29.12.2007

Hyvää huomenta!


Kirjoittaminen rauhoittaa, samoin kuin Psykoterapiaoppaan lukeminen. Ihan hyvä näin, ehkä selviän sittenkin sinne 9. päivään asti. Ehkä selviän jopa sinne maaliskuun alkuunkin (vaikka en tiedäkään, mitä "ei selviäminen" tarkoittaisi). Piristynyt mieliala voi johtua ainakin siiitä, että näin pitkästä aikaa mukavia unia, ja nukuinkin enää vain 10 tuntia. En enää 12 tai 14 tuntia, vain 10. Ehkä se tästä vähitellen. Pitäisi vain lopettaa tämä, että en ota lääkkeitä illalla oikeaan aikaan, valvon ihan liian pitkään ja sitten nukun puolet päivästä. Varsinkin nyt kun mielensärkijä vieläkin tykkää istua sen kirkasvalolampun päällä, jota oikeasti tarvitsisin tämän vuorokausirytmini korjaamiseen. Ehkä masennuskin hieman helpottaisi, jos ei tarttisi pimeässä istua.

Tänään pitäisi katsoa paljon leffoja, että saa nuo joskus palautettua katsottuina Filmariin. Tällä hetkellä pyörii Pianisti. En olisi ottanut tätä, jos olisin tajunnut lukea takakansitekstiä sen verran, että tässä kerrotaan taas juutalaisten kurjasta kohtelusta natsien vallan alla. Näitä leffoja on tullut katsottua jo vähän liian monta. Jos sellaisia leffoja ei vielä ole nähnyt liikaa, suosittelen kyllä. Naisten piha ei ollut kovin hyvä, liian kliseinen amerikkalaisten versio Kiinasta, sen kulttuurista ja tavoista. Totta kai nelikymppinen sukujen sopimuksella naitettu kiinalainen nainen rakastuu ensimmäiseen kaupunkiin saapuvaan amerikkalaiseen lähetyssaarnaajaan, vieläpä niin kovasti ettei edes syttyvä sota estä häntä hylkäämästä perhettään ja juoksentelemasta ympäri kaupunkia kuin päätön kana yhden pepsodent-hymyn omaavan äijän perässä, jonka näyttelijäntyötä ei kyllä voi kehua. Leffa yritti nojata siihen, että kiinalaisesta kulttuurista löytyy paljon kaunista ja outoja tapoja, jotka kiehtoisivat katsojaa sen verran ettei ihan pystyyn nukahtaisi. Mutta kun olen katsonut sen verran kiinalaisia elokuvia, että ymmärrän jotain sikäläisestä tapakulttuurista, amerikkalaistettu Kiina lähinnä nauratti. Totta kai kiljuva ja riehuva amerikkalainen mies päästetään naisten asuntiloihin, annetaan tämän riisua talon vanha rouva ja vieläpä työnnellä käsiään tämän kohtuun korjaamaan syntyvän lapsen asentoa, kunhan vain tuo amerikkalainen mies huutaa tarpeeksi lujaa olevansa lääkäri. Totta kai jokainen kiinalainen nainen, joka ei jatkuvasti kilju miehen olevan amerikkalainen, rakastuu tähän, kunhan mies vain vähän selittää kuinka maa kiertää aurinkoa.

Tuosta vuodatuksesta voisi ehkä päätellä, että olen lopen kyllästynyt amerikkalaisiin elokuviin (siis Hollywood-moskaan, tehdään siellä hyviäkin leffoja, ne vain harvemmin ovat sitä valtavirtaa). Niissä muiden kulttuurien tavat ovat aina vain hauskoja yksityiskohtia, jotka parhaimmillaan sopivasti hankaloittavat päähenkilön toimintaa. Amerikkalaisten muutaman sadan vuoden ikäinen kulttuuri tietää ja osaa aina kaiken paremmin, kuin minkä muun tahansa maan monituhatvuotinen kulttuuri ikinä.

Tänään voisi leffojen katsomisen lisäksi pistää asialistalle ruuan laittamisen, puhelimen akun lataamisen ja jos joskus saisi pukeuduttua ja syötyäkin. Saa nähdä, kuinka onnistuu. Paljon tekemistä. :)

Sormet liimassa


Päätin askarrella vanhasta kierrekantisesta vihkosta siskolleni reseptikirjan (tuparilahjaksi). Keräsin siihen mummolta saamiani ruokareseptejä sekä omia suosikkejani. Nyt koko kämppä haisee liimalta, mutta päivän projekti on valmis. Käytiin tänään allekirjoittamassa vuokrasopimus ja hakemassa avain. Kävin katsomassa siskon tulevaa asuntoakin (sisko lähti töihin). Hyvältä paikalta vaikutti, vaikka vain ulkoa päin kävin kurkkimassa. Nyt tiedän minne opastaa muuttoauto, ja missä kerroksessa kämppä on. Hyvä että on alimmassa, niin ei tarvitse sitä himoisoa ja painavaa metallirunkoista sänkyä, joka siskollani on, raahata yhtään portaikkoa. Varsinkin kun talossa ei ole hissiä. Siskoni opiskelupaikkaan sieltä on alle viiden minsan kävely, mikä on mukavaa, kun ei tarvitse bussikorttiin hankkia rahaa.

Siskoni on saanut jo kolme työpaikkaa (yksi kesätyö, yksi keikkatyö ja yksi jossa voi käydä nyt kun on koulusta lomalla), joista tuossa jälkimmäisessä yrittää saada rahat ensimmäiseen vuokraan ja velkojen maksuun meille. Minä ja avokki ollaan jouduttu nyt hieman auttamaan häntä rahallisesti, kun laiminlyöjä on yhteistyöhaluton, varsinkin mitä tulee rahan antamiseen. Ja mielensärkijän mielestä on ihan hullua, että siskoni muuttaa heiltä pois, kun ihan yhtä hyvin hän voisi asua siellä. Niin vissiin. Siskoni on jo paljon rennompi ja iloisempi, kun päivittäinen väkivallan (henkisen ja ruumiillisen) uhka on poissa. Vaikka muille sukulaisille sitä onkin hyvä selitellä, kun he eivät ikinä näe siskoani sellaisena. Aina kun laiminlyöjä on paikalla, siskoni muuttuu mykäksi mytyksi nurkassa joka yrittää kadota näkyvistä. Jos mielensärkijä olisi paikalla, hän katoaisi paikalta. Onneksi mielensärkijä on tajunnut pysyä poissa kotioveltamme.

Jotain kyllä kertoo se, ettei siskoni halua kertoa vanhemmilleen uutta osoitettaan. Mistä mummo on taas kauhuissaan, mutta sille ei voi mitään.

Kävin tänään kaupoillakin, mutta vielä ei ollut alennettu yhtäkään niistä tavaroista, mitä olen ajatellut ostaa. Minulla on vähän semmoinen taktiikka noiden alennusmyyntien suhteen, että käyn ennen niitä katsomassa mitä on tarjolla ja pistän ylös mieleeni mitä voisi hankkia sitten alesta. Jos unohdan muistiin merkitsemäni tavarat, en sitten oikeasti tarvinnut niitä. Jos ne loppuvat ennen alennusmyyntejä, ne eivät sitten olleet tarkoitettu minulle. Nyt saikulla on lisäksi hyvää aikaa käydä samassa kaupassa monena päivänä katsomassa kuinka hinta laskee päivä päivältä. Huono puoli tässä taktiikassa on sitten se, että tulee poimittua alekoreista vähän kaikkea sellaista, mitä ei nyt välttämättä niin tarvitsisi.

