31.1.2008

Hengissä, kaikesta huolimatta


Ei hyvin mennyt tänään. Kaikki meni hyvin siihen saakka, kunnes yritin napata bussia että pääsisin leikittämään kaverini koiraa. Onnistuin missaamaan kolme bussia, ennen kuin ehdin yhteen. Kun pääsin perille, sekosin kaduissa, ja tulikin kierrettyä sitten pidempää reittiä koiran luokse. Koira onnistui leikkiessään tönäisemään kipeää polveani useammankin kerran. Nuori kun vielä on, tykkää leikkiä. Lenkillä se kiskaisi minut yhdessä mäessä melkein nurin, ja pelkään että jokin hajosi vielä enemmän, kun laskeuduin siinä rytäkässä kipeälle jalalle. Kun lähdin takaisin kotiin, unohdin sen hakemani kainalosauvan kaverilleni. Tajusin asian vasta lyötyäni oven kiinni, ja avaimiahan ei enää siinä vaiheessa ollut. Äh. Köpöttelin sitten bussin kautta kotiin, missä uskalsin syödä päivän ensimmäisen aterian. Nyt on sitten ihan kaikkensa antanut olo.

Miksi minä aina rääkkään itseäni liikaa? Nyt on koko polvi kipeä. Ja särkylääkkeitähän ei voi syödä kun ne eivät sovi yhteen uuden lääkkeen kanssa. Kaiken lisäksi on semmoinen olo, että olen ihan oikeasti tulossa kipeäksi.

Äh, äh ja pöh


Menikin niin pitkään hyvin. Eilen alkoi toisen polven kipuilu. Ihan samat oireet kuin silloin kun rikoin sen toissa talvena, lievemmät vain. Fysioterapeutilta urheilukielto seuraavaksi 1-2 viikoksi ja keppi toiseen käteen. Kun tuossa nyt ei olisi tarpeeksi, niin lisäksi eilen aloitettu uusi lääke on pistänyt vatsani aivan sekaisin. Koko viime yö meni tuskanhiki otsalla, kun vatsaa korvensi. Tänään olen uskaltanut syödä yhden voileivän ja kaksi mukillista mehua.

Nyt pitäisi lähteä hakemaan lääkäriasemalta sitä kainalosauvaa ja sitten mennä vahtimaan kaverin koiraa kaupungin toiselle puolelle. Jos olisin yhtään rikkaampi kuin nyt olen, ottaisin taksin. Vaan ei auta, käveleminen on ilmaista. Pitää vain kävellä hi-taas-ti. Tuskin kuitenkaan selviän noin suuresta voimain ponnistuksesta tuolla yhdellä leivällä, joten jotain pitää tapella alas. Toivottavasti se myös pysyy siellä.

30.1.2008

Aikaansaava, minäkö?

Eilen sain aikaiseksi kirjoittaa työhakemuksen yhteen firmaan. Sikäli ihana työ, että töitä voisi tehdä vaihtelevasti sen mukaan miten itselle sopii. Välillä olisi lyhyempiä, välillä pidempiä päiviä säännöllisen epäsäännöllisesti. Palkkakin olisi tarpeeksi iso, että sillä voisi elää. Vielä kun olisivat pelästymättä sitä että olen sairauslomalla, ja toteaisivat että meriittini ovat siitä huolimatta työhön sopivat.

Nyt pitäisi saada aikaiseksi puettua kunnolla, että voisin lähteä ovesta ulos apteekkia kohti. Pyykkiäkin pitäisi pestä. Ei vaihteeksi huvita yh-tään. Yritän inspiroitua edes tuonne apteekkiin saakka sillä, että eilen illalla ahdisti taas niin ahdistavan pitkään. Ja huomenna ei pääse urheilemaan, jos ei nyt pese pyykkiä. Ja jos en pääse urheilemaan, siitähän se pää vasta hajoaakin. Varsinkin kun nyt jätettiin edellinen lääke pois. Pelkään koko ajan, että nyt seuraa joku romahdus, kun en enää syö sitä. Vatsakin oireili eilen illalla ikävästi, kun en ole happosalpaajia ostanut lisää. Kahden viikon tauko: ei hyvä. Jos ei seuraavakaan kuuri auta, pitää alistua siihen että lääkärisetä työntää kameran vatsaan. Aargh. Yritän kaikkeni ettei siihen päädyttäisi. Oksennan melkein jo silloin kun lääkäri tahtoo pyyhkiä pumpulitikulla suun takaosaa todetakseen ettei se ole angiina.

29.1.2008

Tästä alkaa uusi elämä


Psykiatri vaihtoi lääkitystäni. Nyt saan Sertralinia aluksi 50mg/päivä, nostellaan siitä sitten jos on tarvis. Pitäisi auttaa ahdistuskohtauksiini, eikä tuon pitäisi lisätä ruokahaluani. Psykiatrin mielestä painoni tulisi pudota nyt sitten melkein itsestään kun liikun joka toinen päivä ja Mirtazapiini jäi pois.

Huomasin, että Mirtazapiini paitsi lisäsi näläntunnetta, myös sai minut nukkumaan 12 h/yö. Olen nyt herännyt jo 9 tunnin unien jälkeen, ja kun viime yönä nukuinkin sen 12 (näin niin kivoja unia), olen ollut koko päivän ihan tokkurassa. Nukuin liikaa, jei! Suuri saavutus.

Toinen iloinen yllätys on, että tililleni on ilmestynyt rahaa. Ei paljoa, mutta sen verran että saan nuo lääkkeet ostettua. En keksi muuta selitystä kuin että joku on huomannut laskuttaneensa minulta jotain tuplasti ja palauttanut rahat. Muut hankinnat saavat odottaa, kunnes saan tämän kuun tuet ensi kuun toisella viikolla. Pitää hankkia urheilutavaraa, kun nykyiset eivät riitä kuin kahteen urheilukertaan viikossa. Ainoat aerobic-kenkäni eivät ehdi edes kuivua kunnolla, kun taas joutuvat käyttöön. Onneksi alennusmyynnit ovat vielä käynnissä.

