29.2.2008


En halua enää lukea vanhoja merkintöjäni. Varsinkin joulun aikaiset aiheuttavat tuskaa. Olen nyt siinä vaiheessa, etten halua puida mitään mennyttä. Tulevaisuudestakaan en halua tietää mitään, haluan rajoittaa elämäni sellaiseen tunnin aikaikkunaan. Mitä teen seuraavan tunnin aikana, katsonko jonkun ohjelman vai käynkö kaupassa? Se on sellainen päätös johon pystyn. Toisaalta saatan pystyä siihen vasta muutaman tunnin päättämättömyyden jälkeen, mutta kuitenkin. Miten tälläista ihmistä voidaan pakottaa töihin?

Bloggaaja, joka sai samasta testistä yhtä monta masennuspistettä kuin minä, lähti suljetulle. Hänellä on kyllä vaikka mitä muutakin ongelmaa, mutta silti. Minulla on nyt aika hyvä olo, mikä tuohon testiin nähden on outoa. Annoin olotilalleni arvosanan 6 tänä aamuna, ja nyt se taitaa olla jo 7,5. Tiedän kyllä, että yksi testi ei kerro kaikkea. En ole vieläkään saanut aikaiseksi soittaa ja pyytää soittoaikaa, että voisin pyytää uutta annostusta lääkkeeseen. En ole vielä saanut aikaiseksi käydä apteekissa, vaikka tänään on pakko mennä ostamaan lääkkeet (avokin rahoilla), kun edelliset loppuivat jo.

Äh! Tajusin juuri, että happosalpaajien resepti odottaa minua yhä lääkärillä, joka meni kiinni tunti sitten. Aaargh. Mukava viikonloppu tulossa, siis. Voi (tähän kaikki mahdolliset kiroukset ja manaukset)!

No, kai sitä on vain pärjättävä. Kaiken lisäksi avokki on lähdössä käymään vanhempiensa luona huomenna, palaa vasta sunnuntaina. Pitää yrittää muistaa ostaa vatsaystävällistä särkylääkettä apteekista samalla kun käyn hakemassa lisää Sertralinia. Sitä ennen pitäisi jaksaa inspiroitua syömisestä, mutta perunoiden keittäminen ja papumuhennos eivät tällä hetkellä voisi vähempää kiinnostaa. Suklaa kiinnostaisi, mutta sen syöminen ruuan sijasta ei taida olla kovin fiksua.

Tarvitsisin sellaisen äänieristetyn kammion jossa saisi käydä huutamassa rauhassa kun ketuttaa. Sinne voisi mennä karjumaan joka kauppareissun, ihmisten kanssa puhumisen, sähköpostin kirjoittamisen ja puhelun jälkeen.

Vaihteeksi aforismeja


Kaikkien, jotka käyvät psykiatrilla, pitäisi tutkituttaa päänsä.

Opi vanhempiesi virheistä - käytä kondomia!

Se joka kadottaa järkensä on yleensä viimeinen, kuka sitä kaipaa.

Minulla on ollut muistinmenetys niin kauan kuin muistan.

Kauhea loppu on parempi, kuin kauhu ilman loppua.

Kyllä skitsofrenia aina yksin olemisen voittaa.

Luulosairaus on ainoa sairaus, jota minulla ei ole.

En minä ole vainoharhainen - kuka niistä niin väittää?

En ole psykiatri, olen muuten vain asiantuntija sekaisin olemisessa.

Aivot ovat elin, joka toimii oman mielensä mukaan.

Se, joka huutaa kovimmin, on yleensä kasan alimmainen.

Psykiatrit jäävät mieleen.

Viiltele ranteitasi, se alentaa verenpainetta.

Nynnyt perivät maan, jos se vain suinkin sopii!

En minä ole vainoharhainen, ne ovat!

Kaikki helpot ongelmat on jo ratkaistu.

Anna aina anteeksi vihamiehillesi, mikään ei harmita heitä enempää.

..., mutta jospa olenkin vain oman mielikuvitukseni luomus.

Pysy mieleltäsi vireänä, ruoki lempineuroosejasi!

Minun alemmuuskompleksini eivät ole niin hyviä, kuin sinun.

Luoja, anna minulle kärsivällisyyttä, JA HETI!

Ajan tuhlaaminen on tärkeä osa elämää.

Muistan aivan varmasti unohtaneeni sen.

En minä ole eksyksissä, en vain tiedä, missä minä olen.

Siisti työpöytä on merkki sairaasta mielestä. Entä jos ei ole työpöytää lainkaan?

Jättäydy ajoissa jälkeen, niin sinulle jää enemmän aikaa ottaa muut kiinni.

Mielipuolisuus on perinnöllistä. Saat sen lapsiltasi.

Mitä etua on dementiasta? Saa uusia ystäviä joka päivä.

Hulluudessa on tiettyä huvia, jota muut kuin hullut eivät tunne.

Nämä ja paljon muuta täällä.


28.2.2008

Päättömästi ajassa


Näin yhtenä yönä (älkää vain kysykö, minä yönä, millä viikolla tai missä kuussa) unta, jossa olin siskoni kanssa olkkarissa. Äkkiä suurikokoinen laulujoutsen törmäsi olkkarin ikkunaan. Kauhistuin. Lintu jäi räpistelemään ikkunan ulkopuolelle, ja yritin keksiä miten nyt pitäisi toimia. Uni on jollain tavalla tärkeä, mutta millä tavalla, sitä en osaa sanoa. Laulujoutsen on lempilintuni, ja yhdistän sen rauhallisuuteen ja mukaviin muistoihin. Sen laulu herättää minussa aina haikeutta. Mutta mikä viesti sisältyy siihen, että rauhallisuuden symboli törmää ikkunaani ja jää siihen räpistelemään?

Aikakäsitykseni on yhä ihan solmussa. Puhuttiin avokin kanssa siitä mitä tapahtui viime vappuna. En muistanut enää yhtään. Vihdoin muistin (pienen johdattelun jälkeen) mitä tein toissa vappuna. Avokki joutui kertomaan sen, mitä viime vappuna tapahtui. Mieleeni muistui vain joku ihme konsertti, mutta ei ollut aavistustakaan, milloin se oli. Viime kesänä? Toissa kesänä?

Mitä tapahtui viime synttäreilläni? Juhlinko niitä? Olikohan hyvät bileet? Milloin olen juhlinut viimeksi synttäreitäni? Milloin olen viimeksi käynyt jonkun toisen synttäreillä? Juhliiko niitä enää kukaan?

Jos muistan, mitä tein eilen ja mitä olen tehnyt tänään, voin olla jo ihan tyytyväinen. Siitä taaksepäin kaikki menee sotkuun ja solmuun. En muista missä järjestyksessä mikäkin tapahtui, mitä tein ennen sitä, mikä vuosi silloin oli. Miksi ihmeessä minun muistini ei pelaa? En muista edes, mitä olen jo blogiini kirjoittanut ja mitä en. Olen välillä ihan varma, että olen jo tästä ja tästä puhunut, ja jätän sen pois merkinnöistäni. Sitten kun taas kelaan taaksepäin, huomaan etten ole puhunut asiasta yhtään mitään. Minä tahdon kirkkaan mielen ja hyvän muistin. Hävettää, kun kaikki tapaamisetkin pitää kirjoittaa useampaan paikkaan, tai unohdan. Avokkikin joutuu välillä kyselemään että millonkas sinulla on se ja se, ja minä joudun katsomaan kalenterista. Huomenna, näemmä. Hyvä että huomasin tänään, enkä vasta huomenna. Kerran olen psykologille mennyt niin, että heräsin aamulla tuntia etukäteen, ja satuin katsomaan kalenteriani. Hemmetti, se onkin jo tänään, tunnin päästä. Kai tässä pitäisi sitten alkaa lähteä sinne päin.