Toisaalta nyt taas inhoan kaikkea tavaraa ja yritän lahjottaa siskolleni kaiken mitä meillä on kaksi. Kun tilaa on vajaa 50 neliötä, sekin että on neljät verhot samaan ikkunaan, alkaa tuntua liialta. Toisaalta osaan vielä vastata totuudenmukaisesti siihen, kuinka monet villasukat minulla on (3 paria) tai kuinka monta vispilää meillä on (2), joten eiköhän näitä kaikkia käytetäkin ainakin joskus. Jotenkin vain alkaa ahdistamaan että sitä roinaa on kuitenkin liikaa. En halua asunnostani samanlaista pesää kuin mielensärkijän asunto on. Siitä ei kyllä taida olla pelkoa niin kauan kun pystyn heittämään tavaraa poiskin. :)

Olipas taas diipadaapaa tuon eilisen analysoinnin jälkeen, mutta ei sitä aina jaksa pohtia syntyjä syviä.

28.12.2007

"Onnelliset tunnit alkaa viimein väsyttää"


Np: Apulanta - Käännä se pois. Itkin ja huusin vihdoin tuskaani pihalle. Helpotti vähän. Sekin helpotti, että sain juteltua siskoni kanssa kun hän pääsi töistä tänään. Haukuimme yhdessä mielensärkijää, ja muistin paljon sellaista, jota en paljoa halua muistella.

Tiedättekö, miltä tuntuu kun jokainen opettaja kehuu uutta todistustasi, ja luokkakaverisi ihmettelevät hyvää keskiarvoasi? Tiedättekö, miltä tuntuu mennä sellaisen todistuksen kanssa mielensärkijän eteen ja toivoa kehuja? Kun niitä kehuja ei ikinä tullut. Jos numero oli muu kuin kymppi, aina kysyttiin, miksei se ole kymppi. Jos se oli kymppi, kysyttiin, mikseivät kaikki muutkin olleet kymppejä. Lopulta annoin periksi, ja aloin uskoa olevani tyhmä, laiska ja saamaton.

Tiedättekö, miltä tuntuu kun saa ensimmäisen kerran luvan kutsua kaksi kaveria yökylään? Tiedättekö, miltä tuntuu, kun laiminlyöjä rupeaa vieraiden saavuttua ovelle kiljua, että näitä ei saa päästää sisään, koska niillä onkin mustat nahkatakit ja tytöllä mustaa kajalia? Ja sitten joudut muistuttamaan, että vieraat ovat tulleet kolmensadan kilometrin päästä, ja että vierailusta on sovittu jo viikkoja etukäteen? Ja joudut salakuljettamaan kavereillesi jopa lakanat ja antamaan heille ruokaa salaa niin kauan kuin vierailua jatkuu?

Muistan, kun vahingossa sain värjättyä avokkini kalleimman paidan keltaiseksi. Olin aivan varma, että kun hän pääsee kotiin, saan hirmuisen raivoamisen osakseni ja olin jo valmiiksi kauhuissani. Kuitenkin kun hän vihdoin tuli kotiin, hän vain totesi että aina voi ostaa uuden. Olin kuin puulla päähän löyty. Kun on niin tottunut siihen, että minkä tahansa hajoaminen tai muu pieni elämän vastoinkäyminen on hirmuisen raivokohtauksen laukaisija, päinvastaiseen ei meinaa tottua.

Miksi minulla on täytynyt olla niin kamala lapsuus? Itkemisen jälkeen pitää juoda paljon vettä ettei päätä ala särkeä, ja sitten tulee kylmä. Ja kaikki nenäliinat pitää huomenna pistää pesuun...


27.12.2007

Kaljaa


Pahoittelen tämän päivän postaustulvaa, mutta nyt kun sain vähän kaljaa vatsaani, pitää taas avautua. (Lääkitykseni ei sovi yhteen alkoholin kanssa, taas yksi tapa vahingoittaa itseäni, toim. huom.)

Olen nyt päässyt päättelyssäni niin pitkälle, että haluan avokistani eroon siksi, että sen jälkeen minulla ei enää olisi mitään syytä elää, ja voisin hyvin tappaa itseni.

Niin, mitäs tuohon nyt voi sanoa. Paitsi sen, että tuskin tappaisin itseäni vaikka yksin jäisinkin. Se on vain kuvitelma, jota käytän rauhoittamaan itseäni. En kestä tätä tuskaa ja ahdistusta, joka on muuttunut vuosien mittaan pysyväksi olotilaksi. Se on kuin kivettynyt, kuivunut tahma, joka on mädäntynyt joka rakoon kiinni jo niin kauan sitten, ettei siitä saa enää mitään selvää mikä tai mitä se on aikoinaan ollut. Se on kuin painava kivi sisuksissani, joka vetää minua alaspäin näkymättömästä nuorasta, jota ei saa poikki koska ei näe koko nuoraa, tai onko niitä sittenkin useita?

Näen jatkuvasti unia, joissa jään jotenkin puristuksiin tai ansaan niin etten pääse pois. Herään näistä unista omaan huutooni. Pahinta on, kun ei tiedä omaan tilanteeseensa johtaneita syitä. Johtuuko tämä kaikki oikeasti mielensärkijästä? Kuinka suuri osuus oli sillä että olin koulussa koulukiusattu ainakin seitsemännelle luokalle saakka? Miten se vaikuttaa, että sain ensimmäiset ystäväni vasta kahdeksannella luokalla? Miksi olen käyttäytynyt eläessäni niin kuin olen käyttäytynyt? Miksi olen valinnut niin kuin olen valinnut? Miksi ensimmäinen poikaystäväni oli luopio renttu alkoholistin poika, joka käytti minua hyväkseen kaikilla keinoilla mitä voi keksiä? Miksi en päässyt siitä suhteesta eroon ennen kuin vasta neljän vuoden piinan jälkeen? Miksi yritin tappaa itseni opiskelulla? Miksi inhoan itseäni syvästi, ja pidän itseäni epäonnistujana, vaikka olen edennyt elämässäni hyvin? Miksi haluan tuhota ympäriltäni kaiken ja vajota syvään pimeään kaivoon jossa voisin rypeä surkeudessani kunnes jossain vaiheessa vain katoaisin?

Miksi haluan kuolla? Mitä niin kamalaa olen tehnyt? Miksi aloin alun perin haluta kuolemaa silloin aikoinaan kolmannella luokalla?

