29.12.2008

Nestevirtausta puolin ja toisin


Tätä se rakkaus kai on... Avokin vatsatauti on muuttunut ripuliksi, ja pahaksi sellaiseksi. Olen pessyt tänään koneellisen pyykkiä joissa oli sitä itseään, ja lisää pestävää olisi likoamassa kylppärissä. Viimeisen tunnin ajan avokki on päivystänyt pöntöllä, kun ei uskalla enää vetää housuja jalkaansa. Avokkia hävettää hirveästi, mutta eipä sille mitään voi, kun suolistolla on oma tahto tällaisissa asioissa. Luulimme jo, että pahin olisi ohitse, kun eilen avokki pystyi jo syömään tekemiäni vatsaystävällisiä ruokia (vähän mausteita yms.), mutta tänään hän on pystynyt vain imeskelemään sokeripaloja, ettei huippaisi niin paljoa. Olen vähän huolissani, mutta niin olen aina, kun avokki sairastaa. Onneksi enää en ole aivan paiseessa aina kun avokki kärsii, muuten hyppisin jo seinille kun en voi poistaa toisen tuskaa. Mutta kyllä tästä selvitään, kunhan avokki saa nesteen pysymään vatsassa.

Muuten nyt ei ole paljoa tapahtunut. Yöllä kahdelta heräsin niin pirteänä, että aloin touhumaan aamutoimiani, kunnes katsoin kelloa. Sitten silmäni alkoivat vuotaa, ja join vettä kunnes kyynelten valuminen loppui. Sen jälkeen menin nukkumaan. En ollut surullinen tai mitään, mutta jokin osa minusta halusi itkeä. Nukuin tunnin, heräsin ja valvoin kolme, nukuin pari tuntia. Unilääkkeet eivät auta. Rauhoittavia en oikein tarvitse kun olen rauhallinen, minä vain herään.


27.12.2008

Välipäivien väliaikatiedoitus


Eipäs sitten matkusteltukaan yhtään minnekään. Avokin stressivatsa on pistänyt tänään pystyyn sellaisen shown, että avokki parka on oksentanut noin kerran tunnissa koko päivän, eikä edes vesi pysy sisällä. Raukkaparka.

Muuten joulu on mennyt mukavasti jopa laiminlyöjän kyläilyn suhteen. Huh. Vielä pitäisi tosiaan päästä reissaamaan, mutta odotellaan nyt rauhassa että tuo avokin vatsaflunssa rauhoittuu.


22.12.2008

Lauhtuvaa


Nyt on juteltu avokin kanssa lisää. Hänen vatsansa alkoi oireilla (stressivatsa), ja hän arveli että se johtuu riidasta, joulustressistä ja siitä kun stressitaso on hyppinyt. Minä arvelen, että hän reagoi niin vahvasti nyt, koska on a) luonteeltaan tarkka rahasta b) stressaantunut ja hän kokee, ettei saa viettää rauhaisaa joulua, koska joka päivä tapahtuu jotain, mikä saa hänet stressaantumaan edes hetkeksi. Minun olisi mielestäni parasta häipyä ja kauas sellaiseksi kuukaudeksi, että hän saisi pitää sen ajan lomaa, mutta eipä se onnistu, ei. Avokin mielestä minun ei tarvitse kadota minnekään, kunhan hän saisi olla rauhassa. Ongelma on vain, että hän on niin herkkä nyt, että haastaa riitaa jatkuvasti.

Tuosta äsköisestä riidastakin kyllä huomasi, että syytän heti itseäni kaikesta. Ja rankasti. Saatan sanallisesti syyttää riidan toistakin osapuolta, mutta se ei vaikuta sisäiseen maailmaani. Kaikki syyllisyys monistetaan kymmenkertaiseksi ja kaadetaan kiehuvana minun niskaani. Ei ole helppoa, ei.

Sekään ei ole helppoa, että oppisi iloitsemaan asioista. Yritin sitä noiden alusvaatteiden kanssa, hyvin onnistui kun toinen ei yhtynyt ilooni. Uskalla mistään iloita, kun heti torpataan. Enkä osannut tuota ennustaa ollenkaan.

Nukuin viime yönä 15 tuntia valvottuani viime yön. Heräsin klo 9. Nyt tekisi mieli mennä nukkumaan, mutta se johtuu vain siitä, että haluaisin tämän päivän jo päättyvän. Vaikka saatiin noita pipareitakin tehtyä. Vielä on 1/3 tekemättä, kun vitutus nousi liian korkealle. Yritin syödä, mutta vitutti liikaa. Jos kokeilisi pelata Zeldaa vähän, voisi helpottaa. Toivottavasti.

Idiootin tunnustukset


Voi vittu stna! Voin kertoa, että vituttaa ja ketuttaa. Menin ostamaan ne alusvaatteet, joista oli sovittu (koska meillä on sopimus, että jos avokki törttöilee kännissä, hän ostaa minulle jotain hyvitykseksi, koska on luvannut olla juomatta itseään siihen kuntoon että törttöilee kännissä). Ensinnäkin avokki suostui maksamaan vain sataseen asti nuo alusvaatteet, koska ei nyt ollut niin pahasti törttöillyt kuin viimeksi. No, ostokset maksoivat 200,60€, kuten olin arvellutkin. Sovittiin, että minä maksan puolet. Kun pääsin kotiin ja rupesin innoissani ja onnessani esittelemään avokille mitä tuli hankittua, hän oli siinä vaiheessa jo muistanut että olin itkenyt hänelle 200€ korkolaskua, joka tuli kuun alussa, että minulla ei ole varaa maksaa sitä, ja sitten ostan 370€ alusvaatteita. Seurauksena vuosisadan riita, ja nyt minä itken täällä. Mutta itken ainakin hienoissa alusvaatteissa.

Ok, on totta, että minulle tuli 200€ lasku kuun alussa, mutta minulla ei ollut varaa maksaa sitä silloin. Se erääntyi ennen kuin tililleni tuli rahaa (14.pvä). Tukien jälkeen minulla olisi ollut varaa maksaa se, mutta ehdin täysin unohtaa koko laskun ennen kuin avokki siitä äsken muistutti. Nyt olen sitten avokin silmissä rahaa lypsävä huora. Kiitos siitäkin. Minä tiesin, että tämäkin joulu menee pieleen. Nyt pitäisi leipoa pipareita, mutta paljoa huvittaa, kun mennyt koko homma pipariksi.

21.12.2008

Sori, kun masennan teitä, ihmiset


Huomasin tässä tänään yhden asian. Tai siis no, olen huomannut montakin asiaa, kuten sen, etten nukkunut viime yönä ja että käsien tärinä ei haittaa, kunhan kädet pitää liikkeessä. Mutta: Siitä lähtien kun kerroin alkaneeni herätä seitsemältä, blogini lukijamäärät ovat romahtaneet +400--> <10. Onko se oikeasti niin masentavaa lukea, että joku jaksaa nousta (tai siis nousi) siihen aikaan, vai onko nyt niin pimeää ja masentavaa, että kukaan ei halua enää lukea jonkun vuodatusta siihen? No, oli miten oli, kiitokset teille, jotka yhä luette tätä blogia. Minä en aio muuttua. Ja kaikille, jotka ahdistuivat tuosta minun heräilystäni: se ei ollut pysyvää. Ja minä en ole pitkään aikaan saanut aikaiseksi muuta kuin nukkua päivisin. Tämä yli vuorokauden valvominen on siis jännää vaihtelua käsien tärisimisineen kaikkineen.

Sitten asiasta saappaanvarteen. Nyt valmistellaan joulua. Piparitaikina odottaa jääkaapissa, että joku leipoisi siitä jotain. Piimäkakkua on jo aloiteltu syömään ja torttutaikinaa on tarkoitus hakea kaupasta, jahka ehditään. Vähän ikävämpi episodi tapahtui tuossa perjantain ja lauantain välisenä yönä, kun avokki oli vähän viihteellä ja kotiuduttuaan oksensi sellaisen hienon vanan sängystä vessaan, ja minä hieman suutuin tästä, varsinkin astuttuani pimeässä siihen. Mutta se kaikki on nyt unohdettu. Sovinnon hinnaksi määrättiin kahdet rintaliivit alushousuineen rintaliiviliikkeestä (eli vähän alle 200€), sillä minä koen ansainneeni jotain siitä hyvästä että siivosin sen sotkun, vaihdoin lakanat (oksennuksessa), vaihdoin vaatteeni (oksennuksessa siivouksen jäljiltä) ja seurasin vierestä kuinka avokki kärsi lupauksensa rikkomisen seurauksia. Hän kun on luvannut olla juomatta itseään tuohon kuntoon.

Mutta: Huomenna pääsee siis ostelemaan toisen rahoilla itselleen alusvaatteita. Joulun juhliminenkin alkaa nyt vihdoin jotenkin järjestyä. Vielä kun saisi siskoon yhteyden. Minä kun jo aloitin sen synttärikakun leipomisen ostamalla aineet sitä varten.


19.12.2008

Apua, joulu!


Kärsin. Joulu on ovella, ja se menee kuitenkin bänks. Siis kaikki menee kuitenkin pieleen. Menisipä pian ohi, ettei tarvitsisi sitäkin tuskaa seurata. Ja minä olen sentään jouluihminen. Huh-huijaa.

Viime joulu meni penkin alle, vaikka odotin sitä kovasti. Nyt kai sitten pelätään kovasti, että niin käy taas, jos niin ei kävisikään. Suunnitelma on, että ensin juhlitaan siskon synttärit, aatto ollaan rauhassa ja joulupäivänä laiminlyöjä saa tulla käymään, jos ehtii. Homma kusee jo nyt, kun en saa siskoa kiinni sen vertaa että saisin sanottua haluavani järjestää hänelle synttärijuhlat. Aaton rauhassaolo kusee, koska tuhlasin tänään heräteostokseen yli 100€, ja nyt minulla ei oikeastaan olisi varaa ostaa tuolle päivälle suklaakonvehteja (joita pitää olla). Pitää nipistää ensi kuun budjetista, jonne on änkeytymässä myös yhden kerhon lasku ja muuta ylimääräistä. Äh. Ja joulupäivän jälkeen pitäisi käydä mummolla ja avokin vanhemmilla, mutta siitä riidellään, käydäänkö minun mummollani lainkaan ja jos käydään, milloin. Äh.

Tämän tuskailun seurauksena nyt ei nukuta, ja päivällä ei pysytä hereillä. Ei minun ylikuormittunut pääkoppani kestä tämmöistä, ei. Muutenkin kaikkea käsiteltävää. Tänään oli viimeinen terapia ennen joulutaukoa. Käytiin yhtä untani läpi, ja pohdittiin sisarkateutta ja mummon ja laiminlyöjän vaikutusta minuun. Lopuksi annoin terpalle joululahjaksi paketin teetä, ja se oli VIRHE. Menin siitä ihan sekaisin, sillä sehän todistaa, että minä olen ihminen joka a) kykenee ottamaan muut ihmiset huomioon b) muistaa ottaa lahjan mukaansa ja vielä paketoikin sen ajoissa. Eli MINÄ OLEN HYVÄ IHMINEN JA KYKENEN ONNISTUMAAN. Tästäkös joku osa minussa suuttui, ja olisin kai ahdistunut mielettömästi, ellen olisi suuttunut tuolle osalle, ja päätin ruveta nauramaan sille: "Hä-hää! Minäpä VOIN olla hyvä ja tehdä hyvää ja ilahduttaa, ja sinä et voi sille yh-tään mitään. Läl-läl-läl-läl-lää-lää." Toimi. Ääni päässäni hiljeni, enkä joutunut ahdistuksen kouriin, vaikka temppu pitikin toistaa pari kertaa, ennen kuin ahdistus luovutti.

Vieläkään nukuta. Pitäisiköhän vain ottaa kirja käteen ja ruveta lukemaan. Se rupeaa yleensä nukuttamaan puolessa välissä toista sivua.

13.12.2008

Vaadin koska olen olemassa


Torstai tuli vietettyä vatsataudissa. Syynä oli kai se keskiviikon ostosreissu heti terapian jälkeen. Inhoan oksentamista, varsinkin kun syynä on "oma vika", eli omien rajojen ylittäminen. Tänään olen siirtynyt vähitellen mustikkakeitosta sosekeittoon ja siitä normaaliruokaan. Terapiassa puhuttiin epäonnistumisen tunteestani ja jouluun liittyvistä muistoista. Kuinka vaadin itseltäni enemmän kuin on järkevää odottaa saavuttavansa ja pidän epäonnistumistani merkkinä huonoudestani enkä epärealistisista vaatimuksista.

Päässä on taas alkanut hokea inhottavat ajatukset kuin rikkinäisessä levysoittimessa: "Olen huono." "Haluan kuolla." Yritän jättää ne omaan arvoonsa tai korvata todellisimmilla, mutta mieli on maassa. Mikä ihme nyt on? Mikä tahansa yli tunnin rasitus ja vatsa alkaa oireilla. Vuorokausirytmini on taas niin sekaisin että ei voi mistään rytmistä puhuakaan. Saa nähdä, mitä tässä vielä tapahtuu. Huomenna (tänään) pitäisi lähteä illalla bilettämään ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Liput on ostettu konserttiin ja ennen ei voi oikein lähteä kotiin kuin bändi on soittanut. Pelottaa ihan vietävästi, että "epäonnistun" omien synttäreitteni juhlimisessa, en osaa tai kykene nauttimaan, väsyn liian pian ja lähden kotiin häntä koipien välissä jo ennen kuin bändi on edes aloittanut. Äh. Lisäksi päivällä pitäisi käydä ruokkimassa kaverin kissa kun kaveri on reissussa. Otan siitäkin hirveät paineet, ihan turhan takia. Ei se kissa siihen kuole, jos ei saa sitä ruokaansa heti huomenna klo 12.

