27.12.2007

Au mun selkä!


Tässä sitä vaan ollaan. Vieläkin. Tämän päivän suurimmaksi saavutukseksi taitaa jäädä se, että sain aloitettua tuon Psykoterapiaoppaan lukemisen (Tiina Tikkanen, Psykoterapiaopas - Monta tietä itsetuntemukseen ja iloon, Helsinki Media). Tähän mennessä tapahtunut sitten viime postauksen: Kävin vessassa, juttelin kaverin kanssa irkin välityksellä, jumitin, kävelin viisi metriä että sain tähän sohvalle tuon kirjan, luin siitä 40 sivua, laitoin perunat kiehumaan ja menin takaisin sohvalle. Ei, minä en ole masentunut.

Alan jo henkisesti valmistautua siihen, että kun seuraavan kerran tapaan avokkini, hän purkaa kihlauksen ja vaatii että muutan omaan asuntooni. Joku osa minussa ei salli sitä ajatusta, että hän jaksaisi minua vielä tämänkin päivän jälkeen. Hän on kestänyt jo niin hirvittävästi, että minua hävettää. Hävettää, koska haluaisin tukea häntä hänen elämänsä vaikeissa kohdissa, enkä pysty siihen, päinvastoin. Järjestän hänen elämästään yhtä helvettiä, jos en muuten niin sillä että hän joutuu olemaan jatkuvasti huolissaan minusta.

Jotenkin minusta tuntuu, että haluan rankaista itseäni sillä että tuhoan tämän suhteen. Vaikka mikään ei ole minua saanut elämässäni niin iloiseksi kuin avokkini (pyörtyilin sinä keväänä kun olimme juuri tutustuneet, ihan vain siksi että oli niin onnellinen), en osaa nauttia tästä mitä meillä on. Masentuneen mielestä mikään ei kyllä ole minkään arvoista, mutta ei se minusta ole riittävä peruste sille että unohdan hänen nimipäivänsä ja syntymäpäivänsä, samaan aikaan kun hän hemmottelee minua kylpylälomalla, ompelukoneella, elokuvilla... Kaikella mitä vain kehtaan pyytää tai mistä pidän.

Minä en ansaitse tälläistä suhdetta. Ei minulla pitäisi edes olla mitään edellytyksiä pitää läheistä ihmissuhdetta pystyssä. Sairastamiseni takia en halua pitää yhteyttä ihmisiin. Ilman avokkiani olisin jo varmasti erakoitunut enkä pitäisi yhteyttä kuin lemmikkeihini. Ja ehkä psykologiini. Perhetaustani perusteella minun pitäisi olla kykenemätön avautumaan toiselle ihmiselle, ja jos ihminen kerran on taipuvainen hankkimaan samanlaisen kumppanin kuin oma vastakkaista sukupuolta oleva vanhempi on, minun olisi pitänyt hankkia itselleni mies joka vihaa ja rankaisee minua rakastamisen ja hyväksynnän sijaan.

Osa avokkini minulle suoltamasta hellyydestä on kyllä ihan sitäkin, että raukka parka alkaa tulla epätoivoiseksi. Mikään hänen yrityksensä tukea minua ei tunnu parantavan minua, joten hän on ruvennut parantamaan minua rahalla. Ilahdun yhä tavarasta (tavara=rakkautta) kauheasti, mikä hävettää minua jälkikäteen, sillä eihän avokkini tarvitsisi sillä tavoin todistella välittämistään minulle. Olen vain jatkuvasti siinä pelossa että hän suunnittelee jättämistäni sitä enemmän mitä pahemmiksi oireeni yltyvät. Ja oireenihan vain pahenevat jatkuvasti. Saan jo sydämen tykytyksiä jos joku ehdottaa minulle mielensärkijän tapaamista.

Jos voisin, muuttaisin kaiken niin että avokillani olisi hyvä olla. Jotenkin vain onnistun torpedoimaan hyvät tarkoitukseni ajattelemattomilla teoillani. Ensin lupaan hänelle ainakin yhden vapaaillan viikossa, jolloin hän saa olla kotona yksin, ja sitten kutsun siskoni asumaan meille. Lupaan hänelle alkaa huolehtia unirytmistäni menemällä ajoissa nukkumaan ja ryhtymällä heräämään ennen kello kahtatoista, sillä häntä ärsyttää se, kun joutuu puoli päivää olemaan hiljaa kun toinen nukkuu seinän takana. Noudatan uutta unirytmiä kaksi päivää, sitten valvon kolmeen ja nukun neljään iltapäivällä. Lupaan hänelle, että aloitan säännöllisen liikunnan kuten lääkärini ja fysioterapeuttini ovat vaatineet. Jaksan noudattaa lupausta viikon ajan, jonka jälkeen en enää poistu kotoani. Lupaan käydä tapaamassa kavereitani useammin, käyn kerran jonkun luona enkä sitten enää pidä yhteyttä edes mesen kautta. Lupaan alkaa syödä normaalisti, ja noudatan sitäkin lupausta kahden päivän ajan. Mikään ihme että ihmisellä alkaa pää hajota, kun toinen ei noudata mitään mitä on luvannut.

Minä olen kamala ihminen. Mutta säännöllinen elämä, kuuluu siihen sitten säännöllinen unirytmi tai säännöllistä liikuntaa tai edes säännöllinen ruokailu, kauhistuttaa minua jostakin syystä aivan hirvittävästi. Miksi? Ei aavistustakaan.

Edit 2014: Nyt voin vastata omaan kysymykseeni: Säännölliset rytmit ahdistivat minua, koska tiesin, ettei minulla ollut voimia ylläpitää niitä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)