Nyt odottelen soittoa että tietäisin milloin psykiatrini lausunnot (aargh, 12€) ovat valmiit. Sitten ne pitää kiikuttaa Kelaan (ah, Kela<3), jos tämä uusi lausunto sitten kelpaisi. Sain nyt sairauslomaa sen lopun, mitä sitä vielä sai kirjottaa, ja käskyn hankkia kesätöitä. Inhottavaa, kun sitä saikkua ei saa pidempään kuin 300 päivää, vaikka minullakin on vielä toimintakyky alentunut, eikä psykiatrini mukaan ehdi tässä kevään kuluessa vielä täysin palautuakaan. Eli töihin on suunnattava. Saa nähdä, väsyttääkö se minut uudelleen niin, että joudun uudelleen saikulle. No, syksyllä avokki pääsee alansa töihin, mikä tarkoittaa hänen tulojensa nelinkertaistumista. Hän voi sitten elättää minuakin, jos en tästä pääse tolpilleni ennen sitä. Sekin ahdistaa jo valmiiksi, kun ne kuitenkin ovat hänen rahojaan, ja koen syyllisyyttä siitä että pyydän niitä häneltä. Vaikka hän on kyllä sanonut, ettei se häntä haittaa, hänestä on vain kiva hemmotella minua hoitamalla raha-asiani. Nytkin hän maksaa kännykkälaskuni, kun lasku ehtii vanheta ennen kuin saan taas tukia (maksan kyllä takaisin). Toivottavasti löytäisin jotain töitä, että saisin elätettyä itse itseni.

26.1.2008

Ahdistaa


Tunnustan. Jätin lääkkeet ottamatta kolme päivää sitten. Jätin ottamatta ne myös sitä seuraavina päivinä, enkä ole ottanut niitä tänäänkään. Paha paha minä. Mutta nälkä on helpottanut. Tavoite saavutettu. Maanantaina voi sitten avautua psykiatrille siitä, että teki mieli syödä ruokapöytä, ennen kuin jätti lääkkeet ottamati. Tietty olisi ehkä ollut fiksumpaa soittaa sinne ja pyytää puhelinaikaa jotta olisi voinut kysyä neuvoa, mutta en minä jaksa toimia niin järkevästi. Muutakin ajateltavaa. Sitä paitsi tajusin tuon vaihtoehdon olemassaolon vasta toisena lääkkeettömänä päivänä. Jostain ehkä huomaa, etten ole käyttänyt aivojani älylliseen pohdiskeluun kovin paljoa viime aikoina. Tai sitten syynä tyhmentymiseeni on se, ettei resursseja riitä käyttäjän haluamiin toimintoihin, kun levyllä on liikaa roskaohjelmia jotka vievät koko järjestelmän tehot.

Tuntuu, kuin minussa olisi henkinen reikä. Yritän täyttää sitä tapahtumilla, suklaalla, sokerilla, seksillä, ostamalla... Ei täyty. Olen nyt yrittänyt jotenkin alkaa pohtia tilannettani uudelleen ja ratkoa minua vaivaavia kysymyksiä uuden tiedon (kotini ei ollut normaali kasvuympäristö) pohjalta. En tunnu pääsevän alkua pidemmälle. Kysymyksiä ja ahdistavia kohtia elämässäni on liikaa. Muistin pohjalta nousee yhä muistoja ala-asteajoilta saakka, häpeällisiä, ahdistavia muistoja, enkä osaa reagoida niihin yhtään sen paremmin kuin aiemminkaan. Joistakin muistoista olen ajanmittaan päässyt ylitse, kuten siitä muistosta kun meille esiteltiin 30 lehmän navettaa, ja jostain syystä näin tapauksesta painajaisia myöhemmin. Lattialla kulhossa ollut maito jotenkin ahdisti minua aivan hirvittävästi. Jossain vaiheessa ymmärsin, että tilanteessa ei ollut mitään pelottavaa, ja muisto lakkasi piinaamasta.

Toiset muistot ovat vaikeampia. Soitonopettajani (se ensimmäinen) saa raivokohtauksen, ja lyö jousen säpäleiksi. Koulupäivän jälkeen joku uskaltaa sanoa minulle, että päälläni ollut paita paljastaa vähän liikaa rinnan seudulla (laiminlyöjä oli antanut minulle oman paitansa, koska minun paitojani ei ollut puhtaana). Mielensärkijä kysyy minulta, haluanko kuolla siinä ja heti. Luokan juorukello kirkuu kesken tunnin (opettaja oli laiminlyöjän hyvä ystävä), että olen menettänyt neitsyyteni sille ja sille pojalle. Mielensärkijä hakkaa ovea, enkä tiedä jaksanko pitää sitä enää pitkään kiinni. Saan selville, että laiminlyöjä on (taas) hajottanut jonkun tavarani, ja polttanut sen saunanpesässä. Joudun menemään kouluun siskoni vanhassa paidassa, joka on aivan liian pieni minulle, koska siskoni on "lainannut" minulta kaikki puhtaat vaatteet. Valitan, etten halua enää soittaa, ja mielensärkijä kysyy minulta, miksi minä haluan kiusata häntä ja vaihtaa harrastusta koko ajan. Lapsen halu miellyttää vanhempaa saa minut sotkeutumaan sanoissani, enkä tiedä enää mitä haluan.

Turhautumista, ahdistusta. Tunne siitä, etten saa päättää itse mistään. Etten minä ole minkään arvoinen. Etten osaa olla ihmisten kanssa. Etten tiedä, miten tulisi toimia (Meille ei opetettu käytöstapoja tai käyttäytymissääntöjä. Lasten tuli olla hiljaa eri huoneessa, kun tuli vieraita.). Että kukaan ei tajua, että tarvitsisin apua. Tunne, ettei kotona ole turvassa, ellei suunnittele pakoreittiä. Kukaan ei vieläkään tajua, mitä siellä neljän seinän keskellä kauheassa tavarakasassa tapahtui.

Ensimmäinen poikaystäväni oli minulle ehkä siksi juuri niin tärkeä, että hän tuki minua, kun olin eri mieltä mielensärkijän ja/tai laiminlyöjän kanssa. Hänellä oli normaali perhe, joka antoi vähän kiintopistettä tilanteeni suhteen. Hänen mielestään olin ihana, ainakin niin kauan kun ostin hänelle uusia vaatteita, en valittanut siitä, että hän avoimesti pussaili ja jopa nukkui toisten tyttöjen kanssa, ja annoin seksiä säännöllisesti. Jotain ehkä kertoo se, että hän siitä huolimatta sai itsetuntoni kasvamaan.