Jos käydään nykyistä elämäntilannettani läpi, minulla ei olisi mitään syytä kuolla. Minulla on enemmän ystäviä ja kavereita kuin ikinä. Avopuolisoni kosi minua vihdoin viime kesänä, ja häät on tarkoitus pitää kun olen parantunut. Koen olevani alalla, josta pidän, ja opinnot ovat edenneet mukavasti. Ja jos jotain voi päätellä siitä, että vaikka en muista paljoa mitään elämästäni vuoden 2004 joulun jälkeen, olen saanut kursseista enimmäkseen vähintään kolmosia, minulla on älyäkin sen verran että voin hyvin valmistua. Sitten joskus kun olen taas saanut toimintakykyni takaisin. Jos nyt ikinä saan sen takaisin, kun edes ymmärrä, miksi olen sen menettänyt. En ole tajunnut että olen ollut masentunut, että tarvitsen suruaikaa selvitäkseni lapsuudesta, että olen työkyvytön, ennen kuin joku lääkäri tai psykologi on minulle niin sanonut. En näe tilannettani mitenkään selvästi.

Omasta mielestäni olen vain joutunut jotenkin tilanteeseen, jossa en pysty opiskelemaan, avokin kanssa menee huonosti, ja mielensärkijän kanssa tekemisiin joutuminen aiheuttaa minussa fyysisiä oireita. Minulla ei ole aavistustakaan, miten näin on käynyt. On kuin joku muu olisi elänyt elämäni puolestani, ja äkkiä minut on vain työnnetty tähän ihmisen kuoreen ja käsketty selvitä, sillä pois ei pääse.

Missäköhän hemmetissä olisin, jos en olisi viime keväänä avokkini painostuksesta vihdoin hakenut apua? En halua ajatella sitä. Tai ehkä voin lohduttautua sillä, että olen sentään jotain osannut tehdä oikein. Kaikesta huolimatta.

Tuohon aikaisempaan postaukseen, jossa luettelin asioita jotka ovat sittenkin hyvin, pitäisi kyllä lisätä se, etten ole missään vaiheessa joutunut peittelemään tilannettani kavereiltani. Väännämme vitsiä siitä, kuinka minun pitää vetää nappia huuleen etten rupea sekoilemaan enempää kuin on tarpeellista. Ehkä asiaan vaikuttaa se, että kaverini-jolla-on-kiire-tappaa-itseään-kiireellä on ollut vuoden sairauslomalla burnoutin jälkeen ja syö niin vahvoja päätroppeja, että saa kuumia aaltoja ja muita kivoja oireita jos unohtaa ottaa lääkkeensä. Toinen kaverini sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä, suhtautuu lääkitykseensä epäilevästi ja on totuttanut koko kaveriporukan siihen että kun hänellä on mania päällä, kaikkien pitää lähteä hänen kanssaan lenkille nyt ja heti, ja sitten kun masennus iskee, hän on kurjin kaikista eikä ansaitse elää. Muita ystäväpiiristä löytyviä tauteja on syömishäiriöt, peliaddiktiot, päihderiippuvuus, työnarkomania ja masennus. Yksi on jopa onnistunut saamaan sydänkohtauksen reiluna parikymppisenä rehkittyään aivan liikaa. Parempi niistä on puhua kavereille kuin pitää kaikki vain itsellään, varsinkin opiskelupaikkakunnallaan jossa ei tunne ketään. Olemme siis kaikki siinä kahdenkymmenen ikävuoden molemmin puolin, vanhin tuttuni täytti juuri 32.

Mietin kyllä välillä, onko näiden pääkopan sairauksien yleisyys oikeasti sitä luokkaa, että sattumoisin toisiinsa opiskelualan tai harrastusten kautta törmänneistä ihmisistä niin monella on jotain vikaa, vai onko tämä sukupolvi vain jotenkin paljon sairaampi kuin kaikki edelliset? Mummoni kun ei osaa sanoa kuin yhden ihmisen jolla tietää olevan pojan joka sairastaa skitsofreniaa. Onko luonnollinen poistuma vain aikaisemmin vienyt ne, jotka eivät ole selvinneet? Pitäisikö minunkin vain antaa luonnonvalinnan poistaa itseni? Ainakin maailma pelastuisi, kun ihmisiä olisi yksi vähemmän riistämässä tätä palloa.

Au mun selkä!


Tässä sitä vaan ollaan. Vieläkin. Tämän päivän suurimmaksi saavutukseksi taitaa jäädä se, että sain aloitettua tuon Psykoterapiaoppaan lukemisen (Tiina Tikkanen, Psykoterapiaopas - Monta tietä itsetuntemukseen ja iloon, Helsinki Media). Tähän mennessä tapahtunut sitten viime postauksen: Kävin vessassa, juttelin kaverin kanssa irkin välityksellä, jumitin, kävelin viisi metriä että sain tähän sohvalle tuon kirjan, luin siitä 40 sivua, laitoin perunat kiehumaan ja menin takaisin sohvalle. Ei, minä en ole masentunut.

Alan jo henkisesti valmistautua siihen, että kun seuraavan kerran tapaan avokkini, hän purkaa kihlauksen ja vaatii että muutan omaan asuntooni. Joku osa minussa ei salli sitä ajatusta, että hän jaksaisi minua vielä tämänkin päivän jälkeen. Hän on kestänyt jo niin hirvittävästi, että minua hävettää. Hävettää, koska haluaisin tukea häntä hänen elämänsä vaikeissa kohdissa, enkä pysty siihen, päinvastoin. Järjestän hänen elämästään yhtä helvettiä, jos en muuten niin sillä että hän joutuu olemaan jatkuvasti huolissaan minusta.

Jotenkin minusta tuntuu, että haluan rankaista itseäni sillä että tuhoan tämän suhteen. Vaikka mikään ei ole minua saanut elämässäni niin iloiseksi kuin avokkini (pyörtyilin sinä keväänä kun olimme juuri tutustuneet, ihan vain siksi että oli niin onnellinen), en osaa nauttia tästä mitä meillä on. Masentuneen mielestä mikään ei kyllä ole minkään arvoista, mutta ei se minusta ole riittävä peruste sille että unohdan hänen nimipäivänsä ja syntymäpäivänsä, samaan aikaan kun hän hemmottelee minua kylpylälomalla, ompelukoneella, elokuvilla... Kaikella mitä vain kehtaan pyytää tai mistä pidän.

Minä en ansaitse tälläistä suhdetta. Ei minulla pitäisi edes olla mitään edellytyksiä pitää läheistä ihmissuhdetta pystyssä. Sairastamiseni takia en halua pitää yhteyttä ihmisiin. Ilman avokkiani olisin jo varmasti erakoitunut enkä pitäisi yhteyttä kuin lemmikkeihini. Ja ehkä psykologiini. Perhetaustani perusteella minun pitäisi olla kykenemätön avautumaan toiselle ihmiselle, ja jos ihminen kerran on taipuvainen hankkimaan samanlaisen kumppanin kuin oma vastakkaista sukupuolta oleva vanhempi on, minun olisi pitänyt hankkia itselleni mies joka vihaa ja rankaisee minua rakastamisen ja hyväksynnän sijaan.

Osa avokkini minulle suoltamasta hellyydestä on kyllä ihan sitäkin, että raukka parka alkaa tulla epätoivoiseksi. Mikään hänen yrityksensä tukea minua ei tunnu parantavan minua, joten hän on ruvennut parantamaan minua rahalla. Ilahdun yhä tavarasta (tavara=rakkautta) kauheasti, mikä hävettää minua jälkikäteen, sillä eihän avokkini tarvitsisi sillä tavoin todistella välittämistään minulle. Olen vain jatkuvasti siinä pelossa että hän suunnittelee jättämistäni sitä enemmän mitä pahemmiksi oireeni yltyvät. Ja oireenihan vain pahenevat jatkuvasti. Saan jo sydämen tykytyksiä jos joku ehdottaa minulle mielensärkijän tapaamista.

