joka vastaan kävelee, kuten hän aikoinaan. Silloin kun mielensärkijä löi meitä henkisesti ja välillä fyysisestikin, äitini pakeni töihin. "Isä löi, äiti laiminlöi..." Laiminlyöjä ei taida tänä päivänäkään tietää kaikkea mitä talon neljän seinän sisällä tapahtui. Nykyään toivon että hänellä olisi ollut jossain vaiheessa selkärankaa ottaa se avioero jolla hän uhkasi kun näki mielensärkijän antavan meille selkäsaunaa. 18 vuoden piina päättyi vihdoin kun sain opiskelupaikan toiselta paikkakunnalta ja pääsin muuttamaan kotoa.

Viime keväänä suostuin vihdoin jäämään sairauslomalle yritettyäni tappaa itseni opiskelulla. Muistini loppuu vuoden 2004 jouluun, ja tyhjä kohta jatkuu viime kevääseen. Muistini on vieläkin hatara, enkä useinkaan pysty vastaamaan kysymykseen mitä tein eilen. Psykologille pääsin vihdoin heinäkuussa, ja yritin aloittaa opiskelut uudelleen syyskuussa. Seurasi uusi romahdus, jonka jälkeen suostuin lokakuussa jäämään uudelleen saikulle. Tänään psykologini uskalsi arvioida, että voisin alkaa varovasti opiskella ensi keväänä. Minut yritetään saada psykoterapiaan, jota jatketaan kerran viikkoon sitten 2-3 vuotta. Saa nähdä miten käy.