Mielensärkijän tapa huolehtia lapsistaan ensin huutamalla ja uhkaamalla (esim. lumihankeen heittämisellä, ruuatta jättämisellä, fyysisellä vahingoittamisella), ja sitten kun nämä karkaavat kotoa, lisäuhkauksilla (lastensuojeluviranomaiset hakevat sinut huomenna, jos et palaa heti kotiin) ja lisähuudolla (sitten kun oli pakko palata kun rahat loppuivat tai kun koulu taas alkoi) ei ehkä ole se kaikista paras tapa saada aikaan itsensä kanssa hyvin toimeentulevia, tasapainoisia aikuisia. Jaksoin vain sillä ajatuksella, että pääsen siitä helvetistä pois, kun täytän 18v. ja saan opiskelupaikan. Yritin niin hitosti päästä sisään, että kun ensimmäiset pääsykokeet olivat ohitse, nukuin muiden ohi. Nukuin koko kesäkuun, enkä muista ajasta muuta kuin että heräsin välillä riippumatosta, välillä penkiltä, sängystä, sohvalta...

Kun pääsin opinahjooni sisään, halusin valmistua nopeasti. Kun mielensärkijä, laiminlyöjä ja sisarukseni muuttivat perässäni opiskelupaikkakunnalleni, haluni valmistua nopeasti vain kasvoi, koska halusin itseni ja heidän väliin mahdollisimman paljon kilometrejä ja hankalat kulkuyhteydet. Lisäksi halusin kuolla (koska olen kaikista kurjin ja kamalin) ja olla osoittamatta heikkouden merkkejä ja näin kaveriporukastani vain ne, jotka tekivät enemmän opintoviikkoja tai -pisteitä kuin minä. Voiko sellainen johtaa muuhun kuin burnouttiin?

Tällä hetkellä tunnen kasvavaa syyllisyyttä siitä, että katkaisin välini mielensärkijään. Toisaalta se helpottaa elämääni ihan hemmetisti, mutta osa minusta (se hiku, jonka mielestä teen kaiken väärin) vaatii minua tuntemaan siitä huonoa omaatuntoa. Järki (se fiksumpi, joka tunnustaa heikkouksiakin) puolustelee kysymällä miksi minä muka tein väärin? Voin paremmin, kun en joudu pelkäämään mielensärkijän hyppäävän ovelleni milloin vain. En enää saa s-posteja, joita en pysty lukemaan. En saa sydäriä aina puhelimen soidessa, kun pelkään että mielensärkijä soittaa. Sen sijaan saan sydärin vain soittaessani laiminlyöjälle, ja mielensärkijä vastaa. Silloin lyön äkkiä luurin korvaan, ja yritän selvitä paniikistani. Kun ei pidä toiseen yhteyttä, huonot puolet vain tuppaavat unohtumaan. Ei muista, että se ihminen tuo minusta aina huonoimmat puoleni esiin, ja naulankin katoaminen saa aikaa itkuhuutoraivarin, joka pysähtyy vasta siihen että avokkini marssii minun ja mielensärkijän väliin.

Aargh. Tuntuu kuin yhteiskuntakin olisi kovasti sitä mieltä, että vanhempiin pitää olla yhteydessä, vaikka ne saihais sulta pään irti aina kun tapaatte. "Veri vettä vahvempaa" jne. Kaikki artistitkin tuntuvat pipertävän biisejä joissa kiittävät vanhempiaan. Mummoni lukee minulle otteita omaelämänkerrasta, jossa kotiväkivallan uhri vanhuksena kiittää jo kuollutta isäänsä itsensä hakkaamisesta. Mummo myös hokee anteeksi antamisen merkitystä ja kysyy kuka sitten hoitaa vanhempiani kun nämä eivät itse enää selviä? Veljeni, tietysti, mummo. Se äijä on niin kasvanut kiinni mielensärkijään, että varmaan haudataankin samaan arkkuun. Yksi tämän yhteiskunnan tabuista on kyllä se, että perhe ei kestä kaikkea. Syytän amerikkalaista hapatusta ja perhe voittaa kaiken -periaatteella tehtyjä Disneyn leffoja, saippuaoopperoita ja huonoja komediasarjoa tämän ajattelutavan leviämisestä.

Avokkini jaksaa kirota sitä, että jos meille joskus lapsia syntyy (aiomme jäädä tähän opiskelukaupunkiimme vielä ainakin 4-5 vuoden ajaksi), se mummola jonne ne uskaltaa viedä, on avokkini kotipaikkakunnalla, jonne on tuntien matka, ja se mummola jossa niitä ei uskalla jättää yksin hetkeksikään on heti samassa kaupungissa. Hän ei enää päästä minuakaan siellä käymään yksikseni, koska ainoa jota mielensärkijä pelkää (ja syyttää minun "vieraannuttamisestani" hänestä), on avokkini. Avokkini käsitys siitä tavasta, jolla perheenjäsenet keskenään toimivat, on myös aivan erilainen kuin millaisessa "perheessä" mielensärkijä haluaa asua. Erään sukulaisen sanoin "Siinä perheessä on vain yksi aikuinen". Mikä on kyllä varmasti laiminlyöjällekin rankkaa, mutta minkäs teet. Eivät olisi hankkineet lapsia, kun tiskikoneen täyttäminen ja tyhjentäminen on liian rankka tehtävä, ruuan valmistamisesta puhumattakaan. Mutta kun mielensärkijä huomaa, että lapsi alkaa väittää vastaan, pitää hankkia uusi.

24.1.2008

Pian, pian!


Kohta saa soittaa psykoterapeutille ja varata ensimmäiset ajat. Maanantaina pitää käydä hakemassa psykiatrilta uusi lausunto Kelalle (ah, Kela<3), kun se edellinen oli "kirjoitettu väärin". Siinä sanottiin että hullu se on, ja tarvitsee terapiaa vähintään vuoden ajaksi. Hirmu epäselvää. Oli kirjoitettu viime vuoden ohjeiden mukaan ja väärälle lomakkeelle. Lisäksi siinä ei kuulemma tarpeeksi selvästi sanottu, että ehdottomasti tarvitsen sitä terapiaa. Eli se, että henkilö on ollut itsetuhoinen 9-vuotiaasta, sen vanhemmat ja sisaruksetkin on pöpipäitä, ja psykiatri suosittelee terapiaa ainakin vuoden ajaksi, ei kuulemma riitä siihen, että eh-dot-to-mas-ti tarvitsisin sitä terapiaa. Voihan olla, että selviänkin tästä työkuntoon ihan itsekseni, jos taivaankappaleet ja helsingin ratikat sattuvat olemaan juuri oikeassa kulmassa juuri oikealla hetkellä. Se, että uusi lausunto maksaa rahaa (jota minulla ei ole, kun piti auttaa siskoa ja saada uusia vaatteita, kun lääkkeet lihotti ulos edellisistä), ei Kelan (ah, Kela<3) mielestä ole mikään syy siihen että voisi antaa minulle kuntoutustukea ihan tuolla ensimmäisellä lausunnolla.