Varmasti jää niitä terapiaistuntojakin välistä tällä menolla, kun en vain muista. Toivotaan, ettei niin käy kovin usein, tulee kalliiksi.

Avokki<3


Eilen oli ihana ilta. Pitkästä aikaa saatoin olla avokin kanssa ilman, että jatkuvasti analysoin päässäni jotain. Toivoisin, että meillä olisi enemmän aikaa toisillemme. Varsinkin laatuaikaa. Joko avokki on töissä, treeneissä tai sitten opiskelee kotona. Eli vaikka olisimme kummatkin samaan aikaan kotona, toinen on olkkarissa pelaamassa Sims2:sta ja toinen on työpöytänsä ääressä makkarissa. Kun lisäksi mennään nukkumaan yleensä eri aikaan, toista tapaa hyvin harvoin. Hyvä että asumme yhdessä, muuten tapaamisia sattuisi vielä harvemmin. Jotenkin se, että vain olisimme kahdestaan ja tekisimme jotain kivaa yhdessä, ei ole viime aikoina onnistunut. Tiedä sitten, onko se vain sitä että yhdessä ollaan oltu jo vuosia, vai vaikuttaako se että avokki on jatkuvasti minusta huolissaan mikä saa minut huolestumaan hänestä.

Onneksi voimme puhua keskenämme melkein mistä vain. Ja puhua voi milloin vain, vaikka keskellä yötä, jos siltä tuntuu. Toinen (minä tai avokki) kyllä kuuntelee. Olen siitä erittäin kiitollinen, varsinkin kun tiedän ettei se monessa suhteessa ole itsestään selvää. Ensimmäisen poikaystäväni kanssa piti olla varovainen mitä sanoo, ettei loukkaa toista ja lisäksi hän ei tuntunut kuulevan välillä lainkaan mitä sanoin. Vastaan on tullut niitäkin, jotka kuuntelevat liian paljon, mutteivät kerro itsestään mitään. Ensimmäisessä seurustelusuhteessani jouduin myös koko ajan jännittämään, mitä se idiootti seuraavaksi keksii. Oli huumekokeilua, törttöilyä, huonoa käytöstä muita ihmisiä kohtaan... Avokin kanssa on ihanaa, kun tietää mitä se ei ainakaan tee.

Jo ensitreffeillämme huomasimme, että tässä on nyt jotain erityistä. Puhuimme keskenämme alusta alkaen vapautuneesti ja kummallakin oli hauskaa. Avokki totesikin melkein heti alkuun ettei hänellä ole ikinä ollut niin hauskaa niin alkuvaiheessa treffejä. Ilahduin suuresti, sillä minua jännitti ihan hirveästi. Kun niiltä treffeiltä pääsin kotiin, tuntui kuin olisin kävellyt puoli metriä ilmassa. Kämppiksenikin sanoi minulle jälkikäteen, että olin ollut sekaisin jo ennen treffejä puhuttuani tulevan avokkini kanssa vain tietokoneen välityksellä, tapaamatta koko ihmistä lainkaan. Vieläkin ihmettelen, mistä olen löytänyt noin ihanan ihmisen. Aloimme seurustella melkein heti ensi tapaamisen jälkeen, ja se tapahtui niin luontevasti, että jälkikäteen emme millään voineet osoittaa päivää jolloin olimme alkaneet seurustella.

En tiedä missä olisin ilman avokkiani. Hän patisti minut hakemaan apua viime keväänä. Minun ei tarvitse kuin ottaa hänen kätensä omaani ja tuntuu kuin maailmassa olisi kaikki taas kohdallaan eikä enää ahdista. Hänelle voi puhua mistä vain, ja hän ymmärtää. Tai jos ei ymmärrä, hän sanoo sen. Hän on ollut korvaamaton pitäessään minut kiinni todellisuudessa ja siinä, mitä toiselle voi tehdä ja mitä ei. Se on antanut minulle perspektiiviä katsoa taaksepäin niitä oloja, joissa "perheessäni" elin. Hän on tukenut minua jopa silloin kun en ole tajunnut tukea tarvitsevani. Hän on osoittanut sekä laiminlyöjälle että mielensärkijälle, miten minua ei enää nykyään voi kohdella. Olen yrittänyt useasti sanoa hänelle, kuinka korvaamaton tuki hän on ollut, ja minua korventaa kun hän on kertonut alkavansa väsyä sairastamiseeni. Mutta paranemista ei voi hoputtaa. Toivon että terapia alkaisi auttaa tilannettamme melko pian sen aloittamisen jälkeen. Luulisi että motivaatiota ainakin löytyy, kun haluan saada kaadettua tämän kivirekeni lastin jonnekin muualle kuin avokkini niskaan.

27.2.2008

Täällä on liian siistiä


Taisin tajuta, miksi koen säännöllisyyden niin kamalaksi. Kun kaikki käytettävissä oleva energia menee siihen, että tekee sen "pakollisen" (syö säännöllisesti, käy salilla joka toinen päivä, menee ajoissa nukkumaan), ei jää aikaa ja energiaa vain vapaasti olla. Ja kun minä olen ihminen, joka tarvitsee paljon sellaista aikaa, että saa olla vaan ihan rauhassa, ilman että "täytyy" tehdä jotain. Nyt olen kyllä sillä tavalla edistynyt, että jos pöydällä on tiskejä, joista tiedän nousevan kohta banaanikärpästen armeijan tai että homematon haju käy kohta sietämättömäksi, minä en vaan näe niitä, jos haluan olla rauhassa. Sitten kun olen ollut tarpeeksi kauan rauhassa (mihin ei yleensä yhden päivän haahuilu riitä), sitten voin tehdä asialle jotain. Ja silloin yleensä sitten tapahtuu paljon kerralla. Mutta jos en saa olla rauhassa, ahdistun, tuskaannun ja alan tekemään asioita niin hirveällä tahdilla (välillä vain omassa päässäni), että jotain menee pieleen. Ja kun jotain on mennyt pieleen, kierrokset vain lisääntyvät, ja riehun asiat vain pahemmin pieleen. Silloin avokki yleensä käskee minun istua alas ja rauhoittua, ennen kuin olen sössinyt ihan kaiken. Onneksi on avokki, mutta hän ei aina ole paikalla.

Nyt olen edistynyt sen verran, että olen ottanut säännöllisestä siivoamisesta rutiinin. Meillä on nyt jatkuvasti niin siistiä, että yllätysvieraatkin voisivat ihastella sitä. Jos niitä yllätysvieraita joskus tulisi. Meillä on liian kohteliaat kaverit. Täytän astianpesukoneen säännöllisesti ja käynnistän sen heti kun se tulee täyteen. Kun astiat on pesty, laitan ne heti niiden jäähdyttyä kaappiin, että konetta voi alkaa taas täyttää. Mikään muu meillä ei sitten sotkekaan, kuin pöydille kertyvät astiat, kunhan petaa sängyn aamulla ja pistää likavaatteet pyykkikoriin lattian sijasta. Kun en ikinä tee kotona muuta (nykyään) kuin katso televisiota ja käytä tietokonetta, ei pöytiä valtaa käsityöt tai luetut lehdet. Television kaukosäädin saattaa joskus pöydällä pyöriä, mutta se sotkeekin niin paljon.