Kaiken lisäksi pääni pistää hirveitä vaatimuksia. Jotta saan olla olemassa, minun pitäisi parantaa kaverini elämää kissan ruokkimisen lisäksi siivoamalla siellä, tekemällä kaikki keskeneräiset hommat loppuun (siellä tehdään pienimuotoista remonttia), siivota kaikki kaapit ja sisustaa hänen parvekkeensa upeaksi (siis kuka oikeasti tekee sellaista kun kaveri on poissa?!). Tämän jälkeen (jos olen vielä hengissä) minun pitäisi pyöräillä (ei siis mennä bussilla) kotiin, laittautua upeaksi, pyöräillä konserttipaikalle neljä tuntia aikaisemmin kuin on pakko (koska yksi kaveriporukasta ei omista vielä lippua, ja joutuu jonottamaan), juhlia aamu neljään ja taas pyöräillä kotiin. Niin vissiin.

Realistisempaa olisi laittaa aikatauluunsa, että käy bussin kanssa kaverilla, ruokkii sen kissan, katsoo ettei siellä ole tapahtunut mitään omituista, lähtee bussilla takaisin kotiin, syö, nukkuu päikkärit, laittautuu, menee bussilla konserttipaikalle tuntia ennen keikan alkua, kuuntelee keikan ja lähtee kotiin bussilla. Mutta kun se ei ole TARPEEKSI. JOKUhan voisi odottaa minulta ENEMMÄN. Siksi on siis PAKKO tehdä varmuuden vuoksi kaikki ja enemmänkin ettei kukaan vain pettyisi edes nanosekunnin ajaksi. Tai edes hämmästelisi että kuinkas se nyt noin vähän teki. Eli kenenkään ei siis edes tarvitse pettyä. Riittää, että minä pelkään niin käyvän. Lisäksi kaverin luona on pakko siivota siksikin, että epäjärjestys pelottaa minua. Saan järjestystä elämääni, pääkoppaani ja parannan elämänhallintaani kun siivoan. Edes vähän. Toisaalta jos siivoaa loppuun asti, on onnistunut, ja taas on asiat persiillään. Eli pitää keksiä että ei voi olla siivottu kokonaan, ennen kun asunnosta ei löydy enää mitään, mitä ei voisi siivota. Ja sehän taas ei toteudu koskaan. Aina on joku jääkaapin tausta, verholaudan päällinen tai vihoviimeinen laatikko käymättä läpi, ja sitten onkin pakko lopettaa kun on aivan puolikuollut väsymyksestä. Seuraavana päivänä on liian siistiä, että tekisi mieli alkaa uudelleen siivota. Eli ikinä ei saa koettua tyydytystä. Ihan oikein minulle.

Olen minä hullu. Ei kellään olisi mitään uudelleenohjelmointilaitetta väärin kasvatetuille ihmisparoille?

10.12.2008

...


Nyt se on todistettu: Kantri-musiikki lisää itsemurhariskiä. Minähän olen tiennyt tämän jo pitkään, koska jos minulle kyseistä musiikkilajia soittaa, oireeni alkavat päänsärystä ja jos soittajan mukilointi ei tuota tulosta tai ei ole mahdollista, liian pitkä altistus olisi luultavimmin kohtalokasta.

Minulla on nyt joku jumitus päällä. Näen unia, joissa iso valkoinen valas käy melkein pinnan tuntumassa ja juuri kun luulen, että nyt se tulee pintaan asti, se sukeltaa taas. Ja minä istun siinä puisessa paljussa joko kapteeni Haddockin (Tintti-sarjakuvista) ja mustan tatuoidun miehen kanssa tai Kippari-Kallen ja vaihtuvan sarjishahmon kanssa. Jotain on tulossa pintaan, mutta sitä odotellessa ei voin kuin odotella ja surra. Sillä surullinen minä olen myös, enemmän tai vähemmän, mutta jatkuvasti. Surullinen ja lamaantunut. Tämä on kuitenkin outoa surua. Olisin surullisempi, jos vieressä istuva kaverini olisi surullinen. Tämä on kuin surua äänenvaimentimen läpi. Olen irrottanut itseni kokemuksesta, mutta suren silti. Toivottavasti joku tajusi.

Tänään tuli sentään käytyä kaupungilla jouluostoksilla ja todettua että ihmiset ovat aina yhtä hulluja tähän aikaan vuodesta. Koko liikenne sekaisin eikä kukaan osaa enää ajaa kun joulushoppailu on vienyt viimeisenkin järjen hivenen. Bussipysäkillekään meinaa mahtua kun kaikilla on niin hirveät määrät muovikasseja, ja kaupan kassalle ei ikinä pääse ilman pitkää jonotusta. Huoh. Ja kyllä, minä olen pakana ja vietän joulua. Sehän on alun perin ollut vuoden kiertoon liittyvä pakanallinen juhla, jota on vietetty keskitalvella. Kristityt vain omivat sen itselleen kuusineen kaikkineen. Minä vietän tälläistä tapakristityn pakanaversio joulua. Minun jouluni on perheen ja rauhoittumisen juhla (perhe ei sisällä mielensärkijää). Lahjoja annetaan ja laatikoita syödään ja sitten voidaan paksusti ja katsellaan lumiukkoa telkkarista. Ei tätä pimeää aikaa muuten jaksaisi, jos ei voisi välissä juhlia joulua ja uutta vuotta.


3.12.2008


Joskus sitä tulee niin hienoja Error 404: Page not found -ilmoituksia, että sitä vain repeää. Tämä löytyi Fail Blogista:

Goshdarnit!

Something has gone wrong with our servers. It’s probably Matt’s fault.

We’ve just been notified of the problem.

Hopefully this should be fixed ASAP, so kindly reload in a minute and things should be back to normal.

En saanut syötyä kuin karkkipussin ja pitsan. Nyt on semmoinen olo, että jaksaa juuri ja juuri maata sohvalla ja tuijottaa eteensä. Olisipa kissa silitettävänä, mutta valitettavasti avokki on allerginen...

Terapia meni tänään niin hyvin, että tulin kotiin kaupan kautta. Ostin 2 pitsaa, pussin karkkia ja 2 suklaalevyä. Pitää kätkeä jäljet ennen kuin avokki kotiutuu, ettei tule saarnaa hänen laihiksensa turmelemisesta.

2.12.2008

Krooh


Päivä alkoi psykiatrin vastaanotolta. Tai oikeastaan päivä alkoi pommiin nukkumisella, mutta ehdin kuitenkin ajoissa. Sain pidennettyä tuota määräaikaista sairauseläkettä maaliskuun loppuun. Tammikuussa on uusi aika, jolloin pitäisi sitten laittaa hakemus Kelaan että terapia jatkuisi vielä vuoden. Psykiatri oli sitä mieltä, että totta kai sieltä tulee jatkoaikaa, kun tosiaan on osoitettavissa että hyödyn terapiasta ja että vuosi on tosi lyhyt aika. Kuulemma kolme vuotta saa mitä luultavammin. Siitä eteenpäin voi sitten olla että joutuu itse maksumieheksi. No, ehkä minä olen silloin jo töissä. Ehkä.

Tänään yritin myös aloittaa yhtä kurssia. Puolen tunnin jälkeen en enää jaksanut pitää silmiä auki, oli pakko pistää ne kiinni ja keskittyä vain kuuntelemaan. Tunnin kohdalla huomasin nukahtaneeni. Lähdin vähin äänin kahvilan puolelle, söin karkkia että aivot saivat sokeria ja join teetä päälle. Eli minä haluaisin jo alkaa opiskella, aihe oli kiinnostava, mutta aivoissa ei vain riittäneet tehot. Tulin kotiin ja nukuin 10 tuntia. Herättyäni hämmästelin, kun olin vielä päivävaatteissa ja kaulahuivikin oli unohtunut kaulaan. Söin, ja nyt tekisi mieli mennä uudelleen nukkumaan. Huomenna olisi taas uusi luento, mutta taidan jättää väliin. Kurssin voi tehdä myös lukemalla semmoiset 100+ sivua ja menemällä tenttiin tammikuussa. Se voisi olla parempi vaihtoehto. Voisi lukea sen minkä jaksaa, ottaa torkut ja ehkä taas lukea vähän lisää. Toisaalta voisi tuon tehdä myöhemminkin, mikään pakko ole käydä tuota kurssia juuri nyt.

Psykiatrikin tänään totesi, että kognitiiviset kyvyt palaavat viimeisenä, pitää vain antaa itselleen aikaa. Johan tässä on sitä aikaa annettu... *laskee* ...18kk. Onhan tässä jo paljon tapahtunut, mutta ei tässä vieläkään opiskelukykyisiä olla. Luennolla tuli olo kuin olisi lähtenyt juoksemaan maratonia triathlon-kilpailun jälkeen lihakset vielä maitohapoilla. Toivottavasti neljän kk jälkeen olisi eri tilanne. Jos ei ole, niin sitten pitää antaa itselleen vielä enemmän aikaa. Huoh. Älkää ihmiset hankkiko lapsia, jos olette kyvyttömiä rakastamaan niitä ja käsityksenne kurinpidosta on hirttää lapsi omenapuuhun. Joo-o. Öitä, tämä meinaa nukahtaa tähän koneelle.

29.11.2008

"Pientä pintaremonttia vaan..."


Näin aika kuvaavaa unta. Kuolin ja pääsin taivaaseen, tai niin luulin. Mitä enemmän tutustuin paikkaan, sitä kamalammalta se vaikutti. Siellä oli pistäviä ja purevia hyönteisiä, jotka olivat hevosen kokoisia, likaa ja törkyä ja mies joka esitteli minulle paikkoja (väitti olevansa enkeli), yritti korostaa että joitain ongelmia oli, mutta ne sai korjattua. Yritin ja yritin korjata kaikkea, mutta homma vaikutti loputtomalta. Juuri kun sain jonkin paikan tyhjennettyä hyönteisistä ja korjattua kaiken mikä oli rikki, huomasin että aiemmin korjaamani oli taas samassa tilassa kuin ennen. Jossain vaiheessa paikalle ilmestyi Gandalf (Taru sormusten herrasta -Gandalf), joka vei minut sieltä pois sudenkorennon selässä, ja selitti että paikka oli Helvetti ja oppaani itse piru. Näin koko paikan ilmasta käsin ja ymmärsin miten väärässä olin ollut. Paikka tosiaan oli Helvetti, eikä sitä millään voinut "korjata" Taivaaksi.

Gandalf vei minut sitten oikeaan Taivaaseen, ja asiat olivat paremmin. Mutta jotenkin meidän sitten piti lähteä takaisin Helvettiin viemään sinne sormusta, joka oli ilmestynyt sormeeni. Hyppelimme tulimeressä kiveltä kivelle (tai minä hypin, Gandalf lensi), meitä yritettiin johtaa harhaan useasti ja sormus antoi minulle kyvyn hengittää veden alla. Gandalf toimi suojelijanani ja kertoi kun minua yritettiin huijata tai jos asiat olivat eri tavalla kuin miltä ne vaikuttivat.

Eli elin elämääni Helvetissä, kunnes pääsin muuttamaan pois kotoa. Terapeuttini auttaa minua käsittelemään mennyttä ja korjaa käsityksiäni todellisuuden mukaisiksi. Hyvä, että alitajunta tietää, missä mennään.

Aiemmin näin myös unen, jossa mielensärkijä tappoi minut hakkaamalla terästangoilla. Tapon jälkeen autoin häntä pakkaamaan tangot auton takakonttiin, ja sitten lähdimme laiminlyöjän kanssa ajamaan auton kanssa paikkaan jonne voisimme piilottaa tapon jäljet, kuten mielensärkijä oli käskenyt. Olin koko matkan ajan huolissani siitä, että joku saa selville mitä on tapahtunut, vaikka mitä pidemmälle ajoimme, sitä enemmän unohdin mitä oli tapahtunut. Tiesin vain, että jotain pahaa ja että kukaan ei saa tietää. Poliisi pysäytti meidät yhdessä vaiheessa, ja halusi jostain syystä sitten nähdä takakontin. Veriset tangot pistivät hänet pidättämään meidät, joten tapoin hänet ja jatkoimme äkkiä matkaa lavastettuamme koko homman katoamiseksi.

Tämän jälkeen ajoimme taukopaikalle syömään. Siellä oli soppatykki ja paljon väkeä. Pelkäsin mennä väkijoukkoon, kun ajattelin että mielensärkijän paha teko jotenkin näkyy minusta päälle päin. Lopulta sain uskoteltua itselleni, että he eivät millään voi arvata mitään, ja uskaltauduin hakemaan itsellenikin lautasellisen hernekeittoa. Sitä syödessäni tajusin, että siinä on jotain omituista. Löysin keitosta siivun mielensärkijän tappaman naisen päätä. Kauhistuin, ja mietin miten nyt kätken sen. Heitin ruuan läheiseen roskikseen ja työntelin sen päälle lehtiä ja muuta roskaa, ettei kukaan vain huomaisi. Sitten lähdin pesemään lautastani kehuen ruokaa kovaan ääneen kaikille. Pestyäni oman lautaseni rupesin pesemään kaikkien muidenkin lautasia, että heille jäisi meistä mukava kuva. Noin puolessa välissä tajusin, mitä tein ja rupesin miettimään mitä oikein on tapahtunut. Miksi minä peittelen mielensärkijän tekemisiä? Miksi minun pitää miellyttää kaikkia? Lopetin astioiden pesun, heitin veriset tangot auton takakontista pois ja lähdin ajamaan, yksin.

Tätä unta ei kai tarvitse sen enempää selitellä. :)


28.11.2008

We have a Plan


Jaa, en näemmä ollutkaan laittanut lääkkeeni nimeä tänne. No, Cymbaltaa syödään, 60mg päivässä. Muita lääkkeitä en nyt olekaan tarvinnut. Unilääkettä (Zopinox) tekisi mieli välillä ottaa, mutta siitä tulee seuraavana päivänä niin paha maku suuhun, että olen jättänyt ottamatta. Onneksi tuo kisko on tehnyt sen, että nukun paremmin. Narskuttelen vieläkin rajusti, mutta enää se ei herätä minua tai pidä untani liian kevyenä.