Jos voisin, muuttaisin kaiken niin että avokillani olisi hyvä olla. Jotenkin vain onnistun torpedoimaan hyvät tarkoitukseni ajattelemattomilla teoillani. Ensin lupaan hänelle ainakin yhden vapaaillan viikossa, jolloin hän saa olla kotona yksin, ja sitten kutsun siskoni asumaan meille. Lupaan hänelle alkaa huolehtia unirytmistäni menemällä ajoissa nukkumaan ja ryhtymällä heräämään ennen kello kahtatoista, sillä häntä ärsyttää se, kun joutuu puoli päivää olemaan hiljaa kun toinen nukkuu seinän takana. Noudatan uutta unirytmiä kaksi päivää, sitten valvon kolmeen ja nukun neljään iltapäivällä. Lupaan hänelle, että aloitan säännöllisen liikunnan kuten lääkärini ja fysioterapeuttini ovat vaatineet. Jaksan noudattaa lupausta viikon ajan, jonka jälkeen en enää poistu kotoani. Lupaan käydä tapaamassa kavereitani useammin, käyn kerran jonkun luona enkä sitten enää pidä yhteyttä edes mesen kautta. Lupaan alkaa syödä normaalisti, ja noudatan sitäkin lupausta kahden päivän ajan. Mikään ihme että ihmisellä alkaa pää hajota, kun toinen ei noudata mitään mitä on luvannut.

Minä olen kamala ihminen. Mutta säännöllinen elämä, kuuluu siihen sitten säännöllinen unirytmi tai säännöllistä liikuntaa tai edes säännöllinen ruokailu, kauhistuttaa minua jostakin syystä aivan hirvittävästi. Miksi? Ei aavistustakaan.

Edit 2014: Nyt voin vastata omaan kysymykseeni: Säännölliset rytmit ahdistivat minua, koska tiesin, ettei minulla ollut voimia ylläpitää niitä.

Au mun vatsa!


300g suklaakonvehteja tyhjään vatsaan aiheuttaa kyllä ihan mukavat vatsanväänteet varsinkin kun vatsa ei muutenkaan ole ihan toimintakunnossa. Mutta ainakin nyt koen rauhoittuneeni. Vaikka oksettaakin. Toisaalta minua oksetti jo ennen tuota suklaamäärää, siinä vaiheessa kun avokki ilmoitti lähtevänsä.

Minä en mitään niin pelkää kuin sitä että tämä suhde kariutuu tämän minun sairastamiseni, sukulaisteni idioottimaisuuden ja muun elämisen vaikeuden takia. Psykologini mukaan se "olisi hyvin valitettavaa", jos tämä suhde menisi konkurssiin. Ensi alkuun hän yritti kovasti saada minua luottamaan enemmän avokkiini ja löytämään sieltä sitä tukea ja elämisen iloa, mutta mitä pidemmälle tässä on edetty, sitä varovaisempi hän on ollut antamaan tälläisia neuvoja. Varsinkin kun me ollaan nyt alettu avokin kanssa riitelemään. Voitteko uskoa, että me ei oltu ikinä riidelty ennen minun jäämistäni sairaslomalle 1.6. tänä vuonna? Oltiin kyllä oltu eri mieltä välillä, mutta puhumalla oltiin aina selvitty, ei ollut tarvinnut alkaa riitelemään. Nyt sitten on riidelty välillä niin että on ollut irtaimisto vaarassa, mutta mitään varsinaista syytä riidoille ei ikinä löydy. Kysyn avokilta mikä häntä vaivaa tai tietääkö hän mistä me oikeesti riidellään, niin vastaus on aina että "en minä tiiä".

Ahdistus.

Jos alkaisi katsomaan jotain noista vuokratuista leffoista. Käytiin hakemassa Filmarista 7 leffaa viikoksi, kun oli tarkoitus rentoutua niitä katsellessa joulun aika. Niitä on vielä kolme jäljellä. Naisten piha, Pianisti ja Monster. Voi kyllä olla että en pääse sinne saakka ennen kuin päivä on illassa.

Ai hemmetti, eihän täällä ole ruokaakaan. Pitäisi siis käydä kaupassa tänään. Ei tahdo, ei halua, mutta pakko on. Sisko pääsee töistä vasta klo 22 tänään, ja siitä menee vielä puoli tuntia että hän pääsee tänne. Silloin olisi parasta olla ruokaa täällä. No, onhan siihen vielä aikaa ennen kuin kaupat menevät kiinni. Kai. Ei kai sitä nyt enää tänään ole mitään lyhennettyjä aukioloaikoja missään? En pääse tänään shoppailemaankaan minnekään kun sisko vei pyörän lähtiessään. Ja joudun maksamaan siskoni muuttoautonkin kun laiminlyöjä ei suostunut maksamaan sitä koska "ettehän te pyytäneet rahaa takuuvuokraankaan". Eli ei tässä olisi sitä rahaakaan. Äh pöh. Varmaan turhin postaus ikinä missään, mutta antaa olla. Jos minä nyt puolen tunnin sisään saisin päätettyä jotakin.


Maailma tuhoutui, yksi eloonjäänyt


No niin. Nyt se tapahtui. Avokilla hajos pää tänään, ja itku-huuto-raivarin ja hirmusen riidan jälkeen hän lähti sitten vanhempiensa luokse. Ei kestänyt enää sitä että kotonakaan ei saa olla rauhassa. Syy: sisko asuu täällä, ja minun sukulaisistani ei saa sen vertaa irti että tietäisi milloin ne tulee kylään. Hän kun oli ilmoittanut minulle olevansa loman tarpeessa jo marraskuussa, ja sitten minä estän kaikin tavoin häntä lepäämästä. Otan siskon tänne ja yritän saada laiminlyöjän tuomaan nuorimman sisaruksenikin käymään. Huoh. Hän pikapakkasi ja hyppäsi ensimmäiseen junaan. Sovittiin, että hän palaa kun siskoni on häipynyt meiltä ja minä olen lähtenyt mummolaan kyläilemään joksikin aikaa.

Kun tuo ei olisi riittänyt, mummo soitti minulle niin että hyppäsin suoraan sängystä puhelimeen. He tulevat nyt, enkä minä voi sille mitään. No tulkoot. Mutta pitääkö se tehdä nyt, kun avokki on itkenyt paitani märäksi ja minä olen ihan rikki?

Sukulaiset änkivät ovesta sisään samalla kun avokkini änkeytyi ovesta kasseineen ulos. Mummoni tietysti halusi tietää miksi avokkini lähtee pois kun tulee vieraita. Minä valitin sitten heille että voisivat arvostaa meitä ja meidän kotia edes sen verran että ilmoittaisivat etukäteen tulevatko kylään ja jos tulevat, niin milloin. Se oli laiminlyöjän mielestä kohtuuton vaatimus. Sitten alkoi puhe joululahjoista. Minun kuulemma yhä pitäisi tulla hakemaan ne. Kun kieltäydyin ja toistin etten halua tavata mielensärkijää, mummoni aloitti että "kun se on kuitenkin sinun isäs...". Siinä vaiheessa minulla keitti, ja huusin mummolleni, mitä en ole ikinä ennen tehnyt. Yritin saada sanotuksi että minä en voi tavata sitä ihmistä, kun kroppa hajoo jo näin etäällä, mutta en ole ihan varma mitä sanoin.