Kun tämä nykyinen siivoustahti alkoi, aluksi minua ahdisti aivan valtavasti se, että täällä oli liian siistiä. Koko illan en oikein osannut istua aloillani, kun koin että täällä on turvattoman siistiä. Aloin miettiä, johtuuko tämä tunne siitä, että olen asunut suurimman osan elämästäni sellaisessa talossa, jossa millekään ei ole omaa paikkaansa, missä viikkosiivous oli aina kauhea urakka ja jossa olohuoneessakin vain kulkureitit pysyivät jotenkin vapaana kertyvästä tavarasta. Seinille kipuava tavara ahdisti minua, kun koin ettei sitä pidä mikään kurissa. Jos jossain vielä oli vapaata seinää, kohta siihen piti kiinnittää tauluja tai vitriinejä tai tuoda siihen kirjahylly, koska tavaran lisääntymistä ei hillinnyt mikään. Kirjahyllyissä kirjoja oli kahdesssa rivissä/hylly, ja rivien päälle oli vielä poikittain laitettu lisää kirjoja. Sekään ei vielä riittänyt, sillä kirjoja kertyi myös pöydille, sohville, tuoleille. Ja samoin kertyi pölyä. Mitään ei voinut viedä varastoon, koska ne olivat täynnä edellisestä muutosta jääneitä pahvilaatikoita, joista osaa ei avattu ennen kuin sitä seuraavan muuton jälkeen.

Ajatus siitä, etten osaisi asua siistissä kodissa, jossa ei tarvitsisi jatkuvasti pelätä pölyallergian iskevän, ahdisti. Ja yllätyin siitä, että ylipäätään ahdistuin siisteydestä. Yleensä, jos olen saanut siivottua, tunnen tyytyväisyyttä hyvin tehdystä työstä. Ehkä tuo ahdistuskohtaus iski siksi, että olin siivonnut vähän kerrallaan, ts. ennalta ehkäissyt sotkua, sen sijaan että olisin siivonnut kuin syntejäni sovittaakseni, niin kauan kunnes tuntisin itseni kaikkeni antaneeksi. Siisteys ilman kärsimystä oli ahdistavaa.

Eilen illalla tuli riita avokin kanssa, kun hän tuli väsyneenä ja nälkäisenä kotiin, enkä ollutkaan tehnyt ruokaa kuten oli sovittu. Istuin sohvapöydällä ahdistuskohtauksen kynsissä ja tuijotin liedelle laittamaani kattilaa kykenemättä tekemään ruokaa. Avokki ei aluksi tajunnut ollenkaan että minulla oli kohtaus menossa, ja kävi hakemassa itselleen valmisruokaa, minkä jälkeen seurasi purkaus aiheesta "nälkäinen mies tulee kotiin ja haluaa ruokaa". Onnistuin kai itsekin peittelemään kohtausta, kunnes hyperventiloin keittiön tuolilla kaksinkerroin, jolloin avokkikin tajusi, että nyt on paha kohtaus menossa. Jos avokki ei olisi ollut kotona, eikä lääke olisi vienyt pahinta terää kohtaukselta, olisi ollut varmaan sama meno kuin uudenvuoden päivänä. Seuraavaksi avokki syyttikin itseään siitä ettei ollut tajunnut tilanteen vakavuutta, ja mökötti loppuillan syytellen itseään ahdistuen pahasti. En millään toiminnallani saanut häntä lopettamaan, ja loppujen lopuksi hän nukkui huonosti ja perui sitten tämän aamun menojaan.

Ärsyttää. En haluaisi, että sairasteluni vaikuttaisi avokin elämään enää enempää kuin on pakko, sillä hän on jatkuvasti muutenkin huolissaan ilman kaiken maailman kohtauksiakin. Haluaisin säästää hänet tältä, mutta minkäs teet. Toivon, että terapian alettua voisin jättää avokkiin turvautumisen vähemmälle, niin ettei hän aina joutuisi kuulemaan kaikkea ja tukemaan vuorokauden ympäri.


26.2.2008

Antakkee lissää Sertralinia!


Ahdistus vain pahenee. Mitä lähemmäksi terapian alku tulee, sitä pahempi on ahdistukseni. Olen jo useampana aamuna peräkkäin herännyt niin, että ensimmäinen ajatus on ollut "haluan kuolla". Päivällä menee ihan hyvin, jos paistaa aurinko ja saa olla rauhassa (ts. tehdä niin kuin lystää). Illalla alkaa taas paheta, kun pimenee, mutta silloin telkusta yleensä tulee jotain edes vähän kiinnostavaa. Lykkään nukkumaan menoa mahdollisimman pitkään, kunnes olen niin väsynyt että tiedän varmasti nukahtavani. Silti aamut ovat pahimmat.

En edes muista uniani. Viime yönä kun olin juuri nukahtamassa, näin valveunta jossa mielensärkijä halusi tappaa minut. Päättelin, että haluan kuolla, koska koen että mielensärkijä haluaa tappaa minut. Aamulla logiikka ei enää tuntunut toimivan. Silloin tuntui että haluan kuolla, koska vihaan itseäni. En onnistunut liittämään mielensärkijää tuohon päättelyketjuun lainkaan. Päätösten teko on vaikeaa, kun ei pää ei halua pysyä siinä päätöksessä, jonka järki tekee.

Yhtenä päivänä kokeilin sellaista mielikuvaharjoittelua, että pitäisin päässäni oikeudenkäynnin tilanteestani. Syyttäjänä toimisi se puoli minusta, jonka mielestä olen tehnyt kaiken väärin, ja puolustusasianajajana toimisi järkipuoli. Valitettavasti oikeudenkäynti piti keskeyttää melkein heti, sillä valtava syyttäjää tukeva huutokonsertti peitti alleen puolustajan puheen. Miten tälläisesta syyllisyydentunteesta voi päästä eroon?

Mielikuva, jolla usein tarkistan missä kunnossa olen henkisesti, on kuvitella että henkinen hyvinvointini on talo. Kouluaikoina kevätpuolella ennen kesälomaa tuon punamullalla maalatun talon katto repsotti enemmän tai vähemmän, ja talo hajoili liitoksistaan. Kesäloman aikana talo korjautui sitten taas kuntoon. 18-vuotiaana huomasin, ettei niin enää tapahtunut. Talo romahti maahan tunnistamattomaksi kasaksi. Kun sain opiskelupaikan, piristyin sen verran, että taloa vähän saatiin korjattua, mutta se jäi notkolleen. Tukiparrut pitivät sen pystyssä. Syksyn -05 aikana sen perustukset antoivat periksi, ja talo alkoi vajota. Kun jäin sairauslomalle, talo oli uponnut suohon kahden talonmitan syvyyteen.

Talo on yhä vajonneena suohon, mutta nykyään katon harjaa näkyy jo vähän. Maa, jolle talo on rakennettu, on kuitenkin yhä suota eikä tukevaa maata niin kuin se kouluaikoinani oli. Olen nähnyt myös unia, joissa olen päässyt taloon sisälle. Joka paikassa on hämähäkinseittejä ja pölyä, jotka peittävät roskia, likaa ja rikkinäisiä huonekaluja. On pimeää, tunkkaista, homeista. Siivousvälineitä ei ole, enkä oikein tiedä miten niin hirmuista sotkua voisi alkaa edes siivoamaan. Jopa ikkunat ovat osittain rikki, ja seinien puutavara lahoa. Ihme, että sellainen talo on enää edes mitenkään pystyssä. Saati sitten, mikä sitä vetää ylöspäin.

Toivon, että jonain päivänä talo pääsee suosta tukevalle maalle, ja saadaan korjatuksi. Tällä kertaa se ei kuitenkaan pelkällä levolla korjaannu. Suon kuivaaminen vaatii työtä. Olen yrittänyt väkisin nostaa taloa ja siirtää sitä kalliolle, mutta turhaan. Näitä asioita ei kai oikein voi pakottaa. Odottavan aika on kuitenkin pitkä. Haluaisin olla terve, tietää mitä teen ja mitä tahdon. Haluaisin palata opiskelemaan ja päästä töihin, ettei avokin tarvitsisi jatkuvasti elättää minuakin. Tahto on kova, mutta keinot puuttuvat. Terapiaa, tahtoo terapiaa!

Pitäisi hankkia lisää nenäliinakangasta ennen terapian alkua, mutta kun ne tuet eivät ole vieläkään tulleet... Tilillä on vieläkin vain 0,30€.


24.2.2008

Kuka minä olen?