Tarvitsen tuota kuntoutustukea siihen, että minulla ylipäätään on varaa käydä siellä terapiassa. Ilman Kelan korvausta yksi käynti maksaa sen 60€, ja korvauksen jälkeen minulle jäisi sellaiset 8€/kerta itselleni maksettavaksi. Sekin on jo ihan "mukava" summa, kun ottaa huomioon, että vuodessa siitä kertyy se 640€, eli 10% tuloistani menee pelkästään psykoterapiaan korvauksen kanssakin. Jos korvaus jää saamatta, terapia maksaisi jo 70% tuloistani, eli sitten ei olisi rahaa enää edes vuokraan. Eli sitten jää terapia saamatta ja vain hajoillaan.

No, toivottavasti Kelalta löytyy vielä kuntoutusrahoja (kuulemma alkupuolella vuotta mahdollisuudet ovat paremmat). Psykiatrille pitäisi nyt jaksaa valittaa siitä, kun nälkä ei hellitä (nytkin on, vaikka söin tänään jääkaapin perukoille unohtuneet leipäviipaleetkin, ja odotan nyt milloin ruokamyrkytys iskee). Minulla on välillä jopa sellainen olo, että ne lääkkeet on ihan turhia, kun liikunnan parantava vaikutus on minusta suurempi kuin niillä pillereillä on. Paniikki- ja ahdistuskohtauksia tulee yhä säännöllisen epäsäännöllisesti, ja huomaan välillä hokevani itsekseni joko "mä tapan kaikki" tai "mä haluun kuolla!". On hieman noloa, kun niin tapahtuu ruuhkabussissa. Yritän välillä ihan vaan höpistä itsekseni huomaamattomasti, liikutellen vain huuliani, mutta välillä mietin kuinka monta kuuroparkaa olen pelästyttänyt kaupungilla liikkuessani.

Hokemisen käynnistää jokin seuraavista tilanteista:

- alkaa väsyttää ja/tai ahdistaa kaupoissa

- joudun yllättäen tekemisiin jonkun vieraan ihmisen kanssa (varsinkin, jos olen tehnyt jotain "noloa")

- päässä alkaa kiertää ahdistavia ajatuksia

- olen ollut liian pitkään ilman avokkia

- olen menossa nukkumaan

- teen mielestäni jotain tyhmää, kuten unohdan jotain

Eli hoen aika usein. Pyydän anteeksi kaikilta, jotka ovat pelästyneet tätä hullua, mutta hokemiseni on vain mantrani, jota käytän rauhoittamaan itseäni tai poistamaan pahinta ahdistusta. En siis ole ryntäämässä tappamaan kaikkia tai itseäni.

Tai katsotaan uudelleen sitten, kun lääkitykseni on vaihdettu ensi maanantain jälkeen... XD

23.1.2008

Syvällisiä keskusteluja


Eilen pienestä väärinkäsityksestä tuli iso sotku, jota sitten piti avokin kanssa ruveta siivoamaan. Hän valitti, kun aina vetoan kaikessa tyhmyydessäni siihen että pääni ei toimi ja että pelkään aina jokaisen riidan johtavan siihen että hän jättää minut. Puolustauduin sillä, että minulla on "perusasetuksena" päässä se, etten voi kelvata kenellekään sellaisena kuin olen, enkä ansaitse mitään. Tämä taasen ei mitenkään johdu avokistani vaan siitä, että minua on haukuttu ja kohdeltu huonosti se 10+ vuotta. Avokkini on kyllä sikäli pystynyt lähes ihmeisiin, että hänen ansiostaan tunnen itseni jälleen ihmiseksi joka osaa jotain, joskus jopa hyvin.

Keskustelun suurin hyöty taisi olla, että sain kuulla että avokkiin sattuu aina kun pelästyneenä kysyn jättääkö hän minut nyt. Hän on yrittänyt kaikin tavoin saada minut ymmärtämään ettei niin ole tapahtumassa, mutta mitä se nyt on auttanut, kun perusasetukset ovat päässäni pielessä. Kyllähän minä tiedän, ettei ihminen joka on jättämässä toisen, investoi suhteeseen niin paljon (niin henkisesti kuin rahallisestikin) kuin avokkini on tehnyt viimeisen vuoden mittaan. Nyt hävettää, etten ole tajunnut sitä aikaisemmin. Mikä minussa on pielessä, kun en tajua edes noin yksinkertaista asiaa. En hahmota lainkaan, miltä tilanne toisesta tuntuu. Ehkä syy on siinä, ettei lapsuuteni mitenkään rohkaissut myötätuntoon. Piti olla vahva, tunteita ei saanut näyttää (paitsi vihaa) ja kaikki huusivat koko ajan. Yksi suurimpia ahaa-elämyksiäni oli teini-ikäisenä se, että riidoissa selviää yleensä voittajana se, joka ei huuda. Silloin pystyy seuraamaan tilannetta paljon paremmin ja pitämään tunteensa kurissa. Siitä lähtien olen voittanut jokaisen riidan itseni ja Mielensärkijän välillä. Onnistun saamaan hänet yleensä puhumaan itsensä pussiin, jossa hän jää jankkaamaan samaa uudelleen ja uudelleen, koska ei halua myöntää minun olevan oikeassa.

Suhde, jossa kumpikin joustaa ja voi myöntää olevansa väärässä, eikä kumpikaan pyri satuttamaan toista, on kyllä ihanaa vaihtelua tuohon vanhaan menoon verrattuna.

18.1.2008

Laiminlyöjän taustasta


"Äiti kuvautuu burnouttiin taipuvaisena kaoottisena naisena, jonka kyky huolehtia arkisista askareista on heikko". Lainaus psykiatrini lausunnosta. Ajattelin kertoa vähän laiminlyöjän perhetaustasta, jotta häntäkin voisi (ehkä) ymmärtää paremmin. Ukkini kasvatettiin tiukassa uskonnollisessa kurissa, joka välillä meni raa'an väkivallan puolelle. Hänen vanhempansa olivat vanhoillislestaadiolaisia, joiden mielestä lähes kaikki oli syntiä. Ukkini pystyi irrottautumaan kotinsa normeista vasta armeija-aikoinaan, mutta saarnasi helvetistä ruokapöydässä ennen joka ateriaa siihen asti, kunnes etenevä halvaus vei puhekyvyn muutama vuosi ennen kuolemaa. Hän oli kuulemma hyvä isä, joka ei ikinä huutanut lapsilleen, mutta ei myöskään antanut näiden ikinä tehdä mitään kotitöitä, koska "semmoinen on lasten kiusaamista".