Koko vierailusta jäi varmasti kaikille paha maku suuhun. Laiminlyöjä yritti vajota nojatuolinsa lävitse ja murjotti, enkä saanut hänestä irti mitään kun yritin kysellä maksaisivatko he edes sen osan jota Kela ei maksa siskolleni, niin tämän ei tarvitsisi käydä töissä. Mummoni yritti tähän kohtaan sanoa, että hän on sentään tukenut neljä lasta maailmalle, mutta veljeni (joka näytti ja vaikutti siltä kuin olisi vetänyt ison satsin piristeitä) alkoi saarnaamaan siihen kuinka silloin oli eri ajat.

Sitten siskolleni soitettiin, että pääsetkö nyt heti töihin. Piti äkkiä polkaista hänelle eväät ja muut tavarat mukaan ja hän lensi ovesta ulos. Sitten lähtivät muutkin sukulaiset. Sen verran sain edes sovittua veljeni kanssa että hän pitää mielensärkijän kurissa siskoni muuttopäivänä. Hyvä edes niin.

Vierailun jälkeen olin sitten jo niin sekasin, että piti juosta asuntoa ympäri ja hakata itseään käsillä rintaan ennen kuin rauhoituin sen verran että sain soitettua muuttoauton siskolleni ja selvitettyä milloin hän saisi avaimet. Sitten oli pakko purkautua jollekin kaverille, mutta ainoa joka vastasi irkin kautta on hänkin ihan rikki. Joten ei muuta kuin suklaata kilo naamaan ja kirjoittamaan tänne blogiin.

Nyt mietin kehtaisinko soittaa psykologilleni, vai saisinko itseni rauhoittumaan jollain muulla tavalla. Siskoni tavaratkin pitäisi saada jotenkin pakattua siellä päässä, että ei tarvitsisi pakata niitä muuttoauton ajaessa pihaan. Eli pitäisi soittaa veljelleni josko hän viitsisi pakata ne romppeet mustiin jätesäkkeihin valmiiksi.

Ja minä kun toivoin että tästä joulusta olisi tullut mukava ja rauhallinen, olisin voinut uudelleen vähän lähentyä siskoni kanssa, avokkinikin olisi tutustunut häneen vähän paremmin... Oltaisiin kerrankin voitu viettää joulu tappelematta (mikä oli vakio aina mielensärkijän kanssa), mutta ei. Hemmetti, miten minä onnistuin sössimään kaiken näin täydellisesti? Ainoa asia millä tässä voi lohduttautua, on se että avokki lupasi olla jättämättä minua kaiken tämän jälkeenkin, mutta miten ihmeessä hän selviää ensi keväästä, kun oireeni pahenevat jatkuvasti, eikä hän pääse rauhoittumaan lainkaan kotonakaan, kun minä olen jatkuvasti ihan vereslihalla.

Jos olisin viiltelyyn taipuvainen, olisin varmaan jo vetänyt ranteet auki, mutta kun ei. Sullotaan tämäkin vain sitten sisään jonnekin nättiin pakettiin jonka voi sitten avata psykologilla 9.1. Nyt tuntuu etten selviä edes sinne saakka. Aaargh.

26.12.2007

Löytö


Masennuskysely (BDI)
BDI:n eli Beckin masennusasteikon lyhyt versio

Sait 25 masentuneisuus-pistettä

Vastauksesi perusteella näyttää siltä, että saatat potea vaikeaa masennusta. Keskustele asiasta lääkärin kanssa.

Sait 3 ahdistuneisuus-pistettä

Vastauksesi perusteella näyttää siltä, että saatat potea vaikeaa ahdistuneisuutta. Keskustele asiasta lääkärin kanssa.

Sait 1 aktiivisuus-pistettä (mitä se sitten tarkoittaakaan...)

...Kaikkea sitä löytääkin toisten blogeista.


Itseasiassa kaikki onkin hyvin


Luin taas mielenkiintoista blogia. Sitä lukiessani tajusin että minullahan on asiat melko hyvin. Minulla on avokki, joka silittää päätä ja sanoo että kaikki on vielä hyvin. Olen päässyt opiskelemaan ja hoidon piiriin. Olen sillä tavalla toimintakuntoinen, että kykenen harrastamaan sellaisia asioita joista pidän. Syön taas normaalisti, ja vaikka painoa onkin nyt päässyt kertymään, mahdun silti vaatekokoon 38/40. En ole siis joutunut uusimaan kuin kaikista kireimmät vaatteet vaatekaapistani kuluneen vuoden aikana.

Nyt kun piristyin vähän näistä huomioistani, voisin kertoa mitä sain joululahjaksi. Synttärithän minulla oli jo aiemmin joulukuussa, ja avokki antoi silloin jo osan lahjoista. Sain Strömsö - Parhaat palat -kirjan ja Apulannan uusimman avokiltani ja kaverit toivat sitten tuikkulyhdyn, suklaata rasiallisen, Fazerin kovia ananaskarkkeja, lemmikeille ruokaa ja tietysti itsensä. Ennen jouluaattoa sain vielä ompelukoneen, jota hehkutin aiemmin. Aattona sain sitten elokuvan Paprika (suosittelen kaikille animen ystäville), kirjan, paljon suklaata, paketin pahaa jouluteetä ja 3D-shakkipelin jonka nappulat esittävät Simpsons-hahmoja. Nyt kun vielä tykkäisi pelata shakkia. Pitää myydä tuo lahja eteenpäin jollekin hullulle keräilijälle. Olisin saanut myös suvultani sen luvatun kirkasvalolampun, mutta kun kieltäydyn lähtemästä käymään siellä (koska mielensärkijä on siellä), se odottaa yhä minua paketissaan. Saas nähdä näenkö koko laitetta ennen kesää... Huoh. Herääminenhän vei taas tänään sen tunnin ja tapahtui klo 12.

Kun nyt muistan, niin psykiatrini lausunto sai sen aikaan, että mielensärkijä lähetti s-postia (jonka avokkini luki puolestani, en pysty lukemaan sen ihmisen lähettämiä meilejä) jossa kielsi jyrkästi olevansa psyykkisesti sairas. Hänellä ei kuulemma ole ikinä diagnosoitu mitään muuta henkistä vaivaa kuin masennus, johon hän nyt taas syö puolen vuoden kuuria, kun edellinen kuuri ei toiminut. Minä kieltäydyn uskomasta tähän, koska mieluummin uskon että se ihminen on tehnyt kaiken sen kamalan tälle perheelle sairautensa takia kuin siksi että vain sattuu olemaan paha ja mätä ihminen.

Tää on niin tätä...