Olen opiskelija. Olen nuori nainen. Olen ihan hukassa.

Yritän elää niin hyvin kuin pystyn, mitä se sitten tarkoittaakaan. En tiedä miten minun tulisi suhtautua laiminlyöjään tai sisaruksiini. Nytkin laiminlyöjä on kutsunut minut (epäsuorasti, mutta kuitenkin) käymään, mutta en uskalla soittaa ja sopia asiasta. En tiedä, miten minun tulisi suhtautua elämään. Miten ihmisten joukossa tulisi toimia. Odotan ympäristökatastrofia joka tuhoaisi suurimman osan ihmiskunnasta, sillä kärsin kun ihminen tuhoaa tätä upeaa planeettaa. Yritän lohduttautua sillä että ihmisen kadottua luonto palaa ennalleen, kunhan odottaa joitakin tuhansia vuosia.

Miten lohduttaisin itseäni tässä kirotussa tilanteessa jossa en voi parantaa kuin omaa oloani? Ja siihenkin pystyn vain hetkellisesti... Kirottu elämä. Miksi tämän pitää olla näin vaikeaa?

23.2.2008

Kootaans vähän


Eli. Vanhemmillani on ollut ongelmia. Mielensärkijä suree yhä äitinsä kuolemaa hamstraamalla tavaravuorta ympärilleen, eikä toimi mitenkään järkevästi suhteessa tavaraan tai elämään. Laiminlyöjä ei ole ajoissa päässyt avioliitostaan eroon, ja tuskin koskaan siitä eroon pääseekään. Mielensärkijä ei ole ihan heti kuolemassa, eikä se kuitenkaan ratkaisisi mitään. Minä en voi mitään asioille, jotka ovat tapahtuneet jo ennen syntymääni. En olisi mitenkään voinut ratkaista tämän perheen ongelmia. Eihän mielensärkijä vieläkään ota mielipiteitäni todesta. Ongelmien juuret ovat myös niin syvällä menneessä. En ole ainoa, jonka pitäisi päästää irti menneestä ja oppia uusia ajattelu- ja toimintatapoja.

Minua ahdistaa, kun en saavuta niitä tavoitteita, jotka minulle on ulkopuolelta (mielensärkijän toimesta) asetettu. En ikinä tule saavuttamaan noita tavoitteita, mutta ei minun tarvitsekaan. En menetä mitään, vaikka eläisin elämäni kuten haluan pääsemättä ikinä "kärkikastiin". Riittää, kun minulla on hyvä olla enkä tee ympärilläni elävien elämästä helvettiä. Riittää, että saan itseni nyt ensin opiskelukuntoon ja sitten valmiiksi. Sen jälkeen riittää, kun saan elätettyä itseni ja saan tehdä mukavaa työtä. Riittää kun saavutan järkeviä tavoitteita. Minun ei tarvitse pystyä ihmeisiin.



Minä en voi ratkaista muiden ongelmia heidän puolestaan. En voi elää mielensärkijän elämää hänen puolestaan. En voi käskeä laiminlyöjää ottamaan eroa. En voi pakottaa mummoani alkaa taas elämään. En voi tietää (koska en omaa yliluonnollisia voimia) mikä olisi aina kaikille parasta. Tulen tekemään virheitä, eikä sille voi mitään. Olen inhimillinen.

Vaikka tiedän tämän kaiken, en silti pääse ahdistuksesta eroon. Miksi en? Pitäisikö minun vain hokea itselleni peilin edessä jatkuvasti että "sinä teit parhaasi", "anna olla", "sinä olet hyvä ihminen" ja "minä pidän sinusta sellaisena kuin olet"? Tuntuu tyhmältä. Kyllähän minä jo tiedän tämän kaiken. Vaikka sitä pitikin taas vähän kalastella tuolta esiin. Syyllisyyden tunne peittoaa aina järjen jossain vaiheessa, ja sitten alkaa taas ahdistaa. Jos järki voittaa edes hetkeksi, heti pieni ääni kuiskaa "se oli sittenkin sinun syysi". Sen ei edes tarvitse sanoa sitä noin suoraan. Sen tarvitsee vain ehdottaa "entä jos se olikin sinun syytäsi", ja koko järjen rakennelma kaatuu kuin korttitalo.

Syyllisyydellä on oiva maaperä jossa itää. Sitä on möyhennetty  kuohkeaksi kaikilla haukuilla mitä minulle on syydetty. Sitä on lannoitettu itsesyytöksillä ja riittämättömyyden tunteella. Sitä on kasteltu epäonnistumisen kyynelillä ja tunne-elämän myrskyillä. Lopputuloksena on hyvinvoiva mutta myrkyllinen ja piikikäs kasvi, jonka kitkeminen vaikuttaa mahdottomalta. Sen juuret yltävät syvään, sen varresta ei saa kiinni ja kaikki myrkyttäminen vain lisää sen omaa myrkyllisyyttä. Sitä ei saa poltettua, tallottua tai katkaistua ilman että se seuraavassa sekunnissa on taas yhtä komea kuin hetki sitten. Ainoa tapa heikentää sitä taitaisi olla vähentämällä lannoitusta, mutta syyllisyys ruokkii hyvin itsesyytöksiä ja riittämättömyyden tunnetta.

No niin. Taas ollaan siinä kohtaa, että koen riittämättömyyttä kun en osaa ratkaista ongelmaa, ja syyllisyyteni vain kasvaa. Samaan aikaan, vaikka huomenna voittaisin nobelin palkinnon tai keksisin ratkaisun maailman energiaongelmaan, en silti osaisi nauttia saavutuksestani. Enhän osaa nauttia edes siitä että saan siistiä ja puhdasta ympärilleni. Minä en ansaitse nautintoa saavutuksistani, sillä mitkään saavutukset tahansa eivät riittäisi korvaamaan sitä häpeää minkä aiheutin mielensärkijälle ollessani lapsi. Minun tulee koko loppuelämäni kokea häpeää siitä, enkä missään nimessä saa unohtaa tätä tunnetta tai päästää siitä irti, koska se uusisi petoksen.

Taisin vihdoin ymmärtää jotain oleellista mielensärkijän ja hänen äitinsä suhteesta. Mielensärkijä ei ole tyytyväinen saavutettuaan urallaan kaiken, sillä hänen äitinsä ei ikinä kehunut häntä niistä. Hänen äitinsä haukkui hänen vaimonsa, lapsensa, uravalintansa. Kaiken lisäksi äiti meni kupsahtamaan, eikä hän enää voi kehua ketään. Mielensärkijä suree äitinsä kuolemaa, ei voi päästää irti syyllisyyden tunteestaan eikä siitä, että on pettänyt äitinsä. Aina kun hän yrittää, syyllisyys vain kasvaa.

Samaan aikaan hänen vaimonsa ja lapsensa vihaavat häntä, eivät ymmärrä häntä, eivät toteuta hänen unelmaansa. Meidän olisi pitänyt saavuttaa kaikki se, mihin hän ei yltänyt, jotta hän olisi voinut saada edes jonkinnäköisen aselevon äitinsä haamun kanssa. Samaan aikaan uskon, että vaikka olisimme osoittautuneet kaikki yli-ihmisiksi ja suuriksi neroiksi jo synnytyslaitoksella, mielensärkijä ei silti olisi saanut rauhaa. Hän ei voi antaa kenellekään anteeksi, sillä hän ei kykene antamaan anteeksi edes itselleen.

Pahan olonsa mielensärkijä purkaa läheisiinsä, jotka ovat pettäneet hänet ja siksi ovat ansainneet hänen vihansa. Kaikki uudet petokset ovat anteeksiantamattomia, sillä ne ovat uusi rikka rokassa, joka on olemassa vain hänen päässään. Mistä minä olisin voinut tietää jo kolmevuotiaana, että minun olisi pitänyt keskittää kaikki voimavarani lukemisen oppimiseen, että olisin voinut nelivuotiaana lukea jo kokonaisia kirjoja?