Tällä hetkellä olen tyytyväinen. Juttelimme eilen avokin kanssa aiheesta tulevaisuuden suunnitelmat. Meillä on nyt Tavoitteita: ensin maksetaan opintolainat pois molemmilta (~10 000€). Se tarkoittaa, että kun minulta jää ruuan ja vuokran jälkeen käteen 100€ kuussa, maksan sillä avokin osuuden ruuasta, ja hän maksaa sitten omalla osuudellaan ruuasta lainaa pois. Sen lisäksi hän lyhentää lainaa niin paljon kuussa kuin vain pystyy palkastaan. Sen jälkeen avaamme toisen nimellä ASP-säästötilin, jonne alamme säästämään ensiasuntoa varten. Häät ovat kesällä 2010, ja sen jälkeen ruvetaan yrittämään perheenlisäystä. Tässä asunnossa pysytään, kunnes meillä on varaa ostaa isompi. Tästä kaupungista ei saa tätä isompaa vuokrakämppää niin halvalla, etteikö samalla summalla maksaisi jo asuntolainaa pois. Minä aion saada itseni valmiiksi häihin mennessä tai puoli vuotta niiden jälkeen. Avokin tavoite puolestaan on laihduttaa häihin mennessä 40kg pois.

Nyt kun on Tavoitteita, tuntuu paremmalta herätä aamuisin. On jokin tarkoitus elämässä. Lyhyemmän ajan tavoitteitakin on. Nyt aion parantua ensin tästä flunssastani. Sitten pitäisi siivota, ommella pari työtä valmiiksi ja pestä pyykkiä. Ja ai niin, tänään pitäisi tehdä ruokaakin.

Elämällä on tapana yllättää, joten saa nähdä miten suunnitelmat toteutuvat, mutta eivät nuo nyt niin tarkkoja ole, etteikö säätövaraa olisi.

26.11.2008

Terve mieli terveessä kehossa


Huh huh. Kello ei ole vielä edes 11, ja olen jo käynyt joogassa ja salilla. Uusi lääke todella toimii. Se on lisännyt toimintakykyäni sen verran, että kalliimpi hinta (~30€/kk) on sen arvoista. Maksakoon mitä maksaa, minä jaksan päivässä muutakin kuin vain olla! Nyt voin vihdoin sanoa, että jaksan pitää elämäni langat käsissäni. Pyykit tulee pestyä kerran viikossa, lakanat vaihdettua, ruokaa tulee laitettua ennen kuin tulee niin nälkä että on pakko ostaa valmisruokaa ja karkkipussi kun verensokeri on niin alhaalla. Olen jopa saanut mietittyä sellaisten asioiden hoitamista, jotka eivät ole välttämättömiä eloonjäämiselle mutta jotka olisi hyvä hoitaa, kuten sähkötöitä ja huonekalujen korjauttamista. Nukun paremmin kun teen päivällä jotain, väsyttää ihan oikeasti eikä enää vain ole jatkuvasti väsynyt. Olen ollut innoissani jostain. Ihmeellistä.

Ei tässä vielä maalissa olla, mutta elämänlaatu on parantunut. Alan vähitellen uskoa että eläminen voi olla helppoa. Uskotteko? Minun elämiseni ei tarvitse olla niin vaikeaa, ennustamatonta ja vaativaa, että hädin tuskin jaksan. Jos haluan kokeilla jotain ja sen kokeileminen on realistista (rahaa ja aikaa yms. on), minä voin kokeilla sitä. Olen vihdoin alkanut tehdä myös pidemmän ajan suunnitelmia. Voisin alkaa säästää nyt kun ei ole enää pakko ostella onnea jatkuvasti rihkaman muodossa. Tekisi jopa mieli lähteä hakemaan töitä keikkahommina. Jos sitten tammikuussa. Voisi kysellä jos jollain koululla tarvittaisiin sijaista tai jos menisi taas Varamiespalvelun kautta hanttihommiin. Pitkiin työpäiviin 5 kertaa viikossa minusta ei vielä ole, mutta jos päivä silloin tällöin... Saisi rahaakin. Ja voisi sitten ostaa jotain isompaa, mikä auttaisi elämää mutta johon ei tuilla ole varaa ellei säästä kymmentä vuotta.

Muistot tuntuvat tällä hetkellä kaukaisilta, vanhoilta unilta. Tänään on kyllä vielä terapiakin, eli saa nähdä miltä sen jälkeen tuntuu.


21.11.2008

Minä en jaksa, minä en kestä, ei enää...


Tänään olen ollut taudissa. Kuumetta ollut 37,8, mutta minut on saanut kantaa joka paikkaan kun on pyörryttänyt niin paljon ja lihakset ovat olleet aivan voimattomat. Lopulta illalla kun avokki oli kantanut minut sohvalta vessan kautta sänkyyn, minua alkoi itkettää. Sitten muistoja alkoi virrata. Kuinka mielensärkijä oli komentanut minut sen omenapuun oksan alle jakkaralle. Pelkäsin tippuvani kun jakkara heilui jalkojeni alla, ja mielensärkijä hekotteli vastaan että "pistetääs sulle tämmönen turvaköysi kaulaan niin et tipu". Hän (vai pitäisikö sellaisesta hullusta sanoa "se"?) heitti mukanaan olleen köyden oksan ympärille ja pisti sen toisessa päässä olleen lenkin kaulaani. Hän itse piti toisesta päästä. Meinasin laittaa lenkin kainaloitteni alle, mutta mielensärkijä kielsi. Sitten hän veti köyttä tiukemmalle ja löysemmälle kunnes oli puristanut minusta ulos itkun ja kaiken, mitä halusi minun vakuuttavan. Sisko taisi katsoa ovesta tätä touhua.

Sitten se kamalampi, josta en pystynyt avokille kertomaan. Se tuli kolmena välähdyksenä. Yksi: huomaamme siskon kanssa, että isä istuu sängyllä housut kintussa. Kaksi: kysyn isältä makkarissa mitä tämä tekee. Kolme: isä sanoo, että hän tekee vanukasta ja kysyy haluammeko maistaa. Rupesi oksettamaan kun yritinkin muistaa, mitä sitten tapahtui. Hyi helvetti!!! Voi Vittu Saatana millanen Kusipää! Saatanan pedofiili!!

Muisto toi mukanaan muitakin. Mielensärkijä katsoo haarojenväliäni ja tyydyttää itseään. Tai vain katsoo. Ymmärrän nyt, miksi menkkojeni alettua levittelin kuukautissiteitä mielensärkijän löydettäväksi. Halusin hänen tietävän ettei minuun voinut enää koskea. Ymmärsin, miksi pelkään nukkua jalat harallaan tai ilman alushousuja. Aikoinaan näin painajaisia joissa paholaiset kävivät nussimassa minua jos nukuin sopivassa asennossa, enkä minä voinut tehdä mitään. Ei mielensärkijä ikinä ole minulle niin tehnyt, mutta kosketellut on. Tämän tiedän varmaksi, koska immenkalvoni oli ehjä vielä teini-iässä. Kamalaa, että pitää edes etsiä tuollaisia todisteita itseään rauhoittaakseen. Siitä en sitten tiedä, josko hän on jotain muuta tehnyt, onhan noita ihmisruumiissa aukkoja... Hyvä tavaton, minäkö tätä kirjoitan?

Avokki parka. Hän masentuu vain lisää, kun minä itkeä vollotan kymmeniä minuutteja hänen olkapäätään vasten, eikä hän voi auttaa kuin olemalla siinä. Mutta miten minä saan näitä asioita kerrottua terapiassa, jos en edes avokille? Toisaalta hänen ei edes tarvitse tietää.


19.11.2008

Omenapuun alla


Olen jotain 3:n ja 6:n vuoden väliltä. Tappelen siskoni kanssa. Mielensärkijä tulee paikalle, taluttaa minut pihalle ja pistää seisomaan keittiötikkaille. Hän heittää köyden yllä olevan puun oksan ympäri ja pistää toisen pään lenkiksi kaulani ympärille. Huutoa ja jotain siitä, miten minut pitää opettaa olemaan tappelematta. Muistan kuinka keittiönjakkara heilui allani epätasaisessa maassa ja mielensärkijä uhkasi potkaista sen altani.

Miten paljon näitä vielä riittää?

16.11.2008

Voi pientä!


Tänään tuli käytyä kylässä katsomassa kaverin esikoista, ja saimme avokin kanssa huonoja vaikutteita. Paluumatkalla suunniteltiin maistraatissa poikkeamista, ja vauvan pistämistä "tilaukseen". Tuskin tässä vielä vuosiin mitään konkreettista tapahtuu, mutta hiljaa hyvä tulee. Avokki oli pettynyt, kun pieni ujosteli, eikä uskaltanut tukistaa avokkia vaikka kannustettiin. Pitää siis hankkia oma, ja opettaa se tukistamaan käskystä. ;) Oli ihanaa nähdä selvästi rakastettu ja onnellinen lapsi, jolta ei puuttunut kuin kakunpala toisesta kädestä. Onneksi sitä toisessa kädessä ollutta pystyi syömään lohduksi.

Purentakisko on toiminut hyvin. Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä heräsin kuitenkin hirvittävään päänsärkyyn. Venyteltyäni ja hierottuani kaikki paikat päättälin lopulta että kyse oli samasta ilmiöstä kuin joskus hieronnan jälkeen kun lihakset ovat olleet todella pitkään todella jumissa. Myrkyt lähtivät liikkeelle ja päätä särki. Siinä tuskassa herätin avokin, vedin buranaa 800mg ja otin rauhoittavan (koska kipu oli niin kova että siinä alkoi ahdistuskohtaus iskeä) ja unilääkkeen jos saisi nukuttua. Nukuinkin sitten kymmeneen, eli ihan liikaa. Loppupäivän oli tokkurainen ja vieroitusoireinen olo. Onneksi tänään heräsin sitten taas oikeaan aikaan ja sain otettua lääkkeenkin ajallaan, niin taas mennyt hyvin. Yöllä näin mielenkiintoista untakin, mutta se oli niin hiton pitkä, että minusta taitaa tulla kirjailija jos sen ylös kirjoitan. :D Siinä oli ihan juonikin, joka sisälsi ensirakkautta, ulottuvuudesta toiseen matkustamista, enkeleitä, muotitoimiston mallikilpailu, hyönteislaji joka orjuutti ihmisiä ja eräänlaisia jumalia, jotka ohjasivat tätä kaikkea. Siinä olisi aihetta sarjikseenkin. Harmi, etten muista loppuratkaisua...

12.11.2008

Purentakisko ja valokuvia


Masennusoireet ovat taas voimistuneet. Syitä voi olla monia. Itse epäilen että käynti mummolassa ja siellä heränneet muistot ovat syypäänä. Tähän mennessä tuo uusi lääke ei ole tuntunut vaikuttavan kuin positiivisesti, herään yhä seitsemältä ja saan päivässä jotain aikaankin. Päässä hokee silti taas "haluan kuolla", joka yrittää sanoa että on paha olla.

Mummolassa katseltiin vanhoja valokuvia, ja näin siellä kuvia jotka otettiin sillä reissulla mökille, kun mielensärkijä painoi pääni pesuvadin veden alle. Olin niin pieni, että kekkaloin nakupellenä saunan jälkeen kun oli niin lämmintä. Oli juhannus ja minä olin 2,5v. Katsoin itseäni niissä kuvissa. Pieni pellavapää, joka nojailee mummoon ja jota tädit ja sedät leikittävät. Kukaan ei tiedä, mitä saunassa tapahtui. Tunnen surua. Vähemmästäkin masentuu. Ihan kuin joku olisi kuollut vuosia sitten ja minä tajuaisin sen vasta nyt.

Tänä aamuna sain purentakiskon kotiin kokeiltavaksi. Hiovat sitä vielä sopivammaksi viikon käytön jälkeen. On varmasti hyödyksi, sillä olen narskutellut joka yö jo monta vuotta. Huvitti, kun hoito-ohjeet tuolle kiskolle ovat samat kuin tekareille, paitsi että tämä pitää pitää kosteana päivisin ja on käytössä öisin. Loppujen lopuksi itse kiskolle tuli hintaa se 119€. Toivon, että laiminlyöjä muistaisi lupautuneensa maksamaan tuon.

6.11.2008

Hmm hmm ja kuinka syvää tässä on?


Tähän saakka olen onnistunut siirtämään vuorokausirytmiäni niin, että herään jo itsekseni seitsemältä. Tänään siivoilin, kunnes alkoi väsyttää hirveästi ja oli kylmä puki sitten mitä tahansa. Oli pakko ottaa torkut ja herättyäni totesin että flunssahan se. Nyt on sitten loikoiltu koko päivä ja vesijumppaan ei ollut menemistä. Toivottavasti huomenna terapiaan meno onnistuisi.

Terapiassa on nyt jännät ajat. Aiemmin olen puhunut asioita, joita olen jo itsekseni käynyt läpi, vatvonut ja pohtinut. Nyt ollaan uusilla vesillä, enkä yhtään tiedä minne tässä ollaan menossa. Pelottavaa, mutta myös pientä toiveikkuutta on ilmassa. Jos vähitellen alkaisin päästä eteenpäin. Edemmäs kuin itsekseni pääsin.

Nyt olen nähnyt hirvittävästi unia vesiliukumäistä. Vielä kun tietäisi, miksi. Sukeltamisen ymmärrän (alitajunnan tutkimista), mutta mitä loputtomiin jatkuvat vesiliukumäet kertovat? Niitä yritetään sabotoida, niiden omistajat ovat KGB:läisiä, mafiosoja tai gebardeja. Mitä hemmettiä yritän kertoa itselleni?

Tapasin vihdoin siskoa tuossa eilen. Sain kuulla, että mielensärkijä on ostellut itsensä rahattomaksi. Shoppailuhan sillä on aina ollut ongelmana, ja nyt se oli ostanut itselleen 4 taulutelkkaria... Hyvä tavaton. No, uutinen aiheutti minussa vain tyytyväisyyttä. Vajotkoon omaan suohonsa, minun ei enää tarvitse vajota sinne hänen kanssaan.

Tällä hetkellä harmittaa vain, että joululahja, jonka tilasin joulupukilta, on muuten kyllä sopivan hintainen, mutta postikulut kolminkertaistavat hinnan, joten se siitä... Pitäisiköhän tilata omaan laskuun, jos joulupukki ei kehtaa?

