26.1.2008

Ahdistaa


Tunnustan. Jätin lääkkeet ottamatta kolme päivää sitten. Jätin ottamatta ne myös sitä seuraavina päivinä, enkä ole ottanut niitä tänäänkään. Paha paha minä. Mutta nälkä on helpottanut. Tavoite saavutettu. Maanantaina voi sitten avautua psykiatrille siitä, että teki mieli syödä ruokapöytä, ennen kuin jätti lääkkeet ottamati. Tietty olisi ehkä ollut fiksumpaa soittaa sinne ja pyytää puhelinaikaa jotta olisi voinut kysyä neuvoa, mutta en minä jaksa toimia niin järkevästi. Muutakin ajateltavaa. Sitä paitsi tajusin tuon vaihtoehdon olemassaolon vasta toisena lääkkeettömänä päivänä. Jostain ehkä huomaa, etten ole käyttänyt aivojani älylliseen pohdiskeluun kovin paljoa viime aikoina. Tai sitten syynä tyhmentymiseeni on se, ettei resursseja riitä käyttäjän haluamiin toimintoihin, kun levyllä on liikaa roskaohjelmia jotka vievät koko järjestelmän tehot.

Tuntuu, kuin minussa olisi henkinen reikä. Yritän täyttää sitä tapahtumilla, suklaalla, sokerilla, seksillä, ostamalla... Ei täyty. Olen nyt yrittänyt jotenkin alkaa pohtia tilannettani uudelleen ja ratkoa minua vaivaavia kysymyksiä uuden tiedon (kotini ei ollut normaali kasvuympäristö) pohjalta. En tunnu pääsevän alkua pidemmälle. Kysymyksiä ja ahdistavia kohtia elämässäni on liikaa. Muistin pohjalta nousee yhä muistoja ala-asteajoilta saakka, häpeällisiä, ahdistavia muistoja, enkä osaa reagoida niihin yhtään sen paremmin kuin aiemminkaan. Joistakin muistoista olen ajanmittaan päässyt ylitse, kuten siitä muistosta kun meille esiteltiin 30 lehmän navettaa, ja jostain syystä näin tapauksesta painajaisia myöhemmin. Lattialla kulhossa ollut maito jotenkin ahdisti minua aivan hirvittävästi. Jossain vaiheessa ymmärsin, että tilanteessa ei ollut mitään pelottavaa, ja muisto lakkasi piinaamasta.

Toiset muistot ovat vaikeampia. Soitonopettajani (se ensimmäinen) saa raivokohtauksen, ja lyö jousen säpäleiksi. Koulupäivän jälkeen joku uskaltaa sanoa minulle, että päälläni ollut paita paljastaa vähän liikaa rinnan seudulla (laiminlyöjä oli antanut minulle oman paitansa, koska minun paitojani ei ollut puhtaana). Mielensärkijä kysyy minulta, haluanko kuolla siinä ja heti. Luokan juorukello kirkuu kesken tunnin (opettaja oli laiminlyöjän hyvä ystävä), että olen menettänyt neitsyyteni sille ja sille pojalle. Mielensärkijä hakkaa ovea, enkä tiedä jaksanko pitää sitä enää pitkään kiinni. Saan selville, että laiminlyöjä on (taas) hajottanut jonkun tavarani, ja polttanut sen saunanpesässä. Joudun menemään kouluun siskoni vanhassa paidassa, joka on aivan liian pieni minulle, koska siskoni on "lainannut" minulta kaikki puhtaat vaatteet. Valitan, etten halua enää soittaa, ja mielensärkijä kysyy minulta, miksi minä haluan kiusata häntä ja vaihtaa harrastusta koko ajan. Lapsen halu miellyttää vanhempaa saa minut sotkeutumaan sanoissani, enkä tiedä enää mitä haluan.

Turhautumista, ahdistusta. Tunne siitä, etten saa päättää itse mistään. Etten minä ole minkään arvoinen. Etten osaa olla ihmisten kanssa. Etten tiedä, miten tulisi toimia (Meille ei opetettu käytöstapoja tai käyttäytymissääntöjä. Lasten tuli olla hiljaa eri huoneessa, kun tuli vieraita.). Että kukaan ei tajua, että tarvitsisin apua. Tunne, ettei kotona ole turvassa, ellei suunnittele pakoreittiä. Kukaan ei vieläkään tajua, mitä siellä neljän seinän keskellä kauheassa tavarakasassa tapahtui.

Ensimmäinen poikaystäväni oli minulle ehkä siksi juuri niin tärkeä, että hän tuki minua, kun olin eri mieltä mielensärkijän ja/tai laiminlyöjän kanssa. Hänellä oli normaali perhe, joka antoi vähän kiintopistettä tilanteeni suhteen. Hänen mielestään olin ihana, ainakin niin kauan kun ostin hänelle uusia vaatteita, en valittanut siitä, että hän avoimesti pussaili ja jopa nukkui toisten tyttöjen kanssa, ja annoin seksiä säännöllisesti. Jotain ehkä kertoo se, että hän siitä huolimatta sai itsetuntoni kasvamaan.

Mielensärkijän tapa huolehtia lapsistaan ensin huutamalla ja uhkaamalla (esim. lumihankeen heittämisellä, ruuatta jättämisellä, fyysisellä vahingoittamisella), ja sitten kun nämä karkaavat kotoa, lisäuhkauksilla (lastensuojeluviranomaiset hakevat sinut huomenna, jos et palaa heti kotiin) ja lisähuudolla (sitten kun oli pakko palata kun rahat loppuivat tai kun koulu taas alkoi) ei ehkä ole se kaikista paras tapa saada aikaan itsensä kanssa hyvin toimeentulevia, tasapainoisia aikuisia. Jaksoin vain sillä ajatuksella, että pääsen siitä helvetistä pois, kun täytän 18v. ja saan opiskelupaikan. Yritin niin hitosti päästä sisään, että kun ensimmäiset pääsykokeet olivat ohitse, nukuin muiden ohi. Nukuin koko kesäkuun, enkä muista ajasta muuta kuin että heräsin välillä riippumatosta, välillä penkiltä, sängystä, sohvalta...

Kun pääsin opinahjooni sisään, halusin valmistua nopeasti. Kun mielensärkijä, laiminlyöjä ja sisarukseni muuttivat perässäni opiskelupaikkakunnalleni, haluni valmistua nopeasti vain kasvoi, koska halusin itseni ja heidän väliin mahdollisimman paljon kilometrejä ja hankalat kulkuyhteydet. Lisäksi halusin kuolla (koska olen kaikista kurjin ja kamalin) ja olla osoittamatta heikkouden merkkejä ja näin kaveriporukastani vain ne, jotka tekivät enemmän opintoviikkoja tai -pisteitä kuin minä. Voiko sellainen johtaa muuhun kuin burnouttiin?

Tällä hetkellä tunnen kasvavaa syyllisyyttä siitä, että katkaisin välini mielensärkijään. Toisaalta se helpottaa elämääni ihan hemmetisti, mutta osa minusta (se hiku, jonka mielestä teen kaiken väärin) vaatii minua tuntemaan siitä huonoa omaatuntoa. Järki (se fiksumpi, joka tunnustaa heikkouksiakin) puolustelee kysymällä miksi minä muka tein väärin? Voin paremmin, kun en joudu pelkäämään mielensärkijän hyppäävän ovelleni milloin vain. En enää saa s-posteja, joita en pysty lukemaan. En saa sydäriä aina puhelimen soidessa, kun pelkään että mielensärkijä soittaa. Sen sijaan saan sydärin vain soittaessani laiminlyöjälle, ja mielensärkijä vastaa. Silloin lyön äkkiä luurin korvaan, ja yritän selvitä paniikistani. Kun ei pidä toiseen yhteyttä, huonot puolet vain tuppaavat unohtumaan. Ei muista, että se ihminen tuo minusta aina huonoimmat puoleni esiin, ja naulankin katoaminen saa aikaa itkuhuutoraivarin, joka pysähtyy vasta siihen että avokkini marssii minun ja mielensärkijän väliin.

Aargh. Tuntuu kuin yhteiskuntakin olisi kovasti sitä mieltä, että vanhempiin pitää olla yhteydessä, vaikka ne saihais sulta pään irti aina kun tapaatte. "Veri vettä vahvempaa" jne. Kaikki artistitkin tuntuvat pipertävän biisejä joissa kiittävät vanhempiaan. Mummoni lukee minulle otteita omaelämänkerrasta, jossa kotiväkivallan uhri vanhuksena kiittää jo kuollutta isäänsä itsensä hakkaamisesta. Mummo myös hokee anteeksi antamisen merkitystä ja kysyy kuka sitten hoitaa vanhempiani kun nämä eivät itse enää selviä? Veljeni, tietysti, mummo. Se äijä on niin kasvanut kiinni mielensärkijään, että varmaan haudataankin samaan arkkuun. Yksi tämän yhteiskunnan tabuista on kyllä se, että perhe ei kestä kaikkea. Syytän amerikkalaista hapatusta ja perhe voittaa kaiken -periaatteella tehtyjä Disneyn leffoja, saippuaoopperoita ja huonoja komediasarjoa tämän ajattelutavan leviämisestä.

Avokkini jaksaa kirota sitä, että jos meille joskus lapsia syntyy (aiomme jäädä tähän opiskelukaupunkiimme vielä ainakin 4-5 vuoden ajaksi), se mummola jonne ne uskaltaa viedä, on avokkini kotipaikkakunnalla, jonne on tuntien matka, ja se mummola jossa niitä ei uskalla jättää yksin hetkeksikään on heti samassa kaupungissa. Hän ei enää päästä minuakaan siellä käymään yksikseni, koska ainoa jota mielensärkijä pelkää (ja syyttää minun "vieraannuttamisestani" hänestä), on avokkini. Avokkini käsitys siitä tavasta, jolla perheenjäsenet keskenään toimivat, on myös aivan erilainen kuin millaisessa "perheessä" mielensärkijä haluaa asua. Erään sukulaisen sanoin "Siinä perheessä on vain yksi aikuinen". Mikä on kyllä varmasti laiminlyöjällekin rankkaa, mutta minkäs teet. Eivät olisi hankkineet lapsia, kun tiskikoneen täyttäminen ja tyhjentäminen on liian rankka tehtävä, ruuan valmistamisesta puhumattakaan. Mutta kun mielensärkijä huomaa, että lapsi alkaa väittää vastaan, pitää hankkia uusi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)