Kun ei viesti kerran ollut laiminlyöjän viemänä mennyt perille, laitoin sitten tänään mielensärkijälle sähköpostilla viestin, että en halua olla häneen yhteydessä mitenkään ennen kuin olen parantunut. Jos silloinkaan. Vastauksena hän esti jo sovitun vierailun meille. Eli mummo, laiminlyöjä ja sisarukseni eivät päässeet sitten meillä käymään koko jouluna. Kiitos paljon, mielensärkijä. Kaiken lisäksi homma piti hoitaa niin, että ensin piti vierailla aattona, sitten joulupäivänä, ja sitten tänään ei enää kukaan vastannut soittoyrityksiini. Nyt avokkini on niin vittuuntunut tähän kaikkeen, että hänelläkin alkoi vatsa oireilla, ja sen lisäksi häneltä katosi ruokahalu (jouluna!), hän on vain istunut pimennetyssä huoneessa koko päivän irkkaamassa. Olen yrittänyt kaikki mahdolliset keinot saada hänet piristymään, mutta minkäs teet kun edes seksi ei auta.

Ilman tätä hässäkkää joulu olisi varmasti mennyt tosi mukavasti. Kaikki saivat mukavia lahjoja (varsinkin kun avokki ja minä oltiin sovittu ostettavista lahjoista etukäteen :) ) ja pelailtiin wiillä sitten minä, avokki ja sisko. Suklaata, pipareita, torttuja, olutta ja ruokaa on ollut yllin kyllin. Varsinkin kun sisko on käynyt välillä tankkaamassa poikaystävänsä kotona jouluruokaa ja sai poikaystävältään ja tämän vanhemmilta kivat lahjat. Hänestä oli vain noloa sanoa sitten että hänen vanhempansa eivät ole lähettäneet heille mitään. Varsinkin kun lahjat eivät ihan halvimmasta päästä olleet. No, mielensärkijä ja laiminlyöjä eivät lähetä edes surunvalitteluja sukulaisen kuollessa (viime syksynä) saati sitten korttia kun joku sairastuu syöpään (avokin äippä). Ja jos rahat on oikeasti niin loppu ettei tiedä edes saako ruokaa, pitäisi ensin myydä kaikki "ylimääräinen" ennen kuin mielensärkijältä tippuu mitään. Hänen joululahjansa minulle ja siskolleni oli tänä jouluna 10€/tili. Mikä on aika paljon vähemmän kuin se luvattu ompelukone siskolleni ("Heti kun muutat kotoa, minä ostan sinulle sellaisen."). Minullehan ei nyt ole luvattu mitään, enkä minä häneltä mitään tarvitsisi, mutta olisi antanut siskolleni edes sen mitä lupasi.

Lupausten rikkomiseen ja siihen ettei mitään saa sovittua kuin pakon edessä alkaa kyllä jo tottua. Tätähän on jatkunut jo niin pitkään kun muistan. Aikoinaan minulla oli selässä ongelmaa, ja kävin sitten koulun jälkeen kiropraktikolla niksauttelemassa sitä kuntoon. Etukäteen olin sopinut laiminlyöjän kanssa, että hän tulee sitten hakemaan minut sieltä, ettei tarvitsisi kävellä sitten niksautellun selän kanssa viittä kilometriä kotiin. No, kun pääsin kiropraktikolta, laiminlyöjä vastasi vasta viidenteen soittoyritykseeni ja siihenkin ehti vain huikata että ei hän pääsekkään, kävele. Eipä siinä muuta voinut. Minulla oli olkalaukku täynnä kirjoja, ja ne painoivat ensimmäisen neljän kilometrin aikana löysän selkäni niin jumiin, että päässä humisi ja joka paikkaa särki. Viimeisen puolen kilsan kohdalla olin niin huonovointisen näköinen että kaverini joka huomasi minut pihastaan, huolestui. Onnistuin kuitenkin vakuuttamaan että kaikki on hyvin, ja jotenkin pääsin kotiin, missä podin selkääni koko illan ja kiropraktikolle piti varata heti seuraava mahdollinen aika, että painavan laukun runnoma selkäni saatiin taas kuntoon.

Aikoinaan minulle hankittiin myös huoneeseeni hylly, johon oli tarkoitus kerätä mielensärkijän minulle ulkomaanmatkoiltaan tuomia nukkeja (joita vihasin koko pienen ikäni, koska niillä ei saanut ikinä leikkiä). Hyllyyn ei saanut lasiovia silloin kun se ostettiin, koska ne olivat huonekaluliikkeestä loppu. Kauppias kuitenkin lupasi, että jos tulee seuraavalla viikolla uudelleen, he saavat niitä tilattua siihen mennessä. Mielensärkijä lupasi että käydään kaupassa uudelleen heti viikon päästä. Kuten arvata saattaa, se hylly kaipaa yhä niitä lasiovia, ja on nykyään veljeni huoneessa lattialla, koska uudessa talossa sitä ei ole "vielä ehditty" kiinnittää seinälle. Ei muuten, mutta ilman niitä ovia kaikki sen hyllyn sisältö imee itseensä aivan hirveästi pölyä, jota ei "meillä kotona" ikinä pyyhitty. Jos edes yritti, homma kaatui viimeistään siihen ettei koko talosta löytynyt rättiä jolla homman olisi voinut tehdä.

Voihan hemmetti että se terapia alkaa vasta maaliskuussa. Saa nähdä vedänkö kurkun auki ennen sitä. Aatto oli niin mukava päivä, ei ahdistanut yhtään, mutta nyt kun avokkia vituttaa ja ahdistaa, minua vituttaa ja ahdistaa kaksinverroin... Ennen lääkitys piti itsemurhahalut poissa, nyt tuntuu ettei sekään enää toimi. Ja vatsalääkkeestäkin tuntuu olevan tehot poissa. Hemmetin toteutumattomat sukulaisvierailut. Piti luvata avokille että lähden tammikuussa pitkälle reissulle mummolaan että hän saa olla rauhassa kotona välillä. Ettei aina tarvitsisi kärsiä siitä kun minä oireilen tai sukulaiseni vittuilevat. Mummolassa on muuten kyllä ihan mukavaa, mutta siellä ei ole ikinä mitään tekemistä ja turhaudun. Kun turhaudun, ahdistun ja kun ahdistun, alan taas miettiä miten sitä tappaisi itsensä. Lisäksi nykyään kun mummo on niin hirveän huolissaan että minulta katkeaa välit vanhempiini (ah, kuinka kamalaa se olisikaan!), hän yrittää aina puhua että minun pitäisi antaa anteeksi ja olla niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

22.12.2007

2880 rakettia


Kaveri lähetti tänään tekstarin, että hän on hoitanut kaiken tarpeellisen vuoden viimeistä päivää varten, mukaan lukien raketit. Hänellä on ilmeisesti jossain kohtaa suhteellisuuden taju kadonnut, sillä meidän pitää räjäyttää taivaan tuuliin uuden vuoden yönä 2880 rakettia. Huh! Hommahan käy ihan työstä. Ainakaan eivät lopu kesken. En muista yhtäkään vuotta, että raketteja olisi ollut noin monta. Tod. näk. luku vielä kasvaa, sillä avokkini tuntien hänenkin on pakko hankkia joku kunnon paukku. Onneksi vietämme uuden vuoden keskellä ei mitään erämökissä, jossa ei ole edes sisävessaa. Jos saamme sytytettyä tuolla rakettimäärällä jotain, ei tarvitse pelätä että naapuritkin palavat. Korkeintaan oravat saattavat valittaa.