29.10.2008

Rakas päiväkirja


Eilen helvetti jäätyi. Heräsin aamulla puoli 6, ja ennen kahdeksaa olin käynyt tunnin lenkillä, suihkussa ja syönyt aamupalan. Tänään helvetissä on sitten näemmä kunnolla pakkasta, koska heräsin itsekseni neljältä, enkä enää saanut unta, vaikka herätys on "vasta" kuudelta. Tuo ensimmäinen herääminen oli vähän vahinko, koska olin niin pirun väsynyt, että nukahdin sohvalle viideltä iltapäivällä ja heräsin vain siirtyäkseni sänkyyn. Aamuyöstä yritin sitten venyttää nukkumistani, mutta vihdoin puoli 6 oli pakko nousta. Siinä kieriessäni aloin laskeskella mihin aikaan aurinko nousee, ja totesin että jos se kerta on korkeimmillaan klo 12, niin kun yö ja päivä ovat yhtä pitkät, aurinko nousee kuudelta. Joten jos ihminen nukkuu keskimäärin sen 12h/vrk ja hän haluaa olla talvella hereillä mahdollisimman pitkään silloin kun aurinko paistaa (ettei iske kaamosmasennus), kannattaisi herätä kuudelta ja mennä nukkumaan kuudelta. Ihan kuuteen asti en jaksanut sängyssä pyöriä, mutta päätin että kun kerran pitää tuo uusi lääke ottaa aina aamupalan kassa ja minulla on nyt tulossa menoja, jotka alkavat klo 8 aamulla, voisin ottaa tavaksi herätä niin ajoissa että saan aamupalan syötyä klo 7:00-7:30. Eli siis kuudelta aamulla. Eilen olin todella aikaansaava, tein mm. listan kaikesta mikä on kesken, rästissä tai asialistalla, jos niistä saisi jotkut joskus valmiiksi. Lisäksi kävin kaupungilla tekemässä hankintoja jotka ovat olleet ikuisella ostoslistalla jo viime vuodesta. Tänään olisi tarkoitus mennä joogavenyttelyyn kahdeksalta (kun nyt vihdoin olen siihen aikaan hereillä!) ja sitten ommella ompelukoneella niin paljon kuin vain ehtii ja jaksaa. Pelkästään ompelukoneelle jonottaa tällä hetkellä 12 käsityötä, ja sitten ovat vielä ne jotka pitää ihan oikeasti tehdä käsin.

Tähän sisäisen kellon ajastamiseen liittyen yritän nyt luoda itselleni rutiineja, jotka a) sopivat minulle b) joista pidän. Minulla kun koskaan ei ole ollut sellaisia rutiineja, jotka olisivat pysyneet päivästä toiseen, joihin ei olisi liittynyt hirvittävää määrää tappelua ja joista olisin pitänyt. Yritetään siis opetella elämään. Minulla tuntuu nyt olevan myös hirveästi energiaa. Ainakin entiseen verrattuna, siis. Kuin jokin solmu olisi rintakehässä auennut. Onhan niitä vielä monta lisää ja tiedä taas, miten pitkään tätä kestää, mutta nautitaan nyt. Ainakin siihen asti kun uuden lääkkeen sivuoireet iskevät. :) Tähän mennessä ei ole vielä tuntunut miltään tuo uusi lääke. Pidetään sormet ja varpaat ristissä, että tämä jatkuu. Muutenkin mennyt ihan hyvin, kunhan ottaa illalla Tenoxin ja ennen sänkyyn menoa Zopinoxin.

Unentarpeeni on näemmä nyt tuollaiset 9 tuntia, joten ihan kuudelta illalla ei tarvitse nukkumaan mennä. Jos siinä yhdeksältä olisi sängyssä, niin hyvä, eikä tarvitsisi näin aikaisin sentään herätä. Taidan vielä palata vällyjen väliin, jos saisi vähän vakuuteltua kropalle, että nyt kannattaa vielä nukkua.

26.10.2008

Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää


Nyt on sitten muistettu mielensärkijän hieno tapa laittaa minut nukkumaan, kun minun oli ensin annettu valvoa niin pitkään että olin hyperaktiivinen. Otetaan lasta kiinni yöpaidan kauluksesta ja toisesta jalasta ja heitetään niska-perse-taktiikalla sänkyynsä sellaisella voimalla että muksu lyö päänsä sängynpäätyyn ja itkee itsensä uneen. Ja siis tämä keino oli käytössä useamman kerran.

Muistan myös jonkun kerran, että minua kuristetaan ja potkaisen kuristajalta silmälasit päästä, mutta onko kuristaja veljeni vai mielensärkijä, ei hajuakaan... Muistoja kivuista on noussut enemmän kuin jaksaa kirjata, ja mietin yhä enemmän eikö kukaan tosiaan huomannut mitään. Olen tähän mennessä muistanut vain ala-asteen ensimmäisen käynnin terkalla, joka ihmetteli mustelmieni määrää. Hermostuin (vaikken tiennyt miksi) ja aloin selittää kuinka laiminlyöjä aina valittelee kun olen niin vilkas että telon itseäni kun kiipeilen puihin jne. Lapsi peittelee tehokkaasti. Muistaakseni terkka otti kyllä yhteyttä laiminlyöjään, mutta homma jäi sitten siihen kun sieltäkin tuli sama tarina.

Olen alkanut miettiä, kannattaisiko kirjoittaa kummeilleen ja muille perhetutuille, josko heistä joku olisi huomannut jotain. Jos sitä kautta voisin sitten muistaa enemmän. Olen nimittäin nyt ymmärtänyt että ellen muista niitä pahoja asioita, en voi myöskään muistaa hyviä, sillä ne on näemmä arkistoitu samoihin osastoihin päässäni. Kun muistaa sen pahan, muistaa myös ne hyvät jotka ovat joutuneet samaan laatikkoon unohduksiin.

Muistan nyt kolme kertaa, joina mielensärkijä on ollut vähällä tappaa minut. Kaikki ovat pikaistuksissa tehtyjä tapon yrityksiä, jotka olisivat voineet olla kohtalokkaita, jos joku ei olisi keskeyttänyt tapahtumaa. Minut on tähän mennessä yritetty ainakin kuristaa ja hukuttaa, saa nähdä mitä muuta vielä muistan. Rauhottavia ainakin kuluu, Tenoxia ja Oxaminia piti käydä ostamassa lisää. Olen kyllä syönyt nyt vain Tenoxia, kun Oxaminin rauhoittava vaikutus ei ole tarpeeksi vahva ainakaan sillä annoskoolla joka minulle on määrätty. Zopinoxia olisi pitänyt myös ostaa, mutta unohdin reseptin sohvalle. Ja sitten on tullut vain nukuttua. Tänäänkin ollut sellainen olo että vain makuulla on hyvä. Olin päivällä 4h hereillä enkä saanut sinä aikana tehtyä mitään. Illan tullen heräsin ja nyt kärsin unettomuudesta. Nukuttaa, mutta sängyssä tunnen taas kuristavat kädet kaulallani, enkä saa unta.

Miksi biologiseksi vanhemmaksi vain tullaan, mutta adoptiovanhemmaksi pitää hakea? Biologiset vanhemmat ne vasta hulluja ovatkin. Pitäisi seuloa väestöstä ne harhaiset yksilöt, joiden mielestä lasta pitää lyödä ja vaimoa varsinkin, ja steriloida varmuuden vuoksi. Tulisi maailmasta heti parempi paikka. Ehkä minun olisi pitänyt kuolla, olisi mielensärkijä päätynyt sinne minne kuuluu, vankilaan, eikä olisi mokoma tälläkin hetkellä kunnallisvaaliehdokkaana. Toivottavasti pääsen tänään äänestämään (siitä huolimatta että Sertralinin annoskokoa on nyt pienennetty minimiinsä että voisin tiistaina aloittaa uuden lääkkeen). Olisi ainakin yksi ääni vähemmän sille hullulle.


24.10.2008

Unimaratoonia työstäjälle


Eilen terapian jälkeen muistin että mielensärkijä on jossain vaiheessa meinannut hukuttaa minut pesuvatiin saunassa. Mitään tietoa, mikä sauna ja milloin, mutta koin sitten uudelleen sen saippuaisen pesuveden oksentelun. Eipä tullut lähdettyä vesijumppaan. Olo jatkui, kunnes pääsin kotiin ja nukuin päikkärit. Päikkäreiden jälkeen olo oli sellainen ettei tehnyt mieli enää mitään, ei syödä, ei juoda, ei nousta siitä sängyltä. Avokki repi minut kauppaan ja syötti sitten perusteellisesti. Syöminen auttoi siihen "puklailen pesuvettä"-oloon, vaikka se koko ajan taustalla velloikin. Yritä nyt syödä jotain, kun kroppa on sitä mieltä että nyt oksennellaan. Ruoan jälkeen en enää saanut pysymään itseäni hereillä, ja nukuin ainakin 15 tuntia. Taisi tulla henk. koht. ennätys, mutta tarkkaa tuntimäärää ei kukaan tiedä kun avokki ei katsonut kellosta, moneltako nukahdin. Nyt on sitten pirteämpi olo, enkä enää oksentele pesuvettä, vaikka saankin sen maun palautettua mieleeni aika helposti.

Laiminlyöjä on vastannut s-postiini että hän ei muista kertomaani tapausta ja laittoi lisäksi lainauksen jostain lehdestä. En tajunnut, mitä hän sillä tarkoitti, pitää luetuttaa se terpalla jos hän osaisi suomentaa. Minä käsitin, että laiminlyöjä kehottaa minua vain unohtamaan koko jutun ja toimimaan niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kertoohan se tietty hänen omasta selviytymismekanismistaan, mutta minä en nyt voi unohtaa. Hän ei taida ymmärtää sitä, ei ainakaan vielä.

Tänään ei tarvitse tehdä mitään, mikä on ihan hyvä juttu, sillä alitajunta tekee töitä täydellä teholla. Siitä huolimatta minulla on aika levollinen olo. Taitaa tämä päivä kulua telkkaria tuijotellen. Sääkään ei houkuttele ulkoilemaan.

21.10.2008

Elämä voittaa


Kun palasin sänkyyn avokin herättyä siinä kolmen aikoihin, jonkin ajan päästä muistin toisenkin muiston. Hoin "miksi aina yöllä (nämä kohtaukset iskevät)", ja sitten muistin kuinka ihan pienenä heräsin vanhempien riitelyyn keittiössä, ja aloin kai itkeä tai kutsuin äitiä, sillä mielensärkijä ryntäsi huoneeseeni (muistan vieläkin oven pamahduksen seinää vasten) ja kävi kimppuuni. Selvisi sekin, miksi olen viime aikoina kokenut että minua kuristetaan ja pidän lapsen käsilläni kiinni kuristajan ranteista. En tiedä kuinka pitkään kuristus kesti, mutta tunsin päässäni kipua enkä hetkeen tuntunut saavan henkeä ennen kuin aloin taas itkeä (nykyhetkessä siis). En muista, mikä sai mielensärkijän lopettamaan, mutta muistan potkineeni jaloillani patjan pintaa ja sitten hän äkkiä lopetti ja lähti takaisin laiminlyöjän luo. Huusiko laiminlyöjä jotain ja mielensärkijä hyökkäsi sitten hänen kimppuunsa tai jotain, en voi tietää. Muistan vain sen hullunkiillon mielensärkijän silmissä.

No, nyt aamulla päänsärky on hellittänyt ja minulla on jotenkin kevyempi olo. On kevyempi hengittää. Avokin kanssa ollaan nyt taas vähän enemmän voiton puolella ja avokki ymmärtää minua nyt paremmin. Samaan aikaan hän on surullinen, kun olen joutunut kokemaan tällaista.

Muistot ovat saaneet minut ajattelemaan, että ehkä mielensärkijä löi avioliiton alkuaikoina laiminlyöjää, mutta ehkä se sitten vähitellen muuttui "vain" henkiseksi väkivallaksi. Mutta ainakaan vielä en voi olla täysin varma, vaikka luulen, että niin siinä kävi. Nyt ymmärrän myös paremmin, miten niin aikaisin rupesin vihaamaan mielensärkijää, ja miksi olen niin pitkään kuin muistan pelännyt että hän tappaa minut / meidät. Aikoinaan pelko oli alitajunnassa, mutta vähitellen aloin tiedostaa sen, vaikka ihmettelinkin millä perusteella uskoin niin. Kouluaikoina olin täysin unohtanut sen että kimppuuni oli hyökätty aikaisemminkin.

Pahoinvointi jatkuu


Pitäisiköhän vaihtaa blogin nimeksi "Päänsärkijä". Siltä ainakin nyt tuntuu. Ai S*tana! 500mg Panadolia (vatsa tuskin kestäisi Buranaa), lämmin kaurapussi kiedottuna pään ympärille ja silti sattuu on missä asennossa tahansa. Henkisellä puolella olen järkyttynyt. Luulin ihan oikeasti että meillä ei ollut fyysistä väkivaltaa juuri ollenkaan ennen kuin olin teini. Ne pari kertaa ennen sitä (jotka muistan) olen tänne kirjoitellutkin aiemmin. Nyt oksettaa, ahdistaa ja sattuu. Tiesikö laiminlyöjä siitä, että mielensärkijä löi minua? Tapahtuiko sitä vain kun hän ei ollut paikalla? Ja vaikka tiedän, että kysymys on järjetön, oliko minussa vikaa? Olen terppani mukaan temperamentiltani rohkea: teen mieleni mukaan, vaikka tiedän että siitä seuraa vaikeuksia. Olen siis tiennyt, että dioihin ei saa koskea, mutta kun on ollut tylsää olen päättänyt silti leikkiä niillä. Vähän jännitystä elämään.

Kuka lyö 2v. lasta? Ei kukaan! Ei 2v. muksu voi tehdä mitään sellaista että ansaitsisi pahoinpitelyä. Onko minua läiskitty muullonkin? Mieleeni pyrkii toinen muisto, jossa olen tuossa samassa asunnossa omassa huoneessani ja huudan täyttä kurkkua. Joku aikuinen on edessäni kumartuneena sängyn puoleen, veljeni on sängyllä. Aikuinen on ärtynyt minuun. Kuka se oli? Läimäyttikö hänkin minua koska itkin, vai oliko hän vain vihainen? Miksi itkin?

