1.1.2008

Pum, pam ja poks!


Olin jo ottanut unilääkkeen ja mennyt nukkumaan, mutta eikös klo 12 alkanut ihan hitonmoinen pauke heti ikkunan ulkopuolella. Joku joukko idiootteja oli hankkinut vähän tavallista isompia pommeja ja päättivät ampua ne tuosta viereiseltä aukiolta suoraan ikkunaani. Tai onneksi suurin osa meni ohi, mutta ikkunalasi kyllä helisi mukavasti joka pommin paineaallossa. Pelästyin sen verran, ettei nukahtamisesta tullut enää mitään.

En sitten viettänytkään sattuneesta syystä uutta vuotta avokin kanssa. Istuin kotona itsekseni ja katsoin vanhoja Disneyn leffoja uudelleen. Olin jo täysin unohtanut Kaunottaren ja Kulkurin juonen, enkä muistanut Pienen merenneidon loppupuolesta mitään. Hyvää itkuterapiaa katsoa leffoja, joissa on myös surullisia kohtauksia. Itku tulee nykyään mistä tahansa. Itkin tänään mm. kun televisiossa näytettiin tähtisadetikkuja, silloin kun Jalo jäi rankkurin kärryjen alle ja tietysti aina, kun Bella notte alkoi soimaan. Päätin tänään, että ihan sama, kun kerran itkettää, antaa itkun tulla. Huomasin vollottavani niin vuolaasti, että piti kelata dvd:tä takaisin että näin tapahtumatkin. Kai tämä nyt on sitten sitä surutyötä.

Eilen selvisi, mitä se ei-selviäminen tarkottaisi. Huomasin kuristavani itseäni ahdistuskohtauksen yllätettyä. Se helpotti vähän. Sainkin sitten koko loppuillan taistella, etten olisi kuristanut itseäni vähän silloin tällöin, kun se kerran auttoi. Onneksi siskoni tuli tänään käymään, ahdistus helpotti paljon kun sai hyvää seuraakin tänään. Kaveri kyllä kutsui viettämään uutta vuotta heidän kanssaan, mutta en halunnut lähteä. En kuitenkaan olisi kehdannut lähteä silloin kun mieli tekisi, en olisi tuntenut ketään ja kaverini kaverit kaiken lisäksi polttavat kuin korsteenit, mikä on ikävää, kun tupakan haju laukaisee minulla aika helposti migreenikohtauksen.

En ollut muistanut yhtään, mutta minähän kuristin itseäni aina silloin tällöin myös teiniaikoina. Samoin olen sitonut osia itsestäni tai vain purrut kieltäni, kunnes sen kärki on muuttunut tunnottomaksi, ja päästänyt sitten irti. Pitää laittaa tänne ylös, muuten unohdan tuonkin yksityiskohdan kokonaan. Muutenkin kaikki painajaiset tms. katoavat mielestäni melkein heti kun ne on nähty. En varmaan muistaisi sitäkään paniikkikohtausta, jonka aikana hetkittäin luulin olevani taas parvisängyssäni itkemässä pimeässä ja kuuntelemassa mielensärkijän huutoa oven takaa. Avokkini apua tarvittiin, että tuosta selvisin.

Onneksi näin öisin tulee paljon Sinkkuelämää, niin valvominen on hieman siedettävämpää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)