Minä olen siis pettänyt mielensärkijän jo silloin, ellen aiemminkin. Ainoa tapa, jolla olisin voinut tuon petoksen korvata, olisi ollut tuoda ensimmäisessä koulutodistuksessa vain kehuja kotiin. Viimeinen mahdollisuuteni oli tuoda täysi kymppien rivi kotiin siinä vaiheessa, kun siirryttiin arvosteluun numeroilla. Vihoviimeinen todiste huonoudestani oli se, etten meinannut edetä opinnoissani viulunsoitossa. Suurin petokseni on ollut olla normaali lapsi. Miten sellaisen kanssa voi elää?

Kysytään: Miksi?


Miksi minua ahdistaa? Jos istuisi alas aina, kun huomaa että ahdistaa, ja sitten pohtisi miksi minua ahdistaa juuri nyt, pääsisinköhän eteenpäin? Huomaisinko ehkä että ahdistukselleni ei ole järkevää syytä? Huomaisinko ehkä että ahdistukseni peittää jonkin vaikeamman tunteen, jota en halua käsitellä?

Miksi minua ahdistaa? Koska en mitenkään voi selvitä elämässä. Miksi? Koska mielensärkijä on aina hokenut minulle huonouttani. Miksi? Koska hän ...öh? Koska mitä? Miksi hän on halunnut haukkua minua? Miksi hän on sanonut etten voi olla hänen tyttärensä kun olen niin kamala ihminen? Mitä tarvetta se hänellä tyydyttää, että hän saa haukkua minua? Kokeeko hän itsensä niin huonoksi ihmiseksi, että se saastuttaa hänen lapsensakin? Eli me emme voi olla hyviä, koska me olemme hänestä peräisin?

Ahdistaako minua siksi, mitä luokkakaverini sanoivat minulle ala-asteella? Siksikö en muista mitä he tarkkaanottaen sanoivat? Siksikö näen unia, joissa he yrittävät sanoa minulle jotain, mutten ikinä saa selvää siitä mitä he yrittävät sanoa? Vai yritänkö syyttää heitä, jottei kaikki olisi mielensärkijän vika? Olen viime aikoina yrittänyt kauheasti siirtää syytä jonkun muun niskoille. Eihän tämä kaikki nyt voi hänen toiminnastaan johtua? Vai voiko? Onko jokin perusolettamukseni väärä? Siksikö en pääse eteenpäin? Mummoni aina hokee kuinka mielensärkijä on niin huolissaan meistä (l. lapsistaan). Voisiko olla, että hän onkin ollut hyvin huolehtiva, mutta samaan aikaan niin sairas, että välimme ovat väistämättä tulehtuneet? Miten mielensärkijän ja laiminlyöjän välillä hyvinkin huonot välit ovat vaikuttaneet minuun? Hehän välillä haukkuivat toisiaan meille ihan suoraan toistensa selkien takana. Että älä nyt tuota usko, äiti on vähän sekaisin. Että se nyt mitään osaa.

Minua ahdistaa, kun koen että minun pitäisi selvittää kaikki. Kaikki aika jonka käytän johonkin muuhun, on tuhlattua aikaa. Laiskottelua. Vaikka järki kuinka sanoisi, etten pysty tekemään asioille enempää juuri nyt, että nyt on tärkeintä saada oma polla kuosiin, siitä huolimatta minun pitäisi parantaa mielensärkijä, lopettaa nälänhätä maailmasta ja keksiä ratkaisu maailman energiaongelmaan.

Tuosta äskeisestä virkkeestä voi ehkä huomata, missä suuruusluokassa tämä mielensärkijän mielenterveys ongelmana on minun päässäni. Minun tulisi kuolla, kun en osaa tehdä edes vanhempiani onnellisiksi. Mitä väliä sillä on, että teen avokkini, siskoni tai kaverini onnellisiksi, jos vanhempani ovat onnettomia? Lapsen velvollisuushan on aina ja joka tilanteessa hoitaa vanhempiensa ja näiden vanhempien ongelmat näiden ihmisten puolesta, riippumatta lapsen omista voimavaroista, ymmärryksen tasosta tai ongelmien laajuudesta. Minun pitäisi parantaa ukkini sotatraumat. Korvata laiminlyöjälle se, että hän valitsi väärän miehen ja kiirehti naimisiin. Saada mummoni elämänilo palaamaan. Parantaa mielensärkijä. Pelastaa nuorimmainen siitä perhehelvetistä, joka ei synnytä kuin ahdistuneita nuoria aikuisia. Minun pitäisi vaikka mitä hemmetin tärkeää, mutta siitä huolimatta en tänäänkään kyennyt kuin pistämään kuivat pyykit kaappeihin, siivoamaan keittiön, pesemään keittiön seinät banaanikärpästen jäljiltä, viemään biojätteet biojäteastiaan, siivoamaan ja hoitamaan lemmikit. Kaikki ihan turhanpäiväistä ja riittämätöntä.

Toisaalta mitä muutakaan voisin tehdä kuin sen mitä minun tulee tehdä elääkseni? Ruokaa pitää laittaa tai ei saa syödäkseen. Siivota pitää tai pölyallergia alkaa oireilla, eikä saastassa viihdy kukaan. Pyykit pitää pestä tai ei ole vaatteita. Tänäänkin tein niin paljon, että olen nyt jo ihan rätti. En kykene tekemään enempää, vaikka haluaisinkin. Energia ja päivän tunnit eivät riitä. Siksi olen riittämätön ja huono. Minun tulisi olla jonkinlainen yli-ihminen, jolle mikään ei ole mahdotonta. Joka saa aina sen kympin kaikesta. Joka hyppii luokkien yli neroutensa ansiosta. Jonka tulee loistaa ihan kaikessa mitä voi jotenkin numeroilla tai kilpailujen palkinnoilla mitata. Kaikkeen sellaiseen panostaminen, josta ei saa numeroa tai pokaalia tai vähintään kunniakirjaa, on turhuutta. Miksi minä muka haluaisin oppia vuolemaan puukolla, eihän siinä voi päteä. Miksi haluaisin oppia tekemään jotain käsilläni, jos sitä taitoa ei voi ympätä käsityön numeroon?

Minun olisi pitänyt nelivuotiaana ryhtyä harrastamaan balettia, että olisin varmasti tullut siinä maailman huipuksi. Mikään vähempi ei olisi riittänyt. Minun piti olla luokan paras, minusta piti tulla huippuviulisti, minusta piti tulla huippu-urheilija, joka kilpailee sitten sen ja sen vuoden olympialaisissa. Miten niin minulle esitetyt vaatimukset ovat aivan pähkähulluja? Eivätkä ole. Minun tulee yltää niihin, tai mielensärkijä pettyy. Epäonnistumista ei sallita, koska mielensärkijä halusi elää meidän kauttamme. Meidän tuli yltää aivan kaikkeen siihen, mitä hän ei ollut eläessään saavuttanut. Meistä piti tulla kuuluisia. Meidät tuli kutsua linnan juhliin. Meistä piti tulla niitä yli-ihmisiä, jollainen hän olisi halunnut olla. Ja kun meistä ei sellaisia tullutkaan, olimme pettäneet hänet, jolloin hän saattoi aivan vapaasti haukkua meitä kaikin mahdollisin tavoin, emmehän mitenkään voisi enää pelastaa itseämme, pelastaa häntä keskinkertaisuudelta.

Siksi minä koen itseni riittämättömäksi. Koska koskaan ei kuullut että "hyvä!" ilman että siihen olisi sisältynyt jokin ehto. "Hyvä, nythän sinä teet ensikerralla vielä paremmin, eikö?". Siksi koen etten voi selviytyä elämässä, koska olen epäonnistunut kaikissa minulle asetetuissa tavoitteissa. Kaikista kamalinta on, että yhä odotan niitä ylisanoja vain mielensärkijältä, eivätkä kenenkään muun kehut ikinä riitä täyttämään sitä aukkoa, joka sisälläni on. Siksi minua ahdistaa. Aargh.