Tätä kirjoittaessani jokin muisto välähti tajuntaan ja pakeni heti kun tajusi joutuneensa valokiilaan. Sekin on pelottava muisto. Kuinka monta näitä oikein on? Miksi nyt? Aargh.

Seison vanhempieni makuuhuoneen ovella. Koko suku piirittää sänkyä ja lepertelee siskolleni joka on juuri päässyt synnytyssairaalasta kotiin. Kukaan ei huomaa minua, itkettää. Olen yrittänyt nykiä useampaakin aikuista hihasta, mutta edes mummo ei näe muuta kuin siskoni. Käännyn pois ja menen ilmeisesti leikkimään yksin olkkariin.

Minua työnnetään rattaissa, pompin ylös alas, rattaiden työntäjä on ilmeisesti laiminlyöjä, ja hän on vihainen. Minulla on pipo päässä ja se kutittaa.

Äh, päässäni pyörii. Katson kun mielensärkijä ja laiminlyöjä istuvat ruokapöydän ääressä ja katsovat minua. Aurinko paistaa ikkunasta sisään, on kai aamu koska laiminlyöjä juo kahvia. Istun veljeni sängyllä ja katson kun hän ja mielensärkijä leikkivät pienoisrautatiellä. Leikin maton hapsuilla ja meillä on joku kylässä. Konttaan unileluni luo ja otan sen syliini lattialta. Istun sänkyni reunalla ja heiluttelen jalkojani, halaan pehmolelua. Parun jossain vieraassa paikassa jossa on tummat seinät ja tiililattia, minulla on joku lelu käsissä, etsin laiminlyöjää tai muuta lohduttajaa. Olen kaupassa. Pihalla. Teen hiekkakakkuja, olenko yksin vai onko siinä joku? Kutsuuko joku minua siitä pois? Oliko minulla kurahousut? Juoksen kesällä pienelle nurmikon peittämälle kukkulalle pihalla, kiljun tyytyväisyydestä, käännyn katsomaan laiminlyöjää joka työntää sinisiä rattaita, mielensärkijä kävelee hänen rinnallaan, laiminlyöjän takana vähän jälkeen jääneenä. Juoksen takaisin hymyillen. Halaan pehmolelua pimeässä eteisessä. Olen polvillani ja nyyhkytän hiljaa. Aikuiset ovat taineet riidellä tai riitelevät parhaillaan. Vatsaani sattuu.

Menen kaverilleni kylään, minulla on mekko päällä. Heillä on oudon näköistä, joku aikuinen tulee tarjoamaan keksejä. Mennään olkkariin leikkimään. Laiminlyöjä hakee pois. Miksi nämä kaikki muistot niiltä ajoilta iskevät nyt? Minä en halua muistaa, sattuu. Mitä vielä minun pitäisi muistaa? Jos muistan, paranenko? Au mun pää. Haluan vain nukkua.

Keho muistaa


Heräsin yöllä painajaiseen, kävin vessassa ja palasin sänkyyn. Päätäni rupesi särkemään kauheasti, joten nousin sängyn laidalle ja aloin venyttämään niskalihaksiani auki ja kirosin narskuttelua kun aina on lihakset jumissa. Lihakset laukesivat, mutta kipu jatkui. Tunsin paniikin nousevan rinnassa. Pelkäsin oksentavani, mutta helpotuin kun totesin minulla olleen vain ilmaa vatsassa. Ajattelin, että kyllä se siitä, kunhan saan vain nukahdettua. Tarrasin avokkiin lohtua hakien, ja sitten vähitellen alkoi tulla itku. Itkiessäni vihdoin muistin.

Muistossa olen yksin (olen siinä asunnossa, jossa asuimme kun olin alle 3v.), ja minulla on tylsää. Menen olkkariin ja avaan yhden kirjahyllyn alakaapeista. Otan sieltä laatikollisen diakuvia, joita alan pinoamaan. Olen leikkimässä diakuvilla, kun mielensärkijä huomaa mitä teen, ryntää paikalle ja lyö minua avokämmenellä vasemmalle poskelle. Sitten hän rupeaa huutamaan minulle, jotain siitä kuinka kamala lapsi olen tms. Kesken huutamisen laiminlyöjä tulee kotiin. Muistaakseni hänellä oli takki päällä, hän piti toisella kädellä kiinni olkalaukun hihnasta ja toisessa kädessä hänellä oli muovikassi tai kaksi. Hän oli kai tullut kaupan kautta kotiin. Minä istuin lattialla ja pidin oikeassa kädessäni diaa. En ole varma, pidinkö toisella kädellä poskeani, mutta en muista itkeneeni. Laiminlyöjä tuijotti meitä suu auki, mutta en osannut sanoa oliko hän pelästynyt vai vihainen. Mitä sitten tapahtui?

Tätä kirjoittaessani koko vasenta puolta päästäni särkee niin kuin se olisi halkeamassa. Jouduin ottamaan rauhoittavan ensimmäistä kertaa kuukausiin etten saisi paniikkikohtausta ja avokki joutui lohduttelemaan minua pitkään, kun tuon tilanteen aiheuttama suru tuli vihdoin pintaan.

Olen nyt ymmärtänyt, ettei ongelma ollut niinkään siinä, ettei minua kehuttu tarpeeksi. Pohjimmainen ongelma oli, etten kokenut olevani rakastettu sellaisena kuin olin ilman ehtoja. Koin, (ja koen) etten saanut olla olemassa ellen pyrkinyt jatkuvasti parempaan suoritukseen kaikessa ja ellen täyttänyt vanhempieni odotuksia. Kun pohjimmiltani tunsin (ja tunnen) näin, mikään määrä kehuja ei riitä, vaikka niitä jatkuvasti kaipasinkin.

Ehkä se tästä. Kunhan vain tämä hillitön päänsärky hellittäisi... Lähetin tuon muiston myös s-postilla laiminlyöjälle, ja kysyin muistaako hän tuon tilanteen ja mitä sitten tapahtui. Saa nähdä, vastaako hän.

Olen kyllä muistanut tämän muiston aikaisemminkin, mutta ennen siihen ei liittynyt mitään tunteita. En myöskään muistanut lyömistä, muistin vain huutamisen. Nyt siihen liittyy hillitön kipu ja paljonkin tunteita. En ilmeisesti itkenyt, olin liian pelästynyt tai hämmästynyt tai sitten olin jo oppinut ettei kannata itkeä. Tai sitten itkin vähän, mutta lopetin kun laiminlyöjä tuli kotiin. En tiedä. Päähäni yrittää tällä hetkellä palata muitakin hetkiä, jolloin itkin tuossa asunnossa, mutten halua muistaa niitä nyt. Hemmetti, pää halkeaa justiinsa. Pitäisiköhän ottaa Buranaa, vai onko siitä mitään apua, kun kipu on 20 vuotta vanhaa?

20.10.2008

Jump!


Mikä on tämä kumma tunne, että on vihdoin saanut elämästään jonkinnäköisen otteen? Kai se kohta menee ohi. Laskut on maksettu ja tilillä on silti rahaa. Kämppä on siivottu, joka tavaralle on oma paikkansa, avokki palasi viikonloppureissustaan ja piti yllätyksestä jonka olin sillä välin tehnyt, olen syönyt aamupalan ja kohta pitäisi lähteä terapiaan. Ei edes ole tunnetta että olen unohtanut jotain todella tärkeää. Pyykkivuori valtaa kohta kylppärin lisäksi olkkarin, mutta tänään on aikaa tuhota se.

No niin, pää muistuttaa heti kaikista asioista, joita en onnessani muistanut. Siskosta piti olla huolissaan, eilen piti tehdä yksi juttu joka on vieläkin tekemättä, ikkunatkin mokomat pesemättä. Ah, on se ihanaa, kun kantaa mukanaan tällaista tyytyväisyyden tuhoajaa. Riehukoon nyt ihan rauhassa, minä en välitä.

Eilen yritin katsoa dokkaria New Yorkin alaisissa tunneleissa asuvista ihmisistä, mutten pystynyt katsomaan kuin vähän alkua. tulipahan taas monta syytä arvostaa sitä mitä meillä on. Meillä on asunto, jossa on vessa ja suihku. Meillä on huonekaluja, mahdollisuus pestä pyykkiä ja jääkaappi jossa säilyttää ruokaa. Me voimme nukkua ilman että pitää jatkuvasti kuulostella lähestyykö joku ihminen meitä, eikä tarvitse viritellä ansoja niiden varalta jotka mahdollisesti olisivat tulossa kimppuun. Mutta tuli siinä myös mietittyä, mitä ihmisellä täytyy olla että hän voi olla onnellinen. Mikä on tarpeeksi?

10.10.2008

Painukaa hiivattiin, kun mikään kelpaa


Syy, miksi en ole nyt niin usein kirjoittanut, on että olen ollut niin vihainen kaikelle. Samaan aikaan olen ollut turta, ajatuksissani, en läsnä. Tekisi mieli julistaa koko maailmalle "Ei sitten! Ei kiinnosta minuakaan! Haistakaa paska!". Tuntuu, että vaikka kuinka yrittää, paskaa tulee niskaan, joten miksi välittää.

Esimerkiksi nyt haukun itseäni niin yhdestä asiasta, etten saanut enää unta. Kyse on noista juhlista. Olin avokin puheista käsittänyt, että minäkin saan kutsua kavereitani tuonne juhliin. Nyt sitten tänään avokki suuttui, ja sanoi että minun olisi pitänyt kysyä häneltä ennen kuin kutsun ketään, ovathan ne hänen juhlansa. No, nyt sitten olen kutsunut yhden ihmisen, jota avokki ei juhliinsa halua. Tulen hulluksi, kun en tiedä onko hän edes pääsemässä paikalle, kuvittelen miten paljon vaivaa hän on jo esim. lahjan eteen nähnyt ja kun yritän keksiä ratkaisua joka ei loukkaisi ketään. Toinen asia, mistä tunnen syyllisyyttä, on se että menin ostamaan itselleni neljällä kympillä jotain kivaa mielenpiristykseksi, kun olen sen reilu 600€ miinuksella. Ei kelpaa, että uskon meidän selviävän tästäkin, että minäkin tarvitsen jotain piristystä, että ajattelen että jos on jo satasia miinuksella, muutama kymppi ei enää taloutta kaada... Kätkin ostokseni, ja toivon ettei avokki huomaa niitä ennen kuin rahatilanne on korjaantunut. Mutta samaan aikaan tiedän, että se on turha toivo. Pelkään kuitenkin kummassakin tapauksessa niin paljon sitä, että avokki suuttuu (ja jättää minut, ja minä katoan), etten saa toimittua niin kuin järkevintä olisi. Järkevintähän olisi kertoa että näin on käynyt, juu, olen paska, mitäs tehdään asialle. Mutta ei. Alitajuntani vaatii minua nyt rypemään tässä syyllisyydessä, sehän vain osoittaa kuinka minä oikeasti pohjimmiltani olen täysin arvoton epäonnistuja, joka ei osaa mitään.

Tämä turtumus johtuu kai siitä, etten millään saa yrittämisestäni palkintoa, joka saisi minut kokemaan että kannatti yrittää. Tänäänkin söin hyvin ja säännöllisesti, kävin jumpassa ja pyörälenkillä, siivosin juhlia varten, mutta kaikki se on turhaa. Kaikki se muuttui paskaksi heti, kun avokki suuttui. Miten hemmetissä pääsee eroon ajatuksesta, että on arvoton elämään, jos ei voita Nobelia joka päivä? Tai tuskin olisin tyytyväinen edes silloin, kun voisin sanoa voittaneeni Nobelin rauhanpalkinnon eilen, ja tänään saan sen kemiasta. Se, että minä olen tyytyväinen, ei ole koskaan ollut tarpeeksi. Jos minä olen ollut tyytyväinen mutta mielensärkijä ei, minun on pitänyt alkaa haukkumaan itseäni siitä, että kehtasinkin olla tyytyväinen kun oikeasti asiat ovat päin persettä ja näin myöntää että mielensärkijä tietää paremmin kuin minä ja harjoittaa näitä katumusharjoituksia syntieni korvaamiseksi. Elämässä ei saa olla mihinkään tyytyväinen. Jos tänään sai ysin, ei se riitä, vaan huomenna pitää saada kymppi. Jos huomenna saa kympin, pitää ylihuomenna saada 11. Hemmetti.

Hyvä kirja aiheesta on "liian tunnollinen", löysin sen kirjastosta tuossa joku päivä. Kirjassa käsitellään kiltin tytön ongelmaa, eli sitä kuinka tytöt opetetaan ylitunnollisiksi ja heidät kasvatetaan naisiksi jotka eivät ikinä ole tyytyväisiä saavutuksiinsa ja vaativat itseltään aivan liikaa. Kirjoittajat osoittivat minulle, ettei ongelma ole pelkästään perheen sisäinen, vaan on myös rakennettu sisään yhteiskuntaan. Tyttöjä ei rohkaista "riehumaan", mutta heidän sanallista kehitystään kannustetaan paljon enemmän kuin poikien. Koulussa saa arvostusta kun on hiljaa ja saa hyviä numeroita. Media pistää mahdottomia vaatimuksia "supernaiseudesta", johon työelämä heittää omat arvonsa ja vaateensa. Pitäisi olla pullantuoksuinen muumimamma, teräksenkova bisnesnainen, yhteiskunnallisesti tiedostava, aikaansa seuraava, itseään kehittävä supernainen, jolle mikään ei ole mahdotonta. Oli kyllä aika järkyttävää saada eteensä ihan lukuja, kuinka paljon alle 35v. loppuun palaneita nuoria naisia onkaan (kylläkin Ruotsissa, mutta kai se pätee Suomeenkin).