Mummoni jäi puoliorvoksi seitsemänvuotiaana, minkä jälkeen hoiti suuren osan kotitöistä ja lapsista koska hänen äitinsä oli pakko lähteä töihin tienaamaan ruokaa monilapsiselle perheelle. Mummoni oppi kotityöt niin hyvin, että vieläkään hänen keittiössään ei meinaa kukaan pystyä keittämään edes vettä itse, kun mummo jo säntää väliin. Lastenlasten kasvatukseen hän sen sijaan ei ole paljoakaan sekaantunut, ei edes silloin kun huomasi, ettei laiminlyöjä kyennyt hoitamaan meitä edes suihkuun.

Laiminlyöjä innostui jo hyvin nuorena musiikista niin, ettei mikään muu kiinnostanut häntä (tai niin hän ainakin haluaa uskotella. Mummoni kertoman mukaan hän oli lukion viimeisellä luokalla jättänyt yhden tunnin väliin mennäkseen jonkun pojan kanssa kahville. Tästä hyvästä mummoni antoi laiminlyöjälle selkään.). Lisäksi hän oli kiltti seurakuntanuori. Valmistuttuaan hän nappasin ensimmäisen miehen johon ihastui ja meni pikavauhtia naimisiin jo kerran eronneen miehen kanssa, joka oli melkein mummoni ikäinen. Järkytyin teini-ikäisenä tajuttuani, että laiminlyöjä oli luullut minun tekevän aivan samoin. Hän luuli, että en puhuisikaan pojille ennen kuin olisin kolmikymppinen ja ammattiin valmistunut, jolloin etsisin itselleni nopeasti miehen ja menisin naimisiin ja tekisin lauman muksuja. Hän myös erittäin kovasti toivoi, että minäkin olisin innostunut musiikista hänen laillaan, mistä päästään yhteen isoimpaan traumaani ikinä, musiikin opiskeluun pakolla, mutta siitä myöhemmin. (Se, että laiminlyöjä yhä toivoo, että joku päivä ottaisin ja ryhtyisin huippuviulistiksi osoittaa kyllä, ettei hänellä ole aavistustakaan siitä, kuka olen.)

Laiminlyöjän avioliitto meinasi hajota jo alkumetreillä, mutta ilmeisesti uskonnollinen tausta esti avioeron. Hänellä on aina ollut vaikeuksia osata olla äiti, sekä käytännöllisessä (lapsen hoito) että kasvatuksellisessa ja kaikissa muissakin kuin biologisessa merkityksessä. Viimeinen tippa taisi olla raskaudenjälkeinen masennus, joka seurasi nuorimmaisen synnyttyä. Sen jälkeen laiminlyöjä on vain etääntynyt sekä minusta että siskostani, eikä oikein osaa korjata välejämme. Hän ei itse asiassa osaa edes soittaa kysyäkseen kuulumisia, kuten tavalliset äidit käsittääkseni tekevät. Hän ei tiedä, miten tulee käyttäytyä, kun aikuinen lapsi tulee kylään, tai jos haluaa tarjota apuaan jossain asiassa. Se, ettei hän tunne lapsiaan, aiheuttaa hänelle varmasti tuskaa, mutta minä en osaa tällä hetkellä kuin vihata häntä siitä, ettei hänellä ollut aikoinaan selkärankaa ottaa eroa. Se viha, jota tunsin häntä kohtaan kun hän pakotti minut kerta toisensa jälkeen viulutunnille, hälveni vähitellen teini-iän loppupuolella, kun sen vähitellen korvasi voitonriemu siitä, ettei täysikäistä voinut enää pakottaa opiskelemaan mitään, mitä hän ei tahdo opiskella.

Suklaisia mietelmiä


Kirjoitusrauha jatkuu, kun avokki lähti nörtteilemään laneille. Tänään on ollut muka kauhea kiire, mutten ole saanut oikeasti mitään aikaiseksi. Kävin hakemassa ompelulankaa, ostin yhden kirjan alennusmyynneistä ja siirsin yhden tuolin makkarista olohuoneen puolelle testatakseni, miltä se näyttäisi. Nyt olen keskellä sotkua siirreltyäni jokaista huonekalua ja tyynyä eri paikoilleen kun tavara ahdistaa, ja olin vielä hetki sitten varma, että jos ne järjestää eri tavalla, täällä alkaa tuntua avarammalta. Nyt olen vain sitä mieltä, että meillä on liian paljon huonekaluja, jotta ne mahtuisivat mitenkään muuten kuin sillä yhdellä tavalla tähän kaksioon.

Tähän väliin vinkki kaikille, jotka kärsivät banaanikärpästen invaasiosta näin talvisin. Olen jo monena vuotena imuroinut kaikki ilmestyvät kiusankappaleet imurin nieluun, eikä tähän päivään mennessä ole yksikään sieltä palannut. Istuvat eivät imuriin irtoa, mutta kun pelästyvät ja lähtevät lentoon, katoavat kuin tuhka tuuleen.

Tavara-ahdistukseen auttaisi varmasti, jos siivoaisi, mutta sitä en jaksa. Ehkä huomenna sitten. Nyt kärsin hirveästä päänsärystä, jolle en ole keksinyt mitään järjellistä syytä.

Aloitin suklaa-lakon tajuttuani, että minulla on suklaa-addiktio. Ja että minun ei edes tarvitse syödä sitä suklaata, saan saman tyydytyksen jo siitä, että poimin suklaakonvehdin käteeni. Otettuani suklaan käteeni, voin ihan hyvin pistää sen suun sijasta vaikka taskuuni tai pöydälle, ja vaikutus on ihan sama, kuin jos söisin sen. Epäilen, että yhdistän suklaan äidinrakkauteen, sillä laiminlyöjä pitää suklaasta hirvittävästi, ja oli aina mukavimmillaan ostettuaan sitä kolme levyä ja jakaessaan siitä levyn minulle, siskolleni ja itselleen. Hän syö suklaata levyittäin, ei paloittain, kuten minun käsittääkseni normaalit ihmiset tekevät. Mielensärkijä aikoinaan oli testannut, kuinka paljon laiminlyöjä pystyy suklaata syömään, ja tulos oli maksimissaan 7 levyä päivässä. Sitä enempää ei mennyt, vaikka suklaata olisi ollut pöydällä odottamassa.