22.2.2008

Hyviä (?) uutisia


Ei sappikiviä. Eli säästyn leikkausjonolta. Erikoislääkäri arveli tautini olevan sappirefluksi, jossa pohjukaissuoli ei supistele oikein, jolloin se sylkee haimasta ja sappirakosta tulevat ruuansulatusnesteet vatsalaukkuun. Väärään paikkaan päätyneet ruuansulatusnesteet vahingoittavat vatsalaukun seinämän nukkalisäkkeitä, eli minulla on vatsa täynnä pieniä haavoja. Ilmankos sattuu. Nyt pitäisi mennä sitten tutkimustulosten kanssa ensi viikolla lääkäriä tapaamaan että saisi oikeat reseptit. Lääkehoidolla tästä pitäisi nyt sitten selvitä.

Kävin juhlimassa sappikivettömyyttäni syömällä kunnon kasvisravintolaruokaa. Nam. Tekipä hyvää. Kivutkin kestää nyt paremmin, kun tietää mistä ne johtuvat. Ehkä tässä on ollut vähän mielikin temppuilemassa. Kun on ajatellut että on sappikiviä, on sitten kipuillut enemmän tuolla sappirakon kohdalla (vaikka ilmeisesti se on pohjukaissuoli, jota on vihlonut), ja nyt kun tietää ettei siellä ole vikaa, mahalaukkuun sattuu enemmän.

Nyt voi siis taas keskittyä siihen että ahdistaa. Kuinka mukavaa. : D Eilen pelästytin avokin kun yhtäkkiä kesken iltapalan syömisen pökerryin sohvalle. Tuntui kuin kaikki raajat olisivat painaneet tonnin ja pyörrytti. Hetken hätääntymisen jälkeen tajusin, että pääni taisi päättää että nyt tämä mimmi nukahtaa. Avokki kantoi minut sänkyyn ja pisti minut ottamaan lääkkeeni, jonka jälkeen pimeni. Jonkin ajan päästä heräsin käymään vessassa, mutta heti kun palasin sänkyyn sammuin taas kuin saunalyhty. Muutenkin olen ollut nyt hirmuisen väsynyt koko ajan. Eihän Sertralinin pitänyt väsyttää?

20.2.2008

Sapettaa


Nyt en ole hetkeen kirjoitellut, kun on selvitetty mikä vatsaa vaivaa. Tähystyksessä kävi ilmi ettei happo-ongelmaa ole, ja että mahalaukku näytti terveeltä. Varma tulos saadaan vasta koepaloista, mutta vaikutti, että varsinainen ongelma olisi sappirakossa. Vatsani nimittäin lainehti vihreää sappea, joka pyrkii väärään suuntaan. Perjantaina pääsen ultraääneen, jossa pitäisi selvitä millainen ongelma sappirakossa on. Onhan meidän suvussa kaikilla naisilla ollut sappikiviä yli kuusikymppisenä, mutta minä olen vielä hirmu nuori. Lääkärikin epäili, ettei siellä mitään kiviä olisi, näin nuorella. Mutta jos on, pääsen varmasti heti leikkauspöydälle. Vanhemmalla ihmisellä kivien kasvamista saatettaisiin ensin seurata. Jotain hyvää siis tässäkin.

Oireina on ollut tähän mennessä:

Sunnuntaina alkoi nousta sappea suuhun, mutten tunnistanut maun perusteella mitä se oli. Pesin hampaat, mutta ei auttanut.

Maanantaina tunnistin sapen maun, sillä se oli aamulla niin voimakas. Kävin vatsan tähystyksessä.

Tiistaina iski ensimmäinen kipukohtaus. Tätä ennen oli vain polttelua vatsassa oikealla puolella. Ei tuo kohtaus vielä kovin paha ollut, mutta sai se taittumaan kaksinkerroin kesken kävelylenkin.

Nyt on mennyt hyvin, kun en ole käyttänyt ruuanlaitossa mitään öljyjä, jättänyt voin pois voileivästä ja vältellyt muutenkin kaikkea rasvaista (juusto, suklaa tms.). Eli ruokana on ollut tyyliin keitettyä perunaa ja höyrytettyjä kasviksia rasvattoman maidon kanssa. Lisäksi pitää syödä vähän kerrallaan (määrä vastaa noin yhtä appelsiinia/ateria) ja hitaasti. Makoilemista pitää välttää ja juoda pitää runsaasti että sappi valuisi oikeaan suuntaan eli alaspäin. Varsinkin ruuan jälkeen pitäisi olla pystyasennossa, parasta olisi kävellä vähän.

Muuten on ollut nyt aika huono olo. Jos vatsa ei toimi, ei toimi oikein mikään kun ei saa syötyä paljoakaan. Ja ruoka ei oikein maistu miltään kun mausteitakaan ei paljoa voi käyttää. Nyt olen enimmäkseen pelannut Simssiä päivisin ja katsellut lisäksi televisiota. Se, että se kipukohtaus iski juuri silloin kun vihdoin päätin lähteä kävelylle, ei ole mitenkään rohkaissut liikkumaan. En uskalla edes uimaan lähteä.

Sitten pitäisi vielä varata psykiatrilta soittoaika että saisi nostettua tuota ahdistuslääkkeen annostusta. Ahdistaa yhä. Herään vieläkin niin että ensimmäinen ajatus on "Haluan kuolla". Hyvää päivänjatkoa vain sinullekin, alitajunta.

Miksi televisiossa ei tunnuta nykyään mainostavan kuin suklaavanukasta ja suklaakeksejä?

En ole vieläkään muuten saanut tämän kuun tukipäätöksiä. Kelalla (ah, Kela<3!) on joku uusi systeemi nyt, ja paperini kiertävät jonkun tosi kiireisen lääkärin kautta, eli kestää. Onneksi avokilla on säästöjä. Muuten ei olisi edes lääkkeisiin varaa. Saati sitten takseihin, kun pitää lähteä vatsaa tutkituttamaan. Ihanaa, kun ennen kaikkia tutkimuksia pitää paastota tuntikaupalla. Kun muutenkin syö vähän, pitkä paasto vie kyllä energian niin vähiin ettei sitten pyöräillä tai kävellä minnekään ilman aivan hirveää oloa ja kipuja.

17.2.2008

Ahdistaa!


Kävin tänään kaverin kanssa kävelyllä. Tunnin sosiaalisuus oli niin kuluttavaa, että itkin loppumatkan kotiin kun kaveri lähti kotiinsa. Tai en itkenyt, mutta vettä valui silmistä. Jatkuva ahdistus ei ole mukavaa. Keskustelin siitä kaverinikin kanssa. Hän oli kanssani siitä samaa mieltä, että kenenkään, joka ei ole kokenut mielenterveydellisiä ongelmia, ei ole mahdollista ymmärtää miten se elämään vaikuttaa. Sama jos yrittäisi selittää flunssaa ihmiselle joka ei ole ikinä ollut päivääkään sairaana. Kävelyn lisäksi olen tänään saanut aikaiseksi syödä kaksi ateriaa, pelattua sims2:sta ja katsottua televisiota. Olin jo tunti sitten aivan rätti, mutta en saa nukahdettua. Olen viime aikoina ollut hirmu väsynyt, vaikken tee muuta kuin mieti ja vatvo vanhoja. Lasken päiviä terapian alkuun.

15.2.2008

Leffoja ja kaverivierailu


Tänään tullut katsottua kaksi hyvää elokuvaa: Pan's labyrinth ja 300. Kaverikin kävi potemassa selkäänsä. Nyt kärsin kirjoitusähkystä. Kauhea halu kirjoittaa, mutta mitään ei synny. Ahdistus on yhä läsnä, vaikka tuntuu että olen oksentanut tuon edellisen vuodatustekstini ulos. Pitäisi oksentaa vielä paljon, ja ymmärtää vielä enemmän ennen kuin ahdistus olisi poissa.

