27.12.2007

Kaljaa


Pahoittelen tämän päivän postaustulvaa, mutta nyt kun sain vähän kaljaa vatsaani, pitää taas avautua. (Lääkitykseni ei sovi yhteen alkoholin kanssa, taas yksi tapa vahingoittaa itseäni, toim. huom.)

Olen nyt päässyt päättelyssäni niin pitkälle, että haluan avokistani eroon siksi, että sen jälkeen minulla ei enää olisi mitään syytä elää, ja voisin hyvin tappaa itseni.

Niin, mitäs tuohon nyt voi sanoa. Paitsi sen, että tuskin tappaisin itseäni vaikka yksin jäisinkin. Se on vain kuvitelma, jota käytän rauhoittamaan itseäni. En kestä tätä tuskaa ja ahdistusta, joka on muuttunut vuosien mittaan pysyväksi olotilaksi. Se on kuin kivettynyt, kuivunut tahma, joka on mädäntynyt joka rakoon kiinni jo niin kauan sitten, ettei siitä saa enää mitään selvää mikä tai mitä se on aikoinaan ollut. Se on kuin painava kivi sisuksissani, joka vetää minua alaspäin näkymättömästä nuorasta, jota ei saa poikki koska ei näe koko nuoraa, tai onko niitä sittenkin useita?

Näen jatkuvasti unia, joissa jään jotenkin puristuksiin tai ansaan niin etten pääse pois. Herään näistä unista omaan huutooni. Pahinta on, kun ei tiedä omaan tilanteeseensa johtaneita syitä. Johtuuko tämä kaikki oikeasti mielensärkijästä? Kuinka suuri osuus oli sillä että olin koulussa koulukiusattu ainakin seitsemännelle luokalle saakka? Miten se vaikuttaa, että sain ensimmäiset ystäväni vasta kahdeksannella luokalla? Miksi olen käyttäytynyt eläessäni niin kuin olen käyttäytynyt? Miksi olen valinnut niin kuin olen valinnut? Miksi ensimmäinen poikaystäväni oli luopio renttu alkoholistin poika, joka käytti minua hyväkseen kaikilla keinoilla mitä voi keksiä? Miksi en päässyt siitä suhteesta eroon ennen kuin vasta neljän vuoden piinan jälkeen? Miksi yritin tappaa itseni opiskelulla? Miksi inhoan itseäni syvästi, ja pidän itseäni epäonnistujana, vaikka olen edennyt elämässäni hyvin? Miksi haluan tuhota ympäriltäni kaiken ja vajota syvään pimeään kaivoon jossa voisin rypeä surkeudessani kunnes jossain vaiheessa vain katoaisin?

Miksi haluan kuolla? Mitä niin kamalaa olen tehnyt? Miksi aloin alun perin haluta kuolemaa silloin aikoinaan kolmannella luokalla?

Jos käydään nykyistä elämäntilannettani läpi, minulla ei olisi mitään syytä kuolla. Minulla on enemmän ystäviä ja kavereita kuin ikinä. Avopuolisoni kosi minua vihdoin viime kesänä, ja häät on tarkoitus pitää kun olen parantunut. Koen olevani alalla, josta pidän, ja opinnot ovat edenneet mukavasti. Ja jos jotain voi päätellä siitä, että vaikka en muista paljoa mitään elämästäni vuoden 2004 joulun jälkeen, olen saanut kursseista enimmäkseen vähintään kolmosia, minulla on älyäkin sen verran että voin hyvin valmistua. Sitten joskus kun olen taas saanut toimintakykyni takaisin. Jos nyt ikinä saan sen takaisin, kun edes ymmärrä, miksi olen sen menettänyt. En ole tajunnut että olen ollut masentunut, että tarvitsen suruaikaa selvitäkseni lapsuudesta, että olen työkyvytön, ennen kuin joku lääkäri tai psykologi on minulle niin sanonut. En näe tilannettani mitenkään selvästi.

Omasta mielestäni olen vain joutunut jotenkin tilanteeseen, jossa en pysty opiskelemaan, avokin kanssa menee huonosti, ja mielensärkijän kanssa tekemisiin joutuminen aiheuttaa minussa fyysisiä oireita. Minulla ei ole aavistustakaan, miten näin on käynyt. On kuin joku muu olisi elänyt elämäni puolestani, ja äkkiä minut on vain työnnetty tähän ihmisen kuoreen ja käsketty selvitä, sillä pois ei pääse.

Missäköhän hemmetissä olisin, jos en olisi viime keväänä avokkini painostuksesta vihdoin hakenut apua? En halua ajatella sitä. Tai ehkä voin lohduttautua sillä, että olen sentään jotain osannut tehdä oikein. Kaikesta huolimatta.

Tuohon aikaisempaan postaukseen, jossa luettelin asioita jotka ovat sittenkin hyvin, pitäisi kyllä lisätä se, etten ole missään vaiheessa joutunut peittelemään tilannettani kavereiltani. Väännämme vitsiä siitä, kuinka minun pitää vetää nappia huuleen etten rupea sekoilemaan enempää kuin on tarpeellista. Ehkä asiaan vaikuttaa se, että kaverini-jolla-on-kiire-tappaa-itseään-kiireellä on ollut vuoden sairauslomalla burnoutin jälkeen ja syö niin vahvoja päätroppeja, että saa kuumia aaltoja ja muita kivoja oireita jos unohtaa ottaa lääkkeensä. Toinen kaverini sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä, suhtautuu lääkitykseensä epäilevästi ja on totuttanut koko kaveriporukan siihen että kun hänellä on mania päällä, kaikkien pitää lähteä hänen kanssaan lenkille nyt ja heti, ja sitten kun masennus iskee, hän on kurjin kaikista eikä ansaitse elää. Muita ystäväpiiristä löytyviä tauteja on syömishäiriöt, peliaddiktiot, päihderiippuvuus, työnarkomania ja masennus. Yksi on jopa onnistunut saamaan sydänkohtauksen reiluna parikymppisenä rehkittyään aivan liikaa. Parempi niistä on puhua kavereille kuin pitää kaikki vain itsellään, varsinkin opiskelupaikkakunnallaan jossa ei tunne ketään. Olemme siis kaikki siinä kahdenkymmenen ikävuoden molemmin puolin, vanhin tuttuni täytti juuri 32.

Mietin kyllä välillä, onko näiden pääkopan sairauksien yleisyys oikeasti sitä luokkaa, että sattumoisin toisiinsa opiskelualan tai harrastusten kautta törmänneistä ihmisistä niin monella on jotain vikaa, vai onko tämä sukupolvi vain jotenkin paljon sairaampi kuin kaikki edelliset? Mummoni kun ei osaa sanoa kuin yhden ihmisen jolla tietää olevan pojan joka sairastaa skitsofreniaa. Onko luonnollinen poistuma vain aikaisemmin vienyt ne, jotka eivät ole selvinneet? Pitäisikö minunkin vain antaa luonnonvalinnan poistaa itseni? Ainakin maailma pelastuisi, kun ihmisiä olisi yksi vähemmän riistämässä tätä palloa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)