Eipä se kyllä pitkään lämmittänyt tuo ajatus, etten ole yksin ongelmani kanssa. Aloin korjaamaan itseäni, että vaikka muut eivät vaatimuksia saavuttaisikaan, kyllähän minun täytyy. Vaikka hampaat irvessä, sillä eihän minulla ole oikeutta olla onnellinen. Olenhan pohjimmiltani niin hirvittävän kamala, ettei sitä kukaan suostu uskomaan, ja siksi minulla voi olla kavereitakin. Jos he suostuisivat myöntämään itselleen sen, millainen oikeasti olen, he katoaisivat heti. Aivan varmasti. Katsokaa nyt, millaisen sisäisen paskiaisen kanssa minun pitää elää! Aina, kun ajattelen jotain positiivista, se torppaa sen. Jos olen hetken aikaa rennon onnellinen, se heti muistuttaa jostain mikä voi mennä pieleen. Jos haluan vain nukkua klo 04 aamulla, se alkaa pyörittämään päässäni kaikkia mahdollisia ja mahdottomia virheitäni tai "virheitäni", jotten vain saisi nukuttua. Sen tavoite on tehdä minusta onneton ylisuoriutuja, joka ei koskaan nauti mistään, mutta on silti kaikessa maailman paras. Vaikka järjellä ymmärrän, että jos joku inhoaa elämäänsä, hän tuskin saavuttaa yhtä paljon kuin ihminen joka osaa elää itsensä kanssa, tämä sisäinen paskiainen on sitä mieltä, että jos lakkaan inhoamasta itseäni, en voi enää saavuttaa mitään. Olenhan inhonnut itseäni lähes koko elämäni, ja silti päässyt sisään nykyiseen kouluuni. Ha!

9.10.2008

Jos koet, että sinulla on ylimääräistä rahaa, laske tarkemmin


No voihan "#¤%&/("#¤%!!! Ja vielä kerran *"#¤%&/*!! Avokilla ei ollut viime kuussa tuloja lainkaan (koska Kela sai jostain päähänsä että avokki on jo valmistunut, eikä siis ole enää oikeutettu opintotukeen), joten minä sitten jätin vuokran maksamatta että oli jotain millä elää. Tässä kuussa avokki sitten taas pyysi että en maksaisi vuokraa ennen kuun puoliväliä, sillä hän saa vasta silloin palkkansa. Eli nyt minulla on 2 vuokraa rästissä, Kela perii "ylimääräistä" eläkkeensaajan asumistukea pois 365€ (koska avokki saa tässä kuussa palkkaa), ja pitäisi tänä viikonloppuna kestitä sukua ja kavereita valmistujaiskekkereiden merkeissä. Voihan... No, kyllä te tiedätte. Kun lisäksi meillä on tv-lupa rästissä, syödä pitäisi ja lääkärissä käydä (ja ostaa määrättävät lääkkeet), niin johan on ilo irti.

Ratkaisuni: Toivotaan ja rukoillaan, että avokin vanhemmat antavat lupaamansa valmistujaislahjan sittenkin rahana. Anotaan Laiminlyöjältä kaikki rahat mitkä sieltä voisivat irrota. Myydään yksi munuainen kummaltakin Venäjän mafialle ja tarjotaan juhlissa hapankorppuja veden kanssa. No ei sentään. Ensin kävin ostamassa 40€:lla kaikkea kivaa parvekkeelle (vitutukseen). Kun ei enää vituttanut niin paljoa, kokosin itseni ja lähetin rahanruinauspostia laiminlyöjälle. Juhlat kustannetaan niillä rahoilla, joilla minun pitäisi maksaa vuokra tälle kuulle, ja lainataan sitten avokilta rahaa että saan yhden vuokran maksettua. Toivottavasti laiminlyöjä pystyy maksamaan toisen vuokrani. Sitten kärvistellään, kunnes avokki saa palkkansa ja sen jälkeen maksetaa rästissä olevat laskut ja ne asiat jotka viime kuussa oli pakko ostaa Visalla. Ehkä se tästä. Jos ei, ainahan voi tosiaan  myydä turhimpia elimiään itämafialle.

Sunnuntaina tapaan pitkästä aikaan yläasteen aikaisen kaverini. Hän on itseasiassa jo kaupungissa, mutta niin tiukalla aikataululla kokoustamassa, ettei ehditä nähdä ennen sunnuntain juhlia. Jännittää, ja samalla toivon, että vuosien yhteydenpidottomuus ei rasittaisi liikaa suhdetta, vaan vieläkin löytyisi yhteisiä asioita.

23.9.2008

Uutta Jokelaa pukkaa


Kyllä Suomi on hyvinvointivaltio, ainakin heti kun Jokela ja Kauhajoki luovutetaan Ruotsille. Yhteiskunnassa ole mitään vikaa. Ei varsinkaan hallituksessa tai eduskunnassa. Varsinkaan mitään vikaa ei ole mielenterveydenhoidossa tai perheiden tukemisessa. Eniten kyllä säälin sitä poliisia, joka päätti ettei ampujan asetta tai aseenkantolupaa ollut syytä takavarikoida eilen. Onkohan raukka enää hengissäkään, vai onko syyllisyys jo vienyt hengen? Toivottavasti ei sentään, ampujat ovat useimmiten psykopaatteja, ja minä kyllä tiedän että kukaan ei ole parempi näyttelijä kuin psykopaatti. Jaksamista sinnekin suuntaan!


22.9.2008

Voihan tauti


Vatsa oireili kolme päivää, jotka olin täyslevossa. Sitten olin päivän verran terveenä, kunnes iski flunssa. Huomenna pitäisi olla luennolla aamulla ja mennä sen jälkeen terapiaan. Olisipa rahaa taksiin... Saa nähdä, priorisoinko sen, että pääsen terapiaan, vai yritänkö tehdä molemmat. Tällä hetkellä jaksaminen ei todellakaan ole huipussaan. Palautin lainaamani leffan lähiärrälle, ja piti ottaa päikkärit. Viikkasin pyykit ja alkoi pyörryttää ja piti pistää maate. Tuossa ne vielä odottavat, josko jaksaisin jossain vaiheessa pistää ne kaappiin asti.

Nyt on alkanut pelottaa, ettei minusta ole tähän. Että minä en jaksa. Että olen tuomittu elämään sairaseläkkeellä lopun ikääni, kun en muuhun pysty. Pelkään, että joudun lopun ikääni pakottamaan itseni kaikkeen. "Nyt menet suihkuun!" "Nyt syöt!" "Nyt innostut opiskelusta!" Ei sellaista kukaan jaksa. Itsemurha-ajatukset ovat taas alkaneet muistutella itsestään, ja varsinkin öisin tuntuu usein siltä, että haempa keittiöstä veitsen ja teen tästä kaikesta lopun. En minä mitään kuitenkaan tee, mutta jotenkin hullua, että jos leikittelee tuollaisilla ajatuksilla, lopulta ahdistus helpottaa vähän.

Miten minä oikeasti selviän huomisesta?


18.9.2008

Täysstoppi


Keskiviikkona se sitten tapahtui. Aamulla kun heräsin, vatsassa oli sellainen konsertti päällä, että jouduin tunnustamaan, että opiskelu jää tältä päivältä väliin. Nukuin koko päivän, heräsin vain syömään kahteen otteeseen. Illalla nukahtaminen ei tuottanut mitään vaikeuksia ja tuli nukuttua semmoiset 10 tunnin yöunet. Onneksi terppa ilmoitti sairastuneensa, eli ei tarvitse sinnekään lähteä. Vesijumppaan en kyllä uskalla mennä tällä vatsalla. Tällä hetkellä päivän tavoite on mennä kaverille leikittämään ja pissattamaan koiranpentua, kun kaverilla on pitkä työpäivä. Siellä saa nukkuakin. :)

Tämä tarkoittaa nyt sitä, että vähennetään tekemistä. Opinnot, vesijumppa ja terapia jäävät, kaikki muu pois. Katsotaan, jos neljä lepopäivää viikossa riittäisi palautumiseen kolmesta työpäivästä. Onneksi seuraava pakollinen tekeminen on vasta tiistaina. Jos vatsa olisi rauhoittunut siihen mennessä.

15.9.2008

Tik tak tik tak tiK TAK


Kuuletteko tekin sen? Biologinen kelloni on alkanut viimeisen 2 päivän aikana suorastaan huutamaan "HANKI VAUVA! HANKI SE PIAN! VAUVA! NYT!". Katselin Prisman dokkaria, jossa kerrottiin taistelusta keskenmenoa vastaan. Kun lopussa vauva vihdoin syntyi, huomasin että kumpaakin rintaani alkoi kihelmöidä niin kuin ne olisivat päättäneet että nyt pitää ruveta ruokkimaan tuota pientä. Tänään katselin neloselta Birth Stories -ohjelmaa, ja huomasin miettiväni milloin sitä voisi saada itselleen tuollaisen pienen käärön. Hassu olo vatsassa ja kropassa iskee päälle, kun näen vauvan. Vauvan näkeminen ihan livenä saa koko kropan kuohumaan ja olen kateellinen raskaana oleville naisille. Aargh.

Ylikansoitus on ongelma, joten olen jo aikoja sitten päättänyt, että jos päätän ryhtyä lapsentekoon, se jää sitten maksimissaan yhteen. Ja jos kerta hankkii vain sen yhden lapsen, tekisi mieli hankkia se sitten silloin kun on kaikki edellytykset kunnossa (vaikka eihän elämä ikinä valmis ole). Toisaalta minulla on valtava kaipuu saada perhe kasaan ja kun en voi jakaa hellyyttä kissoihini, pitäisi siis siirtyä astetta parempaan, omaan pieneen tuhisevaan kääröön. Vaikka eihän se siihen kääröön jää. Mutta odotan kyllä kaikkea siitä eteenpäinkin. Muistan hyvin elävästi unen, jossa tajusin miksi ihmiset hankkivat lapsia. Kuljin siinä lapseni kanssa ulkosalla, ja hän huomasi tähdet. Tunsin iloa ja ylpeyttä ymmärtäessäni että minä saan kertoa hänelle kaiken, selittää sen mitä osaan ja näyttää kaiken mikä maailmassa on kaunista.

Toisaalta mitä järkeä on hankkia lapsi, kun itsekin on ihan sekaisin... Ja avokkia kauhistuttaa tällä hetkellä häätkin, joten lapsen hankinta ei ole ihan heti ajankohtainen siltäkään osin. Eli toistaiseksi huutakoon kroppa mitä tahtoo, sitä ei kuunnella. :) Odotan kyllä sitä, että saisin antaa jollekulle sen, mistä olen itse jäänyt paitsi. Harmi, että olen kauhean malttamaton, kun olen oppinut että asioiden on tapahduttava heti tai ne eivät tapahdu, sillä mielensärkijä ehtii unohtaa asian ja hänen uudelleen aktivoimisensa oli aina iso operaatio. Kasvattelen edelleen niitä lehmänhermoja tältäkin osin.

14.9.2008

Minusta voi pitää!


Kaverin tapaaminen pitkästä aikaa oli mukavaa. Sain jopa kuulla, että yksi hänen ystävistään oli pyytänyt välittämään kiitokset, kun olin tehnyt hänen olonsa mukavaksi ventovieraiden keskellä kun palattiin valmistujaisjuhlista. Olin otettu, en ollut tajunnut tehneeni mitään erikoista. Muutenkin olen saanut nyt kuulla monelta ihmiseltä, että seurassani viihtyy ja olen hyvä ja huolehtiva ystävä. Olen nyt siis vähitellen alkanut saada itseäni uskomaan, että olen oikeasti mukava ihminen, eivätkä kaikki automaattisesti vihaa minua. Maailmoja mullistava ajatus, joka oikeasti lämmittää.

Leffaan ei sitten menty, kun kaveri oli autuaasti unohtanut varata liput, mutta sen sijaan avokin kanssa vietettiin kiva ilta yhdessä katsellen south parkin 5. tuotantokautta ja hellien toisiamme. On ollut mukavaa nyt viettää pitkää viikonloppua ja rentoutua. Ehtii hyvin palautua rankasta viikosta. Tänään pitäisi kyllä tehdä kaikenlaista pakollista "ei niin kivaa", kuten läksyt... Yägh!

12.9.2008

Vesijumppa on kivaa, kokeilkaa!


Eilen olin siis elämäni ensimmäisen kerran vesijumpassa. Välillä meinasi tulla tyhmä olo, kun huomasi selvästi että olin aloittelija. Ei sikäli, että vaikeustaso olisi ollut liian korkea, itseasiassa mikään ei ollut liian vaikeaa. Keskittyä piti, mutta ongelma oli, että aloin heti vertailla itseäni ihmisiin, jotka ovat käyneet tuolla jo 3 vuotta. Kai sitä kolmessa vuodessa oppii paremmaksi kuin ensikertalainen. Kun lakkasin vertailemasta, pystyin pitämään hauskaakin. Ryhmä oli tosi mukava, minut otettiin heti porukkaan mukaan. Eiköhän tuolla jaksa käydä kerran viikossa. :) Ei ollut liian rankkaakaan. Altaasta noustessa kyllä huomasi, että jotain oli tullut tehtyä, mutta olo ei ollut mitenkään rääkätty. Sitten saunan kautta kotiin, ruokaa nassuun ja nukkumaan sohvalle. Heräsin 2-3 tunnin jälkeen pirteänä ja jaksoin vielä vaikka mitä.

Viime postauksessa sanoin, että hyvä jos jaksaa sovitut menot ja harmittelin kun ei muuta ehdi. Sillä muulla tarkoitin, että olisi se nyt kiva jaksaa vaikkapa käydä kaupassa, tai tiskata tai muuta tällaista pakollista. Nyt kuitenkin näyttää siltä, että kunhan saan nukkua tarpeeksi, niin kotityötkin jaksaa tehdä.

Tänään toiselle paikkakunnalle muuttanut kaveri yllätti soittamalla ja pyytämällä syömään kaupungin keskustaan. Minä olin vielä unenpöpperössä, ja meni hetki että tajusin että hän on tässä kaupungissa, ja voitaisiin nähdä. Jee! Aina mukavaa, kun näkee pitkästä aikaa tuttuja. Jos alkaisi vähitellen tekemään lähtöä sinne. Illalla mennään sitten (ehkä) leffaan katsomaan Wall-e, jos avokin kaveri on muistanut varata sinne liput. Mukava päivä tiedossa, eikä tänään vielä tarvitse pyykätäkään. Huomenna ei ole sitten yh-tään mitään, mikä ilahduttaa jo etukäteen.

11.9.2008

Sormet ja varpaat ristissä


Opiskelujen alku näytti tiistaina vielä menestykseltä, mutta sitten tuli nukuttua yö huonosti ja keskiviikkona olin niin väsynyt, että jaksoin juuri ja juuri raahautua kaupan kautta kotiin ja sammua sohvalle. Kolmen tunnin päikkäreiden jälkeen avokki herätti minut kolistelemalla eteisessä. Olo oli ihan pystyyn kuollut. Torkuin sohvalla, kunnes keksin että haluan silittää kissaa. Nopea soitto kaverille, onko tämä kotona, ja sitten lähdin kissan lainausreissulle. Samalla tuli käytyä metsälenkillä kaverin koirien kanssa, eli tuli harrastettua liikuntaakin. Lopulta lähdin kotiin vasta puoli 10. Kotona heitin kaksi leipää suuhuni ja menin nukkumaan. Aamulla väsymys painoi vieläkin, ja heräsin lopulta vähän ennen kymmentä. Eli taas semmoiset reilun 11 tunnin unet, eikä vieläkään ole pirteä olo. Nukkumaan ei kuitenkaan parane mennä, koska kohta pitää lähteä terapiaan.

Toivottavasti tämä hirveä väsymys ei jatku pitkään, muuten en oikeasti ehdi (=pysty) tekemään päivässä kuin sovitut menot. Vähän mietin jo sitäkin, kannattaako minun aloittaa 2 eri urheilukurssia, vai olisiko parempi jättää noita nollautumispäiviä ohjelmaan... Nythän niitä on 2 viikossa. Olisiko enempi parempi? No, eiköhän se tässä selviä. Toivon ainakin, että jaksaisin, voisi kuntokin nousta. Ja ehkä jopa saisin kursseja läpikin tältä syksyltä. Se olisi ihmeellistä.


8.9.2008

Epäonnistumisen pelko


Viime terapiassa terppa ehdotti, että pelkään epäonnistumista, koska epäonnistuminen tarkoittaa katoamista. Sitä, että lakkaa olemasta. Maailmanloppua. Lapsen maailmanloppu on, kun hän suututtaa vanhempansa tai ei saa näiltä huomiota. Minulla kumpikin toteutui, jos epäonnistuin. Mikään ihme, että pelkään epäonnistumista. Ei kai ole mitään kammottavampaa kuin se, että katoaa täysin jälkiä jättämättä vain siksi, ettei sanonut jollekulle päivää tai jätti roskat pöydälle avokin löydettäväksi.

Olen saanut myös toisen oivalluksen, mutten taaskaan muista, mikä se oli.

Nyt pitäisi kai alkaa hokea itselleen, ettei epäonnistuminen meinaa maailmanloppua. Minä en kuole, jos epäonnistun. Pitäisiköhän epäonnistumista harjoitella? Äh, se on kai vaikeaa epäonnistua yhtäaikaa vahingossa ja tarkoituksella. Ajatusmallia pitäisi siis vaihtaa lennossa. Miksei elämässä voisi olla harjoitteluosuutta niille, jotka eivät vielä osaa elää itsensä kanssa?

5.9.2008

Normalisoitumista


Ah, nyt saa taas syödä pelkäämättä seurauksia. Muutenkin tuntuu, että alun paniikki opiskelujen alkamisesta on alkanut väistyä. Ehkä se tästä. Olin tarkoituksella suunnitellut tälle viikolle joka päivälle jotain "pakollista" ohjelmaa, että tulisi testattua jaksanko sitä että joka päivä pitää lähteä jonnekin. Tähän mennessä on mennyt hyvin. Olen jopa alkanut pitää itsestäni vähän enemmän huolta, kun olen taas päässyt jotenkin rutiineihin kiinni.

Terapiassa pohdittiin tänään katkeruutta, ja miten monella eri tavalla laiminlyöjä on osoittanut, että me lapset olemme hänen arvojärjestyksessään viimeisenä. Niitä löytyi monta. Välillä hän on pistänyt työnsä tai oman mukavuutensa etusijalle jopa silloin, kun tämä valinta on vahingoittanut minua fyysisesti. Miksi hän on edes lapsia hankkinut?

2.9.2008

Puhu vatsallesi, se vastaa


Viime yönä pääsin vessasta sänkyyn vasta viiden maissa. Herätys oli sitten klo 12, jolloin viskasin vaatteet niskaan, kiedoin huivin likaisten hiusten peitteeksi ja hyppäsin bussiin. Terapiaan pääsin, ja pääsin sieltä poiskin, vaikka koko ajan vatsassa velloi ja jalat uhkailivat että rupeavat tärisemään hallitsemattomasti hetkenä minä hyvänsä. Määräsin itseni bussiin ja kotiin heti terapian jälkeen, enkä mennyt tapani mukaan kiertelemään kauppoihin aivojen nollaamiseksi terapian jälkeen. Bussissa otti päähän se, etten jaksanut sen enempää. Vakkarispurgujen ominaistuoksu ei tehnyt vatsalleni hyvää, ja toivoin vain että bussimatka olisi pian ohitse.

Mutta kotirapussa odotti yllätys. Joku itseni kokoinen ihminen oli hylännyt neljä pahvilaatikollista ihania vaatteita kenen tahansa otettavaksi. Tein löytöjä, ja keräsin itselleni yhden laatikollisen vaatetta, ja riensin kotiin sovittamaan niitä. Kotona piti taas levätä hetki, ennen kuin vatsa antoi tehdä mitään, mutta sitten peilin eteen. Ilokseni suurin osa vaatteista sopi, ja pari niistä oli loistavia löytöjä, kuten ruskea villapaita, joka on tarpeeksi pitkä, ts. selkä ei jää paljaaksi. Vielä pitäisi ratkaista, miten ahdan nuo uudet löydöt jo nyt pursuilevaan vaatekaappiini, mutta tuo oli todella mukava piristys arjen keskellä.

Aloin myös miettimään, miksen minä osta tuollaisia vaatteita silloin kun olen vaatekaupassa. Ostan vaatteita, jotka eivät sovi minulle, jotka tekevät minusta teinin näköisen, ja jotka eivät ole käytännöllisiä. Ehkä siinä on sitä itseinhoa. Kaupassa näytän aina miljoona kertaa rumemmalta kuin muuten. Ahdistun ympärillä pörräävistä huolitelluista ihmisistä, ja teinihelvetteihin (merkkiliikkeisiin, joissa kaikilla on korkkarit, täydellinen meikki ja muotivaatteet, myös asiakkailla) minun on turha edes yrittää, häädän itseni sieltä aika nopeasti, vaikka löytäisinkin jotain erikoista. En pidä itseäni sen arvoisena, että voisin näyttää hyvältä. Kotona makkarin peilin edessä sen sijaan annan itselleni luvan tykätä vaatteista, jotka sopivat minulle. Pitäisi kai siirtyä hyödyntämään joidenkin liikkeiden tarjoamaa kotisovitusta.

Onneksi nykyään ei tarvitse vaatteita ostella, kiitos anteliaiden naapurien, shoppailuaddikti-tätien ja kierrätyskeskuksen josta saa hyviä vaatteita ilmaiseksi.

Nyt voisin uppoutua Innon pariin ja sulatella tämän päivän ensimmäistä ateriaa: mustikkasoppaa ja kaksi karjalanpiirakkaa. Katsotaan, tapahtuuko niille jotain dramaattista. Ainakin vatsa selostaa kovaan ääneen sitä, mitä mieltä se minusta on.

1.9.2008

Psykosomaattistako?


Päivä alkoi mukavasti. Kävin yhdellä koululla neuvomassa harrastukseeni liittyen, kävelin kotiin, söin ja otin torkut. Sitten oli tarkoitus mennä tunniksi vapaaehtoiseksi ja sen jälkeen suunnata seuran syyskauden avajaisiin. Pipariksi meni. Tunnin vapaaehtoistelun jälkeen tajusin, että minulla on muuten pirunmoinen vatsakipu. Samaan syssyyn iski paniikkikohtaus. Sain itseni jotenkin pidettyä kasassa kotiin saakka, missä tärisin avokin sylissä aikani. Sitten alkoi oksettaa, ja vietin tunnin vessassa puhumassa norjaa.

Avokki on sitä mieltä, että olen nyt vain jännittänyt liikaa opiskelujen alkua ja tuota koululla käymistä, ja stressivatsani esittää protestiansa. Minä mieluummin uskoisin, että olen syönyt pilaantuneita pähkinöitä tms. En minä nyt niin heikko voi olla, etten kestä 2h jutustelua harrastuksestani koululaisten kanssa, ja tuntia vapaaehtoishommaa, kun siinä välissä sai olla neljä tuntia rauhassa. Että ottaakin päähän. Kaiken lisäksi minä VIHAAN oksentamista. (tähän väliin varoitus, että herkimmät sielut ja vatsat voivat pompata suoraan seuraavan kappaleen alkuun) En voi ymmärtää, miten bulimikot voivat kokea sen toimituksen rentouttavana. Kaikki siihen liittyvä on hirveää. Vessanpöntön haju, vatsan kouristelu, maku, se fakta että aina jotain menee nenään...

No, nyt olen jo pystynyt lipittämään tippa kerrallaan mustikkakeittoa. En tiedä, onko se kuinka tieteellisesti todistettua, että mustikka rauhoittaa kipeää vatsaa, mutta minulla ainakin toimii. Saa myös suuhunsa hyvän maun ja kun tietää, että se auttaa, jo maku helpottaa. Toivottavasti vatsa tästä vähitellen rauhoittuisi, että saisin nukuttuakin. Huomenna nimittäin olisi terapia. Salille menon voi kyllä unohtaa, pelkään että jos huomenna rupeaa riehumaan, joudun taas puhumaan norjaa.

Miksi, oi miksi kroppani ei anna minun tehdä edes mukavia asioita ilman että rankaisee minua? Vihaan kroppaani, sillä se vihaa minua.

30.8.2008

Kyläilyä


Tänään kävin kaverilla kylässä lainaamassa hänen kissojaan. Onneksi on kavereiden kissat. Kissakuume senkuin nousee. Nyt varsinkin, kun omia kissojaan ei pääse edes katsomaan, kun ne asustavat mielensärkijän katon alla. Sain saman kyläilyn aikana kuulla kaiken kaverin uudesta suhteesta. :)

Laskin, että selviän kuiville ensi kuun aikana, ja sitten avokki alkaakin saamaan palkkaa, eli jos sitten rahahuolet helpottaisivat. Ei sillä, kyllä tällä sairauseläkkeellä elää, mitään ei vain jää säästöön, ja nyt noita laskuja on riittänyt.

Ensi viikolla on luvassa vaikka mitä, kun uusi lukukausi alkaa. Olen lupautunut joka päivälle johonkin hommaan. Samalla viikolla kaveri saa uuden koiranpennun, jota olen luvannut tulla ihastelemaan. Eli ainakin ohjelmaa on. Tiedä sitten, missä vaiheessa väsähdän, mutta jaksoinhan tänäänkin kyläillä 6h. Ja kyläilyyn sisältyi 1,5h metsälenkki. Nuo vapaaehtoisjutut ovat max. 2h pituisia, että eivätköhän ne mene. Kurssi kauhistuttaa vieläkin, mutta kun kavereista kaksi on pitänyt välivuosia mielenterveysjuttujen takia jo kaksi eikä opiskelu vieläkään meinaa onnistua, niin saan paljon ymmärrystä osakseni.

29.8.2008

No voi *****!


Minä olinkin jo ehtinyt ihmetellä, miten minulla on vielä(kin) yli satanen tilillä, vaikka on jo kuun loppupuoli. Tuli mieleen, olenkohan maksanut vuokran... No, enpä ole. Olen siis jo nyt 130€ miinuksella, ja vielä on maksamatta vaikka mitä. Tämä ei mitenkään helpota tätä paniikkia, joka on alkanut nousta esiin nyt kun ajattelen sitä että minä oikeasti olen aloittamassa opiskelun uudelleen. Minä olen ihan oikeasti menossa kurssille kahden viikon päästä. Saa nähdä, nukunko enää seuraavaan kahteen viikkoon.

Olen jo alkanut jänistää siitä taekwondosta. Ennakkoasenteeni on, että minuun kuitenkin suhtaudutaan siellä tosi vihamielisesti, eikä kukaan voi ymmärtää että minä pelkään kaikkea ruumiillista, jossa täytyy toisten edessä tarttua johonkin ventovieraaseen. No, kättely nyt vielä menee, mutta sitten jos toista pitää alkaa pitää koekaniinina...

Rahan menoa ei voi estää


Mikä ihme siinä on, että kaikki laskut kasaantuvat tälle ajalle? Tv-lupa, vakuutus, kurssimaksut, lehtitilaukset...

Yritän aloittaa varovasti. Opiskeluja 4h/vko. Ilmoittauduin viime yönä taekwondoon ja vesijumppaan. Kun lisäksi terapiaa on 2h/vko, tekemistä on jo 9h/vko. Saa nähdä, mitä noista tulee. Salillekin pitäisi joskus ehtiä. Yritän nyt kovasti vahtia, etten ota liikaa tekemistä, mutta paperilla kaikki näyttää niin helpolta. Olen tällä viikolla selvittänyt, miten paljon kotitöihin menee aikaa, että osaa varata niillekin jonkin raon. On se vaikeeta. :)

Hui!


Minäpähän riuhtaisin. Tein opintosuunnitelman tälle lukuvuodelle. Ja ilmoittauduin kursseille. Jos nyt saisi raahauduttua sinne aerobikkiin ja joogaankin joskus. Pitäisi myös katsoa, josko aloittaisin jonkun itsepuolustuslajin (vihdoin! :) ).

28.8.2008

Katkeruus happamoittaa etikankin


Tänään terapiassa oli aiheena katkeruus. Tunnen katkeruutta lähes kaikesta, mitä minulle on tähän mennessä elämässäni tapahtunut. Katkeruus ei hyödytä mitään, mutta estää minua tekemästä asioita ja estää minua nauttimasta sellaisista jutuista, joista muuten voisin pitää. Kun mieleen hyppää inhottava muisto mistä tahansa, on vaikea pitää mielessä että se oli silloin, nyt on nyt. Katkeruus hyppää esiin, kun hengästyn aerobic-tunnilla kun muistan vaatimukset ryhtyä huippu-urheilijaksi. Katkeruus lisää epävarmuuttani kun teen jotain ensimmäistä kertaa, kun ajattelen mitä kaikkea voisin jo osata jos minua olisi lapsena tuettu. Katkeruus iskee kasvoille, kun haluan ottaa elämäni haltuuni. Mitä turhaa yrittää, kun silloinkin sain silmilleni kun pistin vastaan.