Viime yönä ahdistuksen kynsissä kieriskellessäni tajusin, että ajatus joka jatkuvasti palaa päähäni, "Haluan kuolla", on pakkoajatus, eli oire. Se ei siis välttämättä ole totta. En siis välttämättä halua kuolla, aivoni vain ovat niin sekaisin, että hoen itselleni sellaista. Se kävisi kyllä järkeen. Nyt kun olen popsinut näitä mielen lääkkeitä, olen vähitellen alkanut ymmärtää, miten suuresti aivojen kemia vaikuttaa olotilaani ja ajatuksiini. Jos yksi oranssi pilleri saa minut tuntemaa nälkää koko ajan, miksei karmea lapsuus ja jatkuva masennus/ahdistus saisi minua ajattelemaan tietyllä tavalla? Itse asiassa noin ilmaistuna se käy hyvinkin järkeen.

Yksi ongelmani on se, etten osaa luottaa päätelmiini. Tarvitsisin jonkin auktoriteetin sanomaan että "nyt sinä tajusit!". Sellaista ei kyllä taida tapahtua kuin visailuissa. Luin erään opiskelijan kirjoittamaa blogia, jossa hän kertoi erilaisista ongelmistaan. Opiskelut eivät suju, lapsuus ollut katkeroittava jne. Ajattelin ensin löytäneeni jonkun joka muistuttaa itseäni, mutta kun luin pidemmälle, kirjoittaja alkoi vähitellen ymmärtää vanhempiaan ja antaa näille anteeksi näiden kyvyttömyyttä kasvattaa hänestä sellaista kuin he olivat tarkoittaneet. Ärsyynnyin. Suutuin. Johtaako minunkin terapiassa käymiseni loppujen lopuksi siihen että annan anteeksi, ja päästän mielensärkijän ja laiminlyöjän kuin koirat veräjästä? En halua sitä. En halua ymmärtää, miksi niin pitäisi tehdä.

Muistan aikoinaan ajatelleeni, että kaikista turhinta on vihata jotakuta lopun elämäänsä. Nyt haluan tehdä juuri niin. Vaadin oikeutta tehdä niin. Toisaalta ymmärrän jollain tasolla, että minun on annettava itseni lisäksi anteeksi myös kaikille muille, ennen kuin voin päästä oikeasti tästä kaikesta ylitse. Sota ei lopu ennen kuin rauhansopimus on allekirjoitettu. Se ei kyllä sitten tarkoita sitä, että minun pitäisi rakentaa suhdetta mielensärkijään. Aina, kun olen yrittänyt, homma on kaatunut siihen, ettei se ihminen kykene muodostamaan normaalia ihmissuhdetta. Hänen täytyy saada olla uhri, jonka pillin mukaan tulee kaikkien hypätä. Muut uhrautuvat, ei hän, sillä hän on jo uhrautunut kaikkien edestä. Sitä, millä hän perustelee itselleen tämän, en kai ehkä koskaan voi ymmärtää. Katkeroitunut, vanha mies joka vain odottaa kuolemaa. Pelkää jäävänsä yksin, ja karkoittaa kaikki luotaan. Sitoo itseensä syyllistämällä. Haukkuu, koska tietää että kiitoksen odotus saa lapsen jäämään hänen luokseen (koska jos haukkuu, se tarkoittaa että välittää siitä, miten pärjäsit).

Sen kyllä jo tiedän, ettei se tunnevammainen ääliö ikinä tule sanomaan että nyt sinä onnistuit todella hyvin/yli odotusten/niin kuin minä toivoin. Jos onnistuu hyvin, se nyt oli yhtä odotettavaa kuin jos seisoo sateella pihalla, kastuu. Eli sitä ei tarvitse kommentoida. Jos epäonnistuu, se on maailmanloppu ja olet pettänyt ihan kaikki. Et voi mitenkään nousta siitä suosta, johon olet nyt kaikki tuominnut. Kukaan ei ymmärrä, miten olet voinutkaan pettää kaikki näin lopullisesti. Niinpä niin. Kyllä juu. Olenhan surkein ja kauhein ihminen ikinä, ja kaikki vain toivovat että olisin jäänyt syntymättä. Hämmästyin hirveästi, kun kuulin mummoltani kaikkien hellineen minua kauheasti ja antaneen minulle huomiotaan synnyttyäni ja ollessani niin pieni, etten muista siitä ajasta mitään. Luulin olleeni epätoivottu lapsi, jota oli haukuttu jo silloin.


14.2.2008


Viimeisin kirjoitukseni herättää minussa ristiriitaisia tunteita. Ensin koin helpotusta kun vihdoin myönsin itselleni syyttäväni itseäni kaikesta ja että koen etten ole tehnyt eläessäni mitään oikein. Nyt kuitenkin olen taas sitä mieltä, että kirjoitukseni on hullun puhetta, eikä siinä ole mitään järkeä. Äh. Missä se terapeutti on, kun sellaista tarvitsee?

Yö on omaa aikaa


Pitäisi tuijottaa enemmän tyhjää seinää ja vain antaa ajatusten virrata. Haluaisin niin paljon kaikkea, mutten anna itseni toimia sen mukaan. Inhoan itseäni. Haluaisin pitää itsestäni, mutten tahdo. Luin joskus, että lapset valitsevat itse perheen jonne syntyvät. Henkimaailman juttuja, mutta sai minut huolestumaan. Mitä sellaista olen muka kokenut, että olisin halunnut syntyä tällaiseen perheen irvikuvaan? Ei se mitenkään voi olla minun vikani, paitsi että kuitenkin on. On. Tietysti on. Ei ole muuta selitystä kuin se, että minä yksin olen aiheuttanut meidän perheen kaikki ongelmat. Minä kiusasin mielensärkijää, kun hän oli väsynyt. Minä jätin ruuan syömättä, vaikka laiminlyöjä oli sitä kerrankin tehnyt. Minä valitin ettei perunoita ollut tarpeeksi. Minä en suostunut harrastamaan viulunsoittoa. Minä minä minä. Minä olen pettymys ja tämän perheen tuho. Minun tulisi kuolla kaiken aiheuttamani takia. Minä en siivonnut huonettani aina kun käskettiin. Nyt minun pitäisi siivota koko tämä sotku, koska se on minun vikani. On. Ihan selkeästi, jos ajattelee lapsen logiikalla, niin kuin alitajuntani selkeästi tahtoo minun ajattelevan.

Toisaalta on sitten myös se puoli, joka on vaatinut jo 12-vuotiaasta, että minun tulisi toimia, kokea ja osata kaikki kuin aikuinen. Ehkä se on vaatinut toimimaan niin jo aiemmin. Muistan, kun tein jumppavideota (c-kasettinauhurilla) niin pienenä, että aikuisista se oli hauskaa. Olin hirmu huolissani koko ajan, tuleeko ohjeista niin hyvät, että ne ovat RIITTÄVÄN hyvät. Olen ollut niin paljon huolissani, että varmaan kupsahdan 40-vuotiaana sydäriin kun olen kuluttanut kroppani jo lapsena loppuun huolehtimalla kaikesta. Toisaalta olen siivonnut, haravoinut, siivonnut pihaa, raivannut, riehunut itseni loppuun niin monet kerrat, että jos tämä perhe olisi ollut parannettavissa ruumiillisella työllä, se olisi jo terve. Silti vihaan itseäni. Olisin varmasti voinut tehdä vielä enemmän, jos olisin vain halunnut. Miten? Enhän edes tiennyt miten selvitä omista ongelmistani. Kannoin ihan kaikkien huolia. Laiminlyöjällä oli töissä ongelmia tänään, minun vikani kun en saa häntä piristymään. Mielensärkijä on koko ajan pois kotoa, minun syyni, kun en siivoa huonettani. Veljeni käy niin harvoin, ei siksi että laiminlyöjä vihaa häntä, vaan siksi että aina sotken hänen huoneensa hänen poissaollessaan. Minä, minä, minä. Minä olen syyllinen, tunnustan. Vihaan itseäni, haluan kuolla jotta asiat paranisivat. Jotenkin. Ansaitsen kuolla. En ansaitse tätä elämää, jota nyt elän, joten se ei voi olla minun. Ei ainakaan pitkään.