Sain yhden joululahjan jo eilen, koska avokki tarvitsi apua sen kantamisessa kotiin asti. Ompelukoneen! Luulin ennen, että ompeleminen on vaikeaa, mutta nyt on käynyt ilmi että helpompaa ei olekaan, kunhan kone on kunnollinen. Avokki kyselee jatkuvasti, milloin hän pääsee kokeilemaan tuota, mutta minun täytyy ensin tehdä nämä kerääntyneet käsityöt, jotka ovat odotelleet sitä että saan koneen jostakin lainaan. Ja pitäähän sitä kokeilla tuon koneen kaikkia ominaisuuksia. Mokoma osaa ommella napinläven ihan itse, ja vielä oikean kokoisenkin, mitä kauppias hehkutti ja ihan syystäkin. Kauppias oli muuten ihan Tony Sopranosin näköinen, mikä huvitti minua kaupassa vähän liikaakin. Nyt en vain tiedä, miten avokkia kiittäisi tuosta lahjasta. Minä en kyllä ole hankkinut hänelle mitään noin hienoa tai kallista (400€!). Eikä opiskelijalla paljoa ole varaakaan tuommoista summaa laittaa yksittäiseen lahjaan.

Mutta nyt ei ole ahdistanut, kun olen ollut niin iloinen tuosta koneesta. Lisäksi on ollut paljon puuhaa pitämään mut kiireisenä enkä oo ehtinyt ahdistua. Vähän kyllä mietityttää miten selviän maaliskuun alkuun, mutta selvisinhän minä siitäkin että odottelin kesäkuun ja heinäkuun sitä että joku soittaisi että pääsisin psykologille. Silloin kyllä shoppailin itseni meilkein rahattomaksi, että olisi aina jotain muuta ajateltavaa. Toivottavasti nyt ei käy niin, minulla ei ole tällä hetkellä enää euron euroa tililläni, avokki joutuu maksamaan jouluruuatkin.

Tunnen itseni mummoksi, kun nykyään pitää ottaa kahteen eri otteeseen joka päivä lääkkeitä. Yksi masennuslääke joka korjaa myös vuorokausirytmiä (=2 tabua) ja tunti sen jälkeen toinen tabu, joka pitää vatsani kurissa, ettei se hapoillaan sulata suolistoani. Jos unohtaa ensimmäiset tabut, seuraavana päivänä pää räjähtää, enkä saa unta illalla. Jos unohtaa vatsatabun, ei voi syödä seuraavana päivänä pipareita, suklaata tai mitään mikä on puuroa vahvempaa. Samoin voi unohtaa appelsiinimehun ja mustan teen. Psyykkiset ongelmat voisivat pysyä vain psyykkisinä, ei fyysisinä ongelmina, niin olo olisi paljon ihanampaa.

19.12.2007

Joulushoppailuangstia


Synttärit oli ja meni. Vieraita tulikin sitten loppujen lopuksi tupa täyteen kun sana oli kiertänyt. Onneksi olin antanut etukäteen aikarajan jolloin pitää häippästä, niin jaksoin juhlien loppuun.

Eilen sitten tapasin terapeuttini ensimmäistä kertaa. Pidin hänestä, joten tehtiin heti sopimus hoidon aloittamisesta. Ainoa ikävä yllätys oli, että hän ei pystykään aloittamaan terapiaani ennen maaliskuuta. Piti siis heti samantien käydä varaamassa psykologiltani lisäaikoja, etten jää yksin ensi vuoden alusta. Terapeuttini mielestä tilanteeni on vakava, ja hoito olisi aloitettava mahdollisimman pian että minusta vielä saadaan työkykyinen. Hoito on siis keskusteluhoitoa, jonka tarkoitus on saada minut tekemään surutyötä kamalan lapsuuteni takia. Jos saisin sen surutyön tehtyä, ehkä minusta sitten tulisi jotenkin eheä enkä enää haluaisi kuolla koko ajan. Olisi mukavaa edes saada kokea elämäniloa pitkästä aikaa...

Tänään käytiin sitten laiminlyöjän kanssa "jouluostoksilla" jos tarttisin jotain. Kävikin sitten niin, että kun olin ottanut kaupassa sen mitä tarvitsin, minun täytyikin itse maksaa se. Nyt on sitten rahat loppu, mutta ainakaan en palellu pakkasilla. Ahdisti muutenkin tuo reissu (eli teki mieli raapia kurkku auki ja vuotaa kuiviin), varsinkin kun laiminlyöjä vaati että käymme vielä heilläkin. Siskoni, joka oli myös mukana, pelkäsi koko ajan että mielensärkijä palaa kotiin, joten käynti oli hyvin pikainen. Onneksi olin sopinut kaverini kanssa että hän tulee meille, eikä vierailua voinut venyttää.

13.12.2007

Synttärivieraita odotellessa


Kun kutsuu ihmiset kahdeksi, saa olla varma, ettei kukaan tule ennen kolmea. Jos silloinkaan. Kutsuin viisi ihmistä, ettei klaustrofobia iskisi liian nopeasti. Heistä yksi ilmoitti olevansa töissä ja yksi ei ole Suomessa, yksi tulee jos ehtii, yksi tulee varmasti ja yhdestä ei ole kuulunut mitään. Onpahan aikaa kuunnella tässä odotellessa avokin antamaa synttärilahjaa, Apulannan uusinta.

Minua voisi kai jopa kutsua faniksi, kun levyhyllystä löytyy Aivan kuin kaikki muutkin -albumista (jonka nimen muistan aina väärin, ängen siihen "niin" aina johonkin väliin) lähtien koko (suomenkielinen) tuotanto. Sitä vanhempiakin albumeita ja jopa sinkkuja (joita ostan to-del-la harvoin) löytyy useita. Ja tämä on ainoa bändi, jolle olen ikinä lähettänyt fanipostia. Ajattelin, että kai sitä sopii kiittää bändiä, jonka ansiosta on vielä hengissä. Ilman Aivan kuin kaikki muutkin ja Plastik-albumeita olisin varmaan jo hirressä. Niitä tuli kuunneltua (lue: soitettua niin lujaa että kajarit hajoili) niihin aikoihin kun tuntui että kaikki on vain mustaa. Musa peitti hyvin sen että karjuin ja itkin ja huusin tuskaani pihalle.

Vanhemmilleni sopi erittäin hyvin, että ulvotin kajareita rikki, niin saattoi pitää vieraita kylässä ilman että olisi tarvinnut selitellä muuten kuin teiniangstilla käytöstäni. Verhotkin pidin sopivasti päivälläkin kiinni, ettei vieraita ohi kuljetettaessa olisi joku sattunut näkemään jotain sellaista, mikä ei olisi sopinut kuvaan. Kuten julisteita täynnä pääkalloja tai seinään raaputettuja tekstejä, joiden kautta yritin saada jonkun huomaamaan että jotain on oikeasti vialla. Jälkeen päin häpesin niiden "teinimäisyyttä", mutta ei niitä saatu seinästä irti, ei millään. Seuraavat asukkaat kuulemma maalasivat ensimmäisenä juuri minun huoneeni. (Eivät sentään pinkiksi, kuten siskoni vanhan huoneen.)

Saan yhä pahempia ahdistuskohtauksia. Eikä siihen tarvita kuin se, että avokkini kääntää unissaan kylkeä niin että kääntää samalla selkänsä minulle. Äkkiä tulee olo, että kukaan ei välitä ja että seinät kaatuu päälle, varsinkin jos vaan makaa hiljaa. Ääneen huutaminen voisi helpottaa, mutta se pelästyttäisi myös avokkini, joka muutenkin on hirveän huolissaan... Apiksen pojat saa antaa ensiapua kunnes pääsen terapeutin puheille. Pitäisi hankkia joku kuulokkeellinen cd-soitin tuohon sängyn viereen, että voisi yölläkin kuunnella rauhoittavia. Saa nähdä, jaksanko käydä katsomassa sitä toistakin terapeuttia, varsinkin kun minulla on kalvava tunne, että hän on Laiminlyöjän tuttu. Tuntuu sekin niin vaikealta säätämiseltä, vaikka muut sitä suosittelevatkin.

Tuntuu, että menen vain takapakkia, kun asioiden tekeminen (varsinkin, jos pitää poistua kotoa) tuntuu ylitse pääsemättömän vaikealta. Vieraita tuli, lopetan.

10.12.2007

Psykoterapiaa sittenkin!


Jei! Tänään onnistuin sopimaan psykoterapeutin kanssa ensimmäisestä tapaamisesta. Voitaisiin aloittaa terapia jo tammikuussa, mutta vasta helmikuusta lähtien sitten niin usein kuin psykologini suositteli. Ensin tuntui, ettei yhdelläkään terapeutilla ole aikoja, mutta nyt tämä yksi löytyi. Ensi maanantaina pitäisi vielä soittaa toisellekin, jos hänellä olisi tilaa. Voisi sitten käydä tutustumassa kahteen "vaihtoehtoon" ennen kuin aloittaakaan terapiaa.

Sisko tosiaan asuu meillä nyt tuossa sohvalla. Alivuokralaissopimus tehtiin, mutta en vieläkään ole saanut aikaiseksi käydä kysymässä Kelasta (ah, Kela<3) vaikuttaako se minun ja avokkini tukiin vai ei. Sisko sai jo asuntotarjouksenkin :) 1.1. saisi muuttaa sinne. Pitäisi vain saada jostain muuttoauto kuskineen joka suostuisi liikkumaan kohtuu hinnalla tuon päivän tietymillä. Onneksi täällä asuntotilanne on sentään vähän parempi.

Äh, joku tulee, pitää lopettaa.

3.12.2007

Sisko muuttaa meille


Olinpa viikonlopun mummolla kylässä, ja annnoin hänelle luettavaksi psykiatrini lausunnon. Mummo meni jo siitä melkeinpä shokkiin, ja kyseli varsinkin siitä itsetuhoisuudesta. Otin tuosta lausunnosta sen verran kopioita, että riittää yksi jokaiselle perheenjäsenelle, joka ei vielä tilanteestani tiedä. Tulee ainakin karu totuus esille.

Mummon kanssa tuli puhe joulunvietostakin, ja siitä sitten soitin siskolleni että tulisiko hän meille viettämään joulua. Kävi sitten samalla ilmi, että hän ei enää uskalla mennä kotiinsa, kun ei tiedä löytyykö sängystä polkupyörä tai onko hänen tavaransa siirretty lumihankeen (kumpikin skenaario tapahtunut syksyn mittaan). Kun en mitään muuta keksinyt, lupasin siskolleni että hän voi muuttaa meille. Otetaan avokkini mukaan ja siskoni avokki autoineen käyttöön ja haetaan hänen tavaransa meille. Minä ja avokkini voidaan sitten pitää mielensärkijä kurissa kunnes saadaan muutto tehtyä siellä päässä. Sisko voi asua meillä kunnes saa jostain tarpeeksi halvan vuokrakämpän ja tuet haettua. Pitää nyt katsoa paljonko Kela niitä suostuu myöntämään, kun vanhempien tulot vielä noin nuorella vaikuttaa vaikka ei kotona asuisikaan enää. Lisäksi lupasin että siskolleni kyllä jostain järjestetään rahaa tarvittavaan psykiatriseen hoitoon ja lääkkeisiin, että hänkin lähtisi toipumaan mielensärkijän käsittelystä.

Tuon puhelun jälkeen soitin sitten avokille hieman kauhuissani mitä hän sanoo siitä että olen ottanut omin nokkineni meidän vajaaseen 50 neliöön asumaan siskoni jota hän ei edes kovin hyvin tunne. Onneksi hän oli niin ihana että ymmärsi minua ja siskoani. Jos en mitään tekisi auttaakseni, varmasti syyttäisin siitä itseäni jälkeenpäin ja rankasti.

Mummoni meni sitten ihan oikeasti shokkiin kun kuuli että siskoni päätöksestä ja siihen johtaneista syistä. Onneksi hänellä on ikäisekseen vahva sydän. Seuraavana päivänä kuulin mummon kautta (joka kuuli sen laiminlyöjältä joka kuuli se mielensärkijältä) että mielensärkijä on käynyt lääkärissä ja saanut jotkut uudet lääkkeet ja vain nukkuu nyt sitten. "Rähinä", kuten laiminlyöjä sitä käyttäytymistä kutsuu, on kuulemma nyt vähentynyt paljon.

Käytiin vähän läpi sitä mikä mielensärkijää nyt sitten voisi vaivata (mummon kanssa), kun hän ei suostu mitään diagnooseja kertomaan (häpeästä kai, ei näistä asioista puhuta). Pääteltiin, että mielensärkijä kai sairastaa jonkinlaista skitsofreniaa. Olisi kyllä hyvä, jos hän tunnustaisi meille (ja itselleen) että on oikeasti sairas, ja vaatisi sen oikean diagnoosin ihan psykiatrilta. Ettei tarttisi tällä mökkiläisversiolla edetä.

Mutta siskoni saadaan nyt sieltä pois. Vielä pitäisi kertoa asiasta laiminlyöjälle, joka tuo tänään nuorimman sisarukseni kylään. Yritän kysellä nuorimmaiselta samalla sitä miten hän voi. Pelkään, että hän on nyt samassa tilassa kuin minä 9-vuotiaana, eli haluaa kuolla. Saattaa olla, että otan taas yhteyttä lastensuojeluviranomaisiin. Siskoanihan minä viimeksi yritin ottaa sieltä pois, kun häntä hakattiin isolla avainnipulla päähän. Silloinkin olivat viranomaiset huolestuneempia veljestäni kuin siskostani. Se on vain itse niin vaikea arvioida tilannetta, kun pitää ihan normaalina sitä että kukaan ei pese pyykkiä, parsi vaatteita, käske nukkumaan tai suihkuun, leipä on aina homeessa eikä ruokaa saa säännöllisesti (painoni nousi 5kg, normaalipainon puolelle, kun muutin pois kotoa). Mummo muisteli, että aina kun laiminlyöjä toi meidät kylään, hän joutui ensin viemään meidät saunaan, niin hoitamattomia olimme.