Suklaanhimonsa takia laiminlyöjä on jojolaihduttaja. Osa siitä himosta on selvästi periytynyt minullekin. Vaikka pystyinkin pahimmassa masennuksen alhossakin syömään sitä korkeintaan 2 levyä päivässä, mikä jää kauas laiminlyöjän ennätyksestä. Onneksi minä myös unohdan syödä, jos olen kovin onneton, joten en ole lihonut niin paljon kuin olisin ehkä voinut. Olen eläissäni nähnyt puoli vuotta nälkääkin, joten kestän hyvin näläntunnetta, jopa unohdan sen. Syynä tuohon puolen vuoden nälän näkemiseen oli se, että ryhdyin kasvissyöjäksi yläasteella, ja laiminlyöjä päätti, että jos tyttö ei syö lihaa, olkoon sitten syömättä lainkaan. Elin pelkillä koulun ruuilla puoli vuotta, kunnes kesän koittaessa kylkiluuni näkyivät paidan läpi, ja jouduin luovuttamaan. Päätin, että kun olen omillani, jätän lihan uudelleen, ja näin tein.

(En myöskään tunnista, milloin olen janoinen. Tähän voi olla syynä se, että pelkäsin ala-asteella mennä tyttöjen vessaan, sillä niissä ei paljoa yksityisyyttä ollut. Joko joku saattoi kiivetä sermien yli tai kurkkia niiden yli, tai sitten selän takana siivooja veti takaseinän sivuun päästäkseen siivoamaan. Vessan takaseinä oli nimittäin liukuovi, jonka takana oli siivouskomero. Seurauksena join koulussa hyvin vähän, ettei olisi tarvinnut mennä vessaan. Lisäksi kesken tunnin vessaan lähtijöitä opettajat muistivat aina tuijottaa vihaisesti, varsinkin rehtorimme näytti aina erityisen äkäiseltä, jos hänet ohitti tuntien aikaan käytävällä.)

Eli ehkä syön suklaata, koska siihen liittyvät ne harvat hyvät muistot laiminlyöjästä. Hänellä ei ikinä ollut kiire minnekkään suklaata syödessään. Suklaan käärepaperista saattoi tehdä pallon, jolla pystyi leikittämään kissaa, kun suklaa oli syöty. Ennen suklaata oli suklaakiisseli. Sitä tehtiin paljon, sillä se oli ainoa ruoka (tai no, "ruoka") jonka laiminlyöjä osasi valmistaa jo silloin kun siskoni oli vasta oppinut kävelemään ilman että se paloi pohjaan. Se oli hirmuisen makeaa, ja sitä tehtiin yleensä aina "tyttöporukalla" silloin kun mielensärkijä ei ollut kotona. Kiisselin syönnin aikana oltiin yleensä rauhassa, aluksi ruokapöydän ympärillä, myöhemmin television ääressä (meille hankittiin ensimmäinen tv v. 1995) ja silloin saattoi kysellä ja juttella laiminlyöjän kanssa ilman että hän olisi alkanut äksyilemään. Myös suklaa syötiin rauhallisessa tunnelmassa, tehden kaikkea mukavaa.

Ja suklaata syötiin paljon. Levy piti syödä samana päivänä, tai laiminlyöjä söi sen lopun seuraavana päivänä. Se harmitti, joten emme oppineet säästämään karkkia missään vaiheessa. Suklaa oli myös turvallista syötävää. Kun jääkaapissa ei joko ollut ruokaa, tai se oli mädäntynyttä, suklaasta ainakin tiesi, että se veisi nälän ja päänsäryn mukanaan ainakin joksikin aikaa, se maistuisi hyvältä, eikä takuulla olisi pilaantunutta. Kiitos siitä Fazerin siniselle. Sitä voi syödä tyhjäänkin vatsaan ongelmitta.

Joten suklaalakko, koska a)nyt ollaan laihiksella b)kun ymmärtää, miksi sitä tarvitsee, sitä ei enää tarvitsekaan c)haluan todistaa itselleni, etten oikeasti tarvitse sitä. Siis suklaata, eli äidinrakkautta. Minä en tarvitse heiltä enää mitään, koska olen jo aikuinen. Melkein.

Nyt Frendien pariin.--->


16.1.2008

Tupajumit hirressä


Tupajumit sattumalta
söivät pyyhekumia.
Maisteltuaan aikansa
puhuivat ne rumia.

- Eipä meillä kyllä pyyhi täällä kovin hyvin,
kuului niiden lausunnossa paheksunta syvin.

- Kerran pikkuserkkumme söi
kumirukkasen.
Vielä ihan sekaisin on
pää ja tukka sen.

Ei aromia muusta saa yhtä jaloa,
mitä saamme syödessämme hirsitaloa.

Siis veljet, yhtykäämme nyt kaikki samaan virteen.
Ja tupajumit yhtyivät: - Mennään, veljet, hirteen!

(Jukka Parkkinen, Sananjalkoja metsäpolulla)

Minä olen Vihainen!


Missäköhän lastenkirjassa sanoo joku noin erittäin painokkaasti? En muista, mutta lause soi päässäni. Raivo kiehuu sisälläni ja etsii purkautumistietään. Pienikin turhautuminen ja se pyrkii sinkoamaan pihalle. Ja minä kun olen luullut olevani rauhallinen ihminen, joka ei tykkää raivota muille. Tiedän kyllä, että tämä on raivoa, joka liittyy tähän paranemisprosessiin ja on täysin seurausta lapsuudestani eikä liity mitenkään siihen, että mummo nyt jankkaa samaa asiaa uudelleen tai en löydä avaimiani juuri nyt ja heti.

Olen saavuttanut taas suuren edistysaskeleen. Tajusin, että raivoni lisäksi ahdistukseni, tuskaisuuteni, haluni kuolla, paniikkikohtaukset ja kykenemättömyyteni toimia järkevästi (kuten opiskella) ovat kaikki vain oireita, eivätkä osa persoonallisuuttani. Jotenkin tuo havainto eheytti minua. Se teki myös helpommaksi kestää nämä oireet, kun ne iskevät yön pimeinä tunteina voimakkaimmillaan kimppuuni. Onneksi nykyään nukahdan helposti. Vaikka nälkä onkin jatkuvaa. Lääkitys aiheuttaa kummankin. On oikeasti aivan kamalaa, kun on syönyt jo niin paljon että oksettaa, mutta vieläkin on nälkä. Saa sitten taistella sitä näläntunnetta vastaan, niin kuin ei muutenkin tässä olisi henkistä taistoa menossa. Pitää muistaa valittaa asiasta psykiatrilleni kuun lopulla.

Palasin mummolasta kotiin jo tänään enkä vasta huomenna, kun avokki lähtee huomenna reissuun heti aamusta.

Sain tädeiltäni taas niin paljon vaatteita, että olin yksi kassialma kun palasin kotiin. Sen siitä saa, kun ei ole itsellä varaa ostaa uusia vaatteita (ostin alennusmyynnistä paidan, mekon ja sukkahousut ja siihen meni kaikki rahat) kun vuosia vanhat vaatteeni alkavat hajoilla joukolla. Parsiminenkaan ei auta, kun kangas on kulunut puhki.Yllättävää kyllä, että mummini vaatteet eivät ole vieläkään hajonneet minnekään, ja olen käyttänyt niitä yhtä pitkään kuin noita kaupasta uutena ostettuja. Ne onkin useimmat tehty itse Marimekon kankaista, eli ihan eri laatua kuin nämä nykyiset mahdollisimman halvasta kankaasta mahdollisimman halvalla tehdyt vaatteet.

Mummo jaksoi taas marista siitäkin, että maitopurkin hinta oli lähikaupassa noussut 10 senttiä vuoden vaihtuessa. Minun puolestani voisivat hyvin nostaa hintoja sen verran, että lehmä pääsisi laitumelle halutessaan ja tuottaja säästyisi ennenaikaiselta sydäriltä kun ei tarvitsisi ahdistua EU:n tukien heilahteluista. Muutenkin voisivat ihmiset alkaa panostaa enemmän laatuun kuin määrään. Mielensärkijä ostaa aina kaikista halvinta, laadusta viis, eikä koskaan heitä mitään pois (säilöö makkarankuoretkin housujensa taskuun), joten hänen asuntonsa on kuin kaatopaikka. Siitä olen ainakin oppinut sen, että ei ole varaa ostaa sekundaa. Ja kun maksaa laadusta, yllättyy välillä ihan iloisesti. Kuten tuon ompelukoneeni kanssa.

Suosittelen muuten säännöllistä liikuntaa vähintään joka toinen päivä. Olen nyt tuota ohjetta noudattanut koko tämän kuun, ja nyt tunnen jo itseni niin energiseksi, että yritän järjestää tapaamista kavereitteni kanssa. Siis jokaisen erikseen, eri päivälle ja vielä sellaiselle, ettei sinä päivänä tarvitsisi tehdä mitään muuta, että varmasti jaksaa. Mutta kuitenkin. Suuri edistysaskel. Tänä aamuna muuten taas heräsin reilun 12 tunnin unien jälkeen, joten eilinen oli se poikkeus joka vahvistaa säännön. Mutta ehkä se tästä. Huomenna tulee yksi kaveri teelle, viikonloppuna lähden kylään toiselle, maanantaina tulee siskoni käymään ja sunnuntaina olen luvannut opettaa kaverilleni kutomisen alkeita. Siinä on jo monta syytä piristyä.

15.1.2008

Terveisiä mummolasta


Täällä sitä ollaan, kaukana kaikesta sivistyksestä, ja kirjoitusrauhasta. Nyt mummo lähti lääkäriin, niin ehdin vähän kirjoitellakin. Olen onnistunut (tähän mennessä) pitämään uudenvuodenlupaukseni käydä joka toinen päivä joko salilla tai uimassa. Jotain eroa huomaa jo, kaksi kiloa on kadonnut jonnekin. Lisäksi onnistuin tänään heräämään jo puoli 8, enkä enää saanut unta. Eli nukuin ihan normaalinpituiset yöunet.

Olen tehnyt täällä enimmäkseen vain käsitöitä. Sain jo valmiiksi villahousut ja nyt teen ristipistotyötä, joka valmistuu tällä tahdilla reilussa viidessä vuodessa. Täällä on aina pakko olla jotain tekemistä käsille, tai hulluksi (tai hullummaksi) tulee.

Mummoni on kehunut kauheasti sitä, että järjestin siskolleni asunnon. Hänen mielestään mielensärkijän olisi pitänyt tajuta olla niin fiksu, että olisi järjestänyt asunnon jo viime syksynä. Mummo myös järjesti siskolleni rahaa, nyt kun kävi ilmi ettei hänelle makseta opintorahaa ollenkaan, kun vanhemmat ovat niin rikkaita. Saa nähdä, taipuuko mielensärkijä maksamaan siskolleni mitään. Hänen mielestään kaikki ikävät asiat kuuluvat aina muiden maksettaviksi. Esimerkiksi asuntolaina on kokonaan laiminlyöjän nimissä, samoin ruokaostokset, lasten tarvitsemat tavarat yms. kuuluvat laiminlyöjän maksettaviksi. Mielensärkijä ostaa vain kaikkea hauskaa, kuten hirmuisoja paketteja värikyniä nuorimmaiselle, joka sitten lahjoittaa niitä siskolleni, joka oikeasti tarvitseekin niitä. Tai tietokoneiden lisälaitteita. Mielensärkijältä löytyvät ne kaikki sanelukoneesta (ei toimi suomeksi) piirrustusalustaan (vaatii toimiakseen ohjelman, joka ei toimi nykyisessä winukassa).

Mummo yrittää kovasti ymmärtää, miksi olen masentunut. Se tuottaa hänelle vaikeuksia. Hän on ollut eläessään masentunut ukin kuoleman jälkeen, mutta siinä oli yksi selkeä syy sen masentumisen takana, eikä hän ymmärrä tilannettani, vaikka psykologiaa on aikoinaan opintoihinsa kuuluvana lukenut. Olen yrittänyt antaa olla, kun en itsekään oikein osaa sanoa sitä tarkempia syitä kuin mielensärkijän toiminta. Mummohan ei ole ikinä sen ihmisen taloudessa asunut, niin että tietäisi millaista se on. Sain muuten hänen kauttaan kuulla, että sekä laiminlyöjä että mielensärkijä ovat sitä mieltä että siskoni ja minä käytämme tai olemme ainakin kokeilleet huumeita, siskolleni on tehty ainakin yksi abortti ja että olisimme olleet mukana jossain saatananpalvojaporukoissa. Olisin revennyt nauramaan, ellen olisi joutunut oikomaan tällaisia puheita aiemminkin jo liian monta kertaa. Jos minulla on huono käsitys "vanhemmistani", heidän käsityksensä lapsistaan on sitten sitäkin vääristyneempi.