Tahdon kuolla ja päästä pois miettimästä näitä asioita. Kuitenkin jätän toimimatta ajoissa. Kuitenkin kykyni eivät riitä tämän ongelmavyyhden ratkaisemiseen. Kuitenkin olen huono ihminen. Kykenemätön. Heikko. Kamala. Surkein kaikista. Ihme, että edes pääsin opiskelemaan. Siinäkin oli varmasti joku virhe. Ei voi olla mahdollista, että minulle tarjottiin tilaisuus päästä pois. Minä en saisi yrittää elää omaa elämääni, sillä minun pitäisi parantaa kaikkien muiden elämänlaatua koko ajan. Minun tulisi jatkuvasti kokea syyllisyyttä siitä, etten käytä kaikkea energiaani siivotessani sitä taloa, josta mielensärkijä on tehnyt loputtoman tavarasavotan. Minun tulee vihata itseäni, kun haluan unohtaa kaiken menneen, ja keskittyä pelastamaan sen mitä voin. Itseni. Siskoni. Nuorimmaisen. Kyllä sitä sitten kun mielensärkijä on kuollut, voi yrittää taas tehdä sovintoa laiminlyöjän kanssa. Ellei hän siihen mennessä ole täysin mielensärkijän katkeroittama ja dementoitunut akka, joka ei kuuntele ketään eikä mitään.

Piti kirjoittaa tähänastinen teksti nopeasti ja ajattelematta, antaa sen tulla. Luin sen uudelleen, mutten ymmärtänyt lukemaani. Tämä on vaikeaa. En halua myöntää itselleni ajattelevani noin. Ristiriitaista. Vaikeaa. Mahdotonta. En näe omaa kirjoitustani. Olen blogini ahkerin lukija, mutta huomaan jatkuvasti ihmetteleväni, kuka tämä ihminen on. Välillä jopa käyn blogissani katsomassa, olisiko se päivittynyt sillä välin kun en ole käynyt täällä. Haluan tietää tästä ihmisestä lisää. Kaiken. Nyt. Heti. Ehkä silloin minun ei tarvitsisi käydä siellä terapiassa repimässä kaikkea esiin ja tapetille. En halua nostaa kissaa pöydälle. Vihaan terapeuttiani jo valmiiksi siitä, että hän haluaa edes yrittää sellaista pyhäinhäväistystä. Kyllä minä kestän tätä vielä. Kestän kun on pakko. Kestinhän minä tätä jo koko lapsuuteni, miksen kestäisi tätä koko loppu elämääni?

Ei tähän mitään terapeutteja tarvita. Minä voin ihan hyvin jatkaa näin ikuisesti. Minä en ole heikko, olen vain huono. Epäkelpo. Epäkypsä. Lapsellinen. Kakara. On oikeastaan suoranainen ihme, että olen päässyt näinkin pitkälle. Minun olisi näillä lahjoilla pitänyt kuolla jo synnytyssairaalassa, kun en osannut sielläkään olla edes oikean värinen. Olin ihan keltainen ja sain valohoitoa. Olin vaikea vauva, en meinannut syödä. Itkin, huusin ja valvotin. Kävelemään opittuani tein tuhmuuksia. Kaadoin suolat lastenhuoneen hyllyn päälle. Laitoin valot vessaan ja lamppu hajosi. Häiritsin mielensärkijää kun tämä oli talkoissa. Ei mikään ihme, etten päässyt sisään sisäpihalta rappuun ikinä ilman muiden aikuisten apua, vaikka kuinka huusin että äiti, avaa. Ei kukaan halua avata tällaiselle murheenkryynille.

Muutettuamme omakotitaloon en halunnut osallistua pihan hoitoon. En siivonnut huonettani. Levittelin leluni joka paikkaan. En innostunut oikeista harrastuksista. Minulle ei edes saatu järjestettyä kavereita. Piirtelin seiniin. Revin lehtiä. En päässyt esikouluun, ja taas vaivasin kun minulle piti järjestää vuodeksi jokin muu hoitopaikka. Päästyäni kouluun opettajat ottivat yhteyttä että tätä kiusataan täällä. Tietenkään se ei loppunut. Sitten en innostunut musiikista. Minut piti raahata tunneille itkevänä ja potkivana kasana aina. Joka kerta. Kuinka noloa. En mennyt nukkumaan silloin kun piti, vaan mielensärkijän piti suuttua. En syönyt sitä mitä tarjottiin, jos se haisi pahalle. Teini-ikäisenä halusin syödä liikaa. Sitten kiusasin kieltäytymällä syömästä lihaa. Halusin värjätä hiukseni mustiksi. Kuuntelin kamalaa musiikkia. Kiinnostuin pojista. Ryyppäsin. Iskin riparilla silmäni siihen "kamalimpaan poikaan koko leirillä!". Karkailin kotoa. Olin liian laiha (mummoni mielestä), enkä mitenkään voisi selvitä kasvissyöjänä (kaikkien mielestä).

En ikinä tuonut kotiin todistusta, jossa olisi ollut pelkkiä kymppejä. Toin kotiin liian paljon hyvin menneitä kokeita, joista piti maksaa liikaa. Olin kulunki. Turhaa rahanmenoa. Tienasin liian vähän kesä- ja keikkahommista, joita onnistuin saamaan. En halunnut pitää niitä vaatteita, joita laiminlyöjän kaveri rahtasi meille kaatopaikalta, vaikka ne olivat "ihan hyviä!". Pistin ihmeellisiä julisteita huoneeni täyteen. Kirjoittelin seinille "minuun sattuu!". Valehtelin osallistuneeni pääsykokeisiin, joissa en ollut edes käynyt. Harrastin seksiä poikaystäväni kanssa. Muutin kauas pois, enkä pitänyt yhteyttä tai tullut käymään.

Eihän mielensärkijä ole tehnyt mitään, tämä on kaikki minun syytäni, eikös?

Totta kai minä tiedän, ettei se ole. Mutta minä en TIEDÄ sitä. En todella. Tarvitsen siihen sitä terapiaa. Pakko käydä terapiassa. Ei tästä muuten selvitä. Samanaikaisesti en halua mennä lähellekään sitä terapeuttia. Kuitenkaan ei suju. Kuitenkin minun pitäisi vain antaa olla. On se vaikeaa. Nyt nukkumaan. Pakko. Nukahdan muuten tähän sohvalle.

13.2.2008

Kela <3 !


Kelan päätös tuli, ja se on positiivinen! Sain täydet kuntoutustuet, eli 80 kertaa vuodessa max. 2 krt/vko. Juhlin! Tänään mennyt kaikki muukin putkeen. Koululla meni hyvin, uimassa oli mukavaa ja nyt jalat ovat paremmat. Kun tulin kotiin, sain selville että uusi kännykkäni odottaa postissa, ja kävin hakemassa sen. Kun ostin karkkia juhliakseni Kelan päätöstä, pussissa ei juuri muuta ollut kuin lempikarkkiani. Mutta tänään onkin 13. päivä, onnenpäiväni (vaikken minä uskokaan semmoiseen hömppään :) ).

Kohta alkaa Frendit ja sitten Simpsonit. Sitten voikin pelata Sims 2:sta ja huomenna tulee siskoni kylