18.1.2008

Suklaisia mietelmiä


Kirjoitusrauha jatkuu, kun avokki lähti nörtteilemään laneille. Tänään on ollut muka kauhea kiire, mutten ole saanut oikeasti mitään aikaiseksi. Kävin hakemassa ompelulankaa, ostin yhden kirjan alennusmyynneistä ja siirsin yhden tuolin makkarista olohuoneen puolelle testatakseni, miltä se näyttäisi. Nyt olen keskellä sotkua siirreltyäni jokaista huonekalua ja tyynyä eri paikoilleen kun tavara ahdistaa, ja olin vielä hetki sitten varma, että jos ne järjestää eri tavalla, täällä alkaa tuntua avarammalta. Nyt olen vain sitä mieltä, että meillä on liian paljon huonekaluja, jotta ne mahtuisivat mitenkään muuten kuin sillä yhdellä tavalla tähän kaksioon.

Tähän väliin vinkki kaikille, jotka kärsivät banaanikärpästen invaasiosta näin talvisin. Olen jo monena vuotena imuroinut kaikki ilmestyvät kiusankappaleet imurin nieluun, eikä tähän päivään mennessä ole yksikään sieltä palannut. Istuvat eivät imuriin irtoa, mutta kun pelästyvät ja lähtevät lentoon, katoavat kuin tuhka tuuleen.

Tavara-ahdistukseen auttaisi varmasti, jos siivoaisi, mutta sitä en jaksa. Ehkä huomenna sitten. Nyt kärsin hirveästä päänsärystä, jolle en ole keksinyt mitään järjellistä syytä.

Aloitin suklaa-lakon tajuttuani, että minulla on suklaa-addiktio. Ja että minun ei edes tarvitse syödä sitä suklaata, saan saman tyydytyksen jo siitä, että poimin suklaakonvehdin käteeni. Otettuani suklaan käteeni, voin ihan hyvin pistää sen suun sijasta vaikka taskuuni tai pöydälle, ja vaikutus on ihan sama, kuin jos söisin sen. Epäilen, että yhdistän suklaan äidinrakkauteen, sillä laiminlyöjä pitää suklaasta hirvittävästi, ja oli aina mukavimmillaan ostettuaan sitä kolme levyä ja jakaessaan siitä levyn minulle, siskolleni ja itselleen. Hän syö suklaata levyittäin, ei paloittain, kuten minun käsittääkseni normaalit ihmiset tekevät. Mielensärkijä aikoinaan oli testannut, kuinka paljon laiminlyöjä pystyy suklaata syömään, ja tulos oli maksimissaan 7 levyä päivässä. Sitä enempää ei mennyt, vaikka suklaata olisi ollut pöydällä odottamassa.

Suklaanhimonsa takia laiminlyöjä on jojolaihduttaja. Osa siitä himosta on selvästi periytynyt minullekin. Vaikka pystyinkin pahimmassa masennuksen alhossakin syömään sitä korkeintaan 2 levyä päivässä, mikä jää kauas laiminlyöjän ennätyksestä. Onneksi minä myös unohdan syödä, jos olen kovin onneton, joten en ole lihonut niin paljon kuin olisin ehkä voinut. Olen eläissäni nähnyt puoli vuotta nälkääkin, joten kestän hyvin näläntunnetta, jopa unohdan sen. Syynä tuohon puolen vuoden nälän näkemiseen oli se, että ryhdyin kasvissyöjäksi yläasteella, ja laiminlyöjä päätti, että jos tyttö ei syö lihaa, olkoon sitten syömättä lainkaan. Elin pelkillä koulun ruuilla puoli vuotta, kunnes kesän koittaessa kylkiluuni näkyivät paidan läpi, ja jouduin luovuttamaan. Päätin, että kun olen omillani, jätän lihan uudelleen, ja näin tein.

(En myöskään tunnista, milloin olen janoinen. Tähän voi olla syynä se, että pelkäsin ala-asteella mennä tyttöjen vessaan, sillä niissä ei paljoa yksityisyyttä ollut. Joko joku saattoi kiivetä sermien yli tai kurkkia niiden yli, tai sitten selän takana siivooja veti takaseinän sivuun päästäkseen siivoamaan. Vessan takaseinä oli nimittäin liukuovi, jonka takana oli siivouskomero. Seurauksena join koulussa hyvin vähän, ettei olisi tarvinnut mennä vessaan. Lisäksi kesken tunnin vessaan lähtijöitä opettajat muistivat aina tuijottaa vihaisesti, varsinkin rehtorimme näytti aina erityisen äkäiseltä, jos hänet ohitti tuntien aikaan käytävällä.)

Eli ehkä syön suklaata, koska siihen liittyvät ne harvat hyvät muistot laiminlyöjästä. Hänellä ei ikinä ollut kiire minnekkään suklaata syödessään. Suklaan käärepaperista saattoi tehdä pallon, jolla pystyi leikittämään kissaa, kun suklaa oli syöty. Ennen suklaata oli suklaakiisseli. Sitä tehtiin paljon, sillä se oli ainoa ruoka (tai no, "ruoka") jonka laiminlyöjä osasi valmistaa jo silloin kun siskoni oli vasta oppinut kävelemään ilman että se paloi pohjaan. Se oli hirmuisen makeaa, ja sitä tehtiin yleensä aina "tyttöporukalla" silloin kun mielensärkijä ei ollut kotona. Kiisselin syönnin aikana oltiin yleensä rauhassa, aluksi ruokapöydän ympärillä, myöhemmin television ääressä (meille hankittiin ensimmäinen tv v. 1995) ja silloin saattoi kysellä ja juttella laiminlyöjän kanssa ilman että hän olisi alkanut äksyilemään. Myös suklaa syötiin rauhallisessa tunnelmassa, tehden kaikkea mukavaa.

Ja suklaata syötiin paljon. Levy piti syödä samana päivänä, tai laiminlyöjä söi sen lopun seuraavana päivänä. Se harmitti, joten emme oppineet säästämään karkkia missään vaiheessa. Suklaa oli myös turvallista syötävää. Kun jääkaapissa ei joko ollut ruokaa, tai se oli mädäntynyttä, suklaasta ainakin tiesi, että se veisi nälän ja päänsäryn mukanaan ainakin joksikin aikaa, se maistuisi hyvältä, eikä takuulla olisi pilaantunutta. Kiitos siitä Fazerin siniselle. Sitä voi syödä tyhjäänkin vatsaan ongelmitta.

Joten suklaalakko, koska a)nyt ollaan laihiksella b)kun ymmärtää, miksi sitä tarvitsee, sitä ei enää tarvitsekaan c)haluan todistaa itselleni, etten oikeasti tarvitse sitä. Siis suklaata, eli äidinrakkautta. Minä en tarvitse heiltä enää mitään, koska olen jo aikuinen. Melkein.

Nyt Frendien pariin.--->


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)