13.12.2007

Synttärivieraita odotellessa


Kun kutsuu ihmiset kahdeksi, saa olla varma, ettei kukaan tule ennen kolmea. Jos silloinkaan. Kutsuin viisi ihmistä, ettei klaustrofobia iskisi liian nopeasti. Heistä yksi ilmoitti olevansa töissä ja yksi ei ole Suomessa, yksi tulee jos ehtii, yksi tulee varmasti ja yhdestä ei ole kuulunut mitään. Onpahan aikaa kuunnella tässä odotellessa avokin antamaa synttärilahjaa, Apulannan uusinta.

Minua voisi kai jopa kutsua faniksi, kun levyhyllystä löytyy Aivan kuin kaikki muutkin -albumista (jonka nimen muistan aina väärin, ängen siihen "niin" aina johonkin väliin) lähtien koko (suomenkielinen) tuotanto. Sitä vanhempiakin albumeita ja jopa sinkkuja (joita ostan to-del-la harvoin) löytyy useita. Ja tämä on ainoa bändi, jolle olen ikinä lähettänyt fanipostia. Ajattelin, että kai sitä sopii kiittää bändiä, jonka ansiosta on vielä hengissä. Ilman Aivan kuin kaikki muutkin ja Plastik-albumeita olisin varmaan jo hirressä. Niitä tuli kuunneltua (lue: soitettua niin lujaa että kajarit hajoili) niihin aikoihin kun tuntui että kaikki on vain mustaa. Musa peitti hyvin sen että karjuin ja itkin ja huusin tuskaani pihalle.

Vanhemmilleni sopi erittäin hyvin, että ulvotin kajareita rikki, niin saattoi pitää vieraita kylässä ilman että olisi tarvinnut selitellä muuten kuin teiniangstilla käytöstäni. Verhotkin pidin sopivasti päivälläkin kiinni, ettei vieraita ohi kuljetettaessa olisi joku sattunut näkemään jotain sellaista, mikä ei olisi sopinut kuvaan. Kuten julisteita täynnä pääkalloja tai seinään raaputettuja tekstejä, joiden kautta yritin saada jonkun huomaamaan että jotain on oikeasti vialla. Jälkeen päin häpesin niiden "teinimäisyyttä", mutta ei niitä saatu seinästä irti, ei millään. Seuraavat asukkaat kuulemma maalasivat ensimmäisenä juuri minun huoneeni. (Eivät sentään pinkiksi, kuten siskoni vanhan huoneen.)

Saan yhä pahempia ahdistuskohtauksia. Eikä siihen tarvita kuin se, että avokkini kääntää unissaan kylkeä niin että kääntää samalla selkänsä minulle. Äkkiä tulee olo, että kukaan ei välitä ja että seinät kaatuu päälle, varsinkin jos vaan makaa hiljaa. Ääneen huutaminen voisi helpottaa, mutta se pelästyttäisi myös avokkini, joka muutenkin on hirveän huolissaan... Apiksen pojat saa antaa ensiapua kunnes pääsen terapeutin puheille. Pitäisi hankkia joku kuulokkeellinen cd-soitin tuohon sängyn viereen, että voisi yölläkin kuunnella rauhoittavia. Saa nähdä, jaksanko käydä katsomassa sitä toistakin terapeuttia, varsinkin kun minulla on kalvava tunne, että hän on Laiminlyöjän tuttu. Tuntuu sekin niin vaikealta säätämiseltä, vaikka muut sitä suosittelevatkin.

Tuntuu, että menen vain takapakkia, kun asioiden tekeminen (varsinkin, jos pitää poistua kotoa) tuntuu ylitse pääsemättömän vaikealta. Vieraita tuli, lopetan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)