Tämän ongelman kimppuun yritetään hyökätä ensi viikolla uudelleen. En halua ryhtyä vanhaksi, katkeraksi ämmäksi. Enkä halua olla katkera koko elämääni. Minä haluan olla iloisempi ihminen.

Terppa otti senkin aiheen esille, estääkö katkeruuteni tekemästä minua jotain, josta porukkani ajattelivat positiivisesti ihan vain siksi että haluan kapinoida heidän arvojaan vastaan. Oli paljon helpompaa luetella asioita, jotka ovat olleet kiellettyjä, ja joita katkeruus nykyään estää edes kokeilemasta. Ehkä niitäkin löytyy, kun miettii hetken.


Au, sano masu ja herätti


Nythän pitää oikein ihmetellä. Menin nukkumaan jo ysiltä. Ja sitten kysytään, mitä minä teen nyt hereillä. Olen nyt kahtena yönä peräkkäin herännyt vatsakipuun yhden, kahden maissa.

Tänään sain vihdoin aikaan jotain. Tiskasin, hoidin rästiin jääneitä asioita oikein roppakaupalla ja kävin kaverilla kylässä. Ehkä siksi sainkin unta ysiltä, kun päivällä oli tapahtunutkin jotain.

Terapiassa on nyt ollut koko kesätauon jälkeisen ajan sellaista jaarittelua. Tai siltä ainakin tuntuu. Tämä on nyt se vaihe, josta en yksin selviä puusta pitkään. On vaikeaa hoitaa ongelmaa, kun ei tiedä, mikä ongelma on. Ehkä terppa osaa osoittaa sen minulle, niin sen kimppuun voisi hyökätä. Nyt terppa on ehdottanut, että jos painajaiset, joissa koen seksuaalista uhkaa, eivät kerrokaan siitä, että pelkään sitä tai olen sitä kokenut, vaan jospa tuo uhkaavaksi koettu asia onkin osa minua. Eli kiellän itseltäni vihani ja seksuaalisuuteni, jotka ovat nyt liittoutuneet minua vastaan. Vihaa ei kuulemma tarvitse edes purkaa, kunhan sen antaa olla olemassa. Vaikeaa, kun järki voi antaa luvan, mutta tunne ei usko.

26.8.2008

Huomenna taas terapia, nukkumatti matkoilla


En tiedä, olenko jo maininnut, mutta sama ihminen, joka vaati lapsiltaan täysiä kymppejä koulusta ja soitonopettelua vastoin tahtoa, jäi itse kahdesti luokalle, eikä ikinä jaksanut opetella soittamaan mitään soitinta. Tiedän kyllä, että hänen arvomaailmassaan hänellä on täysi oikeus esittää kohtuuttomia vaatimuksia, mutta silti katkeruus minussa nostaa päätään. Millä oikeudella hän vaatii meiltä (minulta!) asioita, joihin ei ole itse aikoinaan pystynyt? Puolet meidän geeneistämmehän on hänen, eikä laiminlyöjäkään ikinä saanut pelkkiä kymppejä koulussa. Aaargh. Miksen voisi olla jokin niin alhainen ötökkä, etten tuntisi oikeudentuntoa ja voisin elellä ihan rauhassa elämääni missä sellainen ötökkä sitten asustaisikaan.

Tänään muuten tuli Prisman dokkari rotista. Kun avokkini näki uivia rottia, hän totesi että se on söpöintä, mitä hän on pitkään aikaan nähnyt. Onhan se aika hauskan näköistä, kun rotat polkevat vettä. Ehkä minä vähitellen saan hänet puhuttua siihen, että hankittaisiin meille rotta tai pari. Nehän ovat fiksuja ja söpöjä otuksia, miksei siis meillekin?


25.8.2008

"Ja elämä on..."


Taas on kaikki jotenkin niin ylivaikeeta. Tiskit homehtuu altaassa, ulos ei jaksa lähteä edes lenkille, kaikki tasaiset pinnat on täynnä astioita, jotka pitäisi jossain vaiheessa kerätä ja tehdä niille jotain. Ehkä tässä on sitäkin, että syksy on tulossa, ja vihaan kesän loppumista. Sataa niin, että ne kukat jotka vielä jaksavat ilmestyä, mätänevät. jköjklöjkljakdhfahgoe.

Vatsa oireilee taas, ruoka ei maistu, karkit sitäkin paremmin. Ajatukset eivät pysy kasassa. Kaikki tuntuu niin vaikealta ja ahdistun ihan kaikesta. Turhautuminen poreilee minussa. Kaverini sanoin: "välillä sitä on niin vittuuntunut, ettei siihen tarvita ku et joku sanoo 'kato, puu', ja sit lähtee mopo käsistä. 'Vitun puu! Kehtaatki kasvaa siinä! Antakaa äkkiä moottorisaha tai jotain!' ja sit vaikka puree sen puun poikki, kunhan saa raivonsa purettua johonkin." Minä vihaan tällä hetkellä ihan mitä vain, mihin katse sattuu jäämään hetkeä pidemmäksi aikaa. Perkeleen amppeli tuossa, kehtaakin roikkua ihan rauhassa ja ärsyttää minua. Helvetin avokki, kun vaatii huomiota. Saamarin sänky, kun vaatii petausta. Hetkittäin tekisi mieli pistää kaikki tuhannen päreiksi, mutta sitten tulen taas järkiini...

Jos menisi taas ostamaan suklaata...


22.8.2008


Tämän päivän menu: VäriTV-mix, Fazerin sininen ja Pandan suklaasekoitus. Miksei ruoka voi maistua yhtä hyvältä kuin karkit? Tai toisinpäin: Mikseivät karkit voisi olla niin terveellisiä, että niillä voisi elää? Ainakaan sadesää ei enää haittaa, kun on mässyä.

(Ei huolta, en minä noita kaikkia yksin syö, avokki syö puolet :) )

Nukkumatti on lakossa


...Aivan selkeästi. Sain viime yönä unta vasta joskus viiden aikoihin kovasta yrittämisestä huolimatta. Kroppa rentoutui, mielikin, mutta siinä kohtaa missä pitäisi siirtyä unen valtakuntaan, oli iso paksu muuri, josta ei vain päässyt läpi. Ties kuinka pitkään olisin nukkunut ilman ukkoskuuroa, joka repi minut puolilta päivin ylös sängystä. Pitää kai lähteä taas hakemaan nukahtamislääkkeitä, reseptihän minulla on ollut "varmuuden varalta" koko kesän odottamassa.

Sikäli huvittavaa, että vaikka taas huomaa että terapian alku sotkee elämää näin, olen alkanut miettimään onko siinä mitään järkeä, että minä siellä käyn. Osa minusta haluaisi vain antaa menneiden olla menneitä, kun en kerta vieläkään ole "terve". Parannustahan on paljon tapahtunut, sen huomaa varsinkin kun lukee alkuvuoden merkintöjäni. Mutta epäilys hokee, paranenko muka vatvomalla vanhoja. Miten se muka auttaa, että kerron tapahtumista kuten minä ne muistan (ehkä väärin) ihmiselle, joka ei ole ollut niissä mitenkään mukana.

No, ehkä tämä epäilys vähitellen taas häipyy ja tilalle tulee jokin muu tunne. Toivon että se on helpotus, mutta vähitellen olen alkanut toivottaa kaikki tunteet tervetulleiksi. Olen viime aikoina tullut äkkiä surulliseksi ilman mitään ennakkovaroitusta tai syytä tässä päivässä. Ehkä ne tunteet sieltä menneisyydestä nousevat näin pintaan. Terppa sanoikin, että voi olla hyvin vaikeaa yhdistää tunnetta ja sen aiheuttanutta tilannetta jälkikäteen.

20.8.2008

Väsy iski


Eilinen oli niin rankka päivä (terapia, salille, 2 h vapaaehtoistyötä), etten tänään meinannut sängystä päästä. Terapiaan sentään jaksoin tänään raahautua, mutta varattu pyykkivuoro jäi käyttämättä. Loppu aika on kulunut nukkuen, sohvalla löhöten ja karkkia mussuttaen. Jos sitä taas huomenna... Tavoite on ainakin säästä riippuen mennä joko salille, uimaan tai lenkille.

Tänään terapiassa tuntui, että puhuin taas kaikkea diibadaabaa, mutta jotenkin oli kevyempi olo kun sieltä lähti. Onnistuin lisäksi ilahduttamaan siskoa viemällä hänelle samalla reissulla silityslaudan, jolle minulla ei ollut käyttöä, mutta jollaisen hän tarvitsi (ettei enää tarvitse silittää vaatteita matolla).

18.8.2008

Sex, sex, sex


No niin, käsikin toimii. Tänään pitäisi käydä apteekissa ostamassa lisää lääkkeitä kun ovat aika loppu. Aloin miettiä, miten pitkään näitäkin pitää vielä popsia. Kun aloitin, puhuttiin puolesta vuodesta, ja nyt olen syönyt näitä tuplasti sen ajan+2kk. Nukahtamislääkkeistä sentään pääsin jo eroon, enkä ole enää ottanut iltaisin Truxaliakaan. Nyt on tullut popsittua vain tuota Sertralinia.

Joku oli kommentoinut seksuaaliseen hyväksikäyttöön liittyen. En usko, että minun kohdallani olisi ollut sellaista. Luulen pikemminkin, että seksuaalisuudesta on tullut minulle ongelma kasvatuksellisista syistä, ja siksi että aloitin seksin niin aikaisin. Isovanhempien vanhoillislestaadiolaisuuden värittämät varoitukset, jotka menivät suunnilleen niin, että jos nukkui ilman alushousuja, menee piru pimppiin. Ala-asteen loppupuolella meillä oli opettajana ihminen, jolle seksistä puhuminen oli mielettömän vaikeaa, joten meillä ei ollut mitään seksivalistusta edes kuukautisista, ja nehän suurella osalla tytöistä alkoi jo ennen yläastetta. Eli lisää sitä, että seksiin liittyy jotain kiellettyä ja kauheaa. Ja porukoille nyt ei voinut edes yrittää puhua aiheeseen liittyen ilman, että molemmat muuttuivat punaisiksi ja alkoivat änkyttää. Ehkäisykeinoista sanoivat sen verran, että pojat pitää pitää pitkän tikun mitan päässä. Vasta nyt, kun olen aikuinen, aiheesta on ruvettu puhumaankin. Mummo muistaa mm. hehkuttaa, että heidän aikanaan seksivalistus oli sitä, että seksi kuului avioliittoon, ja sen aikana piti vain maata hiljaa ja ajatella isänmaata.

Sitten yläasteella kaikki muka harrastivat jo "sitä", ja minulla oli kauhea hellyyden kaipuu, kun meillä ei halattu enää 3. ikävuoden jälkeen ja kotona tuli vaan paskaa niskaan. Siitä yhdistelmästä alkoivat sitten ne ensimmäiset seksuaaliset kokeilut, joista voisi sanoa että huh-huijaa. Koin, että en saa läheisyyttä, ellen anna, ja loppujen lopuksi minulla ei ollut sananvaltaa siihen, harrastetaanko seksiä vai ei. Minun seksuaalisuuteni ei ole minun, vaan miehen. Suuri valta antaa toiselle. Hyvin varhain kehoni alkoi sitten pistää vastaan. Ymmärrän sen kyllä vasta näin jälkikäteen. Ensin näin painajaisia, joissa minut raiskattiin. Sitten emättimen lihakset alkoivat mennä välillä yhdynnän edellä niin kramppiin, ettei sinne mitään saanut työnnettyä. Ja limakalvot lakkasivat tuottamasta luonnon liukastetta, mutta sen olen kiertänyt liukkarilla. Mitään fyysistä vikaa minusta ei ole löydetty.

Nykyään sitten olen suhteessa, jossa näitä asioita voisi alkaa käsittelemään. Luotan siihen, että vähitellen minunkin lukkoni aukeavat, kun kukaan ei enää pakota minua mihinkään, mitä en halua. Nyt en enää ole suhteessa liikaa pornolehtiä lukeneen pojan kanssa, nyt minulla on kumppanina mies, joka pitää hellyydestäkin.

14.8.2008

Kauppaboikotti pystyyn


Blogin kirjoittelu sen kuin vaikeutuu. Tänään kauppareissulla tuuli kaatoi mainostelineen käteni päälle, ja nyt oikea käteni on kantositeessä. Ei kai tuossa muuta tullut kuin pehmytkudosvaurioita, mutta sattuu silti. Vasemmalla kädellä kirjoittelu ei oikein houkuttele, joten jatkoa seuraa, kun käsi taas toimii.

Auts!


No niin, tulipas telottua itsensä. Onnistuin kauppareissulla taittamaan nilkkani, ja kaaduin vielä kämmenet edellä soralle, eli nyt tekee kirjoittaminen ja kämmenen liikuttelu kipeää, kun iho on auki. Kaatumiseni oli niin näyttävä, että sain useita auttajia kyselemään, pääsenkö vielä kotiin asti. Hävetti, ja halusin vain tilanteesta pois. Kotona piti pyytää avokkia puhdistamaan haavat, kun en itse pystynyt katsomaankaan käsiäni ilman että huippasi. Sitten sohvalle ja jääpussi nilkan ympärille.

Olen vielä hereillä sillä tekosyyllä, että käsiin sattuu liikaa että voisi nukkua. Oikeasti rupesin miettimään kaikkea mielensärkijään liittyvää, enkä enää saanut rauhoituttua, joten tulin koneelle maksamaan laskuja ja katsomaan, ovatko kaikki blogistaniassa hengissä (aiheellinen huoli, kun Brim on ollut taas sairaalahoidossa).

Tänään astuin Facebookin ihmeelliseen maailmaan, ja se sai minut miettimään, kuinka monta persoonallisuutta yhdellä ihmisellä voi netissä olla, ja voiko hänet tunnistaa toisella sivustolla, jos hänet on oppinut tuntemaan yhdellä.