Kyllä, me olimme ihan normaaleja teinejä ja kokeilimme alkoholia kaveriporukassa, me molemmat olemme tahollamme käyttäneet poikaystäviemme kanssa ehkäisyä ja minulla oli paljon hevareita kavereina yläasteaikoinani. No, mielensärkijä luokittelee ihmiset mielellään "hyviin" ja "pahoihin", kun taas laiminlyöjä merkitsee ihmisen helposti "semmoiseksi" ja on hyvin pitkävihainen ja piintynyt käsityksiinsä, tekee ihminen sitten mitä tahansa. Siskoni esimerkiksi kertoi kahdesta kaveristaan, joista toinen näytti enkeliltä, mutta alkoholisoitui nuorena tultuaan teiniäidiksi ja kokeili huumeitakin. Toinen käytti tummaa kajalia ja muutenkin meikkasi vahvasti ja pukeutui mustiin, mutta oli aina kaikille erittäin mukava, avulias ja muutenkin hyvätapainen. "Vanhempani" käskivät siskoani aina kutsumaan tuon ensiksi mainitun kylään "kun se on niin ihana!" ja häätivät viimeksi mainitun lumihankeen odottamaan kyytiä vanhemmiltaan, kun "meille ei narkkarit jää yöksi!". Niinpä niin...

Takaisin ristipiston ääreen, se on ainakin yksinkertaista.

7.1.2008

Ahdistuskohtauksia ja arjen paluu


Uudenvuodenpäivänä iski sitten kaikkien ahdistuskohtausten äiti, ja jouduin soittamaan siskoni kaveriltaan meille, etten olisi tehnyt jotain hullua. Onneksi hänen saavuttuaan rauhoituin, ja kateltiin sitten leffoja loppu päivä. Hän muutti sitten omaan kämppäänsä täältä meiltä, ja muutto meni aika hyvin. Samana päivänä avokki palasi hirmuison sähköpianon kanssa. Nyt hänen työpöytäänsä ei enää näe pianon alta. Jos haluaa tulostaa jotain paperille, pianoa täytyy ensin siirtää. Mutta isompaan asuntoon ei kuulemma ole mitään tarvetta muuttaa, vaikka työpöytä pitikin uhrata musiikille.

Keskiviikkona psykologi, ah autuutta! Tänään taas sellanen päivä, ettei meinannut päästä sängystä ylös, ei sitten millään. Vaikka sainkin nyt vihdoin sen kirkasvalolampun muuton yhteydessä, sekään ei onnistunut repimään minua ysiltä ylös, mikä on ollut jo kolme päivää se tavoite. Pitäisi jaksaa tehdä aamupalaa, syödä se, pistää kamat kasaan ja käydä salilla ja sieltä sitten suihkun kautta kaupungille. Sovittiin avokin kanssa että käydään "shoppailemassa" vähän sisustustavaraa yhdessä.

1.1.2008

Pum, pam ja poks!


Olin jo ottanut unilääkkeen ja mennyt nukkumaan, mutta eikös klo 12 alkanut ihan hitonmoinen pauke heti ikkunan ulkopuolella. Joku joukko idiootteja oli hankkinut vähän tavallista isompia pommeja ja päättivät ampua ne tuosta viereiseltä aukiolta suoraan ikkunaani. Tai onneksi suurin osa meni ohi, mutta ikkunalasi kyllä helisi mukavasti joka pommin paineaallossa. Pelästyin sen verran, ettei nukahtamisesta tullut enää mitään.

En sitten viettänytkään sattuneesta syystä uutta vuotta avokin kanssa. Istuin kotona itsekseni ja katsoin vanhoja Disneyn leffoja uudelleen. Olin jo täysin unohtanut Kaunottaren ja Kulkurin juonen, enkä muistanut Pienen merenneidon loppupuolesta mitään. Hyvää itkuterapiaa katsoa leffoja, joissa on myös surullisia kohtauksia. Itku tulee nykyään mistä tahansa. Itkin tänään mm. kun televisiossa näytettiin tähtisadetikkuja, silloin kun Jalo jäi rankkurin kärryjen alle ja tietysti aina, kun Bella notte alkoi soimaan. Päätin tänään, että ihan sama, kun kerran itkettää, antaa itkun tulla. Huomasin vollottavani niin vuolaasti, että piti kelata dvd:tä takaisin että näin tapahtumatkin. Kai tämä nyt on sitten sitä surutyötä.

Eilen selvisi, mitä se ei-selviäminen tarkottaisi. Huomasin kuristavani itseäni ahdistuskohtauksen yllätettyä. Se helpotti vähän. Sainkin sitten koko loppuillan taistella, etten olisi kuristanut itseäni vähän silloin tällöin, kun se kerran auttoi. Onneksi siskoni tuli tänään käymään, ahdistus helpotti paljon kun sai hyvää seuraakin tänään. Kaveri kyllä kutsui viettämään uutta vuotta heidän kanssaan, mutta en halunnut lähteä. En kuitenkaan olisi kehdannut lähteä silloin kun mieli tekisi, en olisi tuntenut ketään ja kaverini kaverit kaiken lisäksi polttavat kuin korsteenit, mikä on ikävää, kun tupakan haju laukaisee minulla aika helposti migreenikohtauksen.

En ollut muistanut yhtään, mutta minähän kuristin itseäni aina silloin tällöin myös teiniaikoina. Samoin olen sitonut osia itsestäni tai vain purrut kieltäni, kunnes sen kärki on muuttunut tunnottomaksi, ja päästänyt sitten irti. Pitää laittaa tänne ylös, muuten unohdan tuonkin yksityiskohdan kokonaan. Muutenkin kaikki painajaiset tms. katoavat mielestäni melkein heti kun ne on nähty. En varmaan muistaisi sitäkään paniikkikohtausta, jonka aikana hetkittäin luulin olevani taas parvisängyssäni itkemässä pimeässä ja kuuntelemassa mielensärkijän huutoa oven takaa. Avokkini apua tarvittiin, että tuosta selvisin.

Onneksi näin öisin tulee paljon Sinkkuelämää, niin valvominen on hieman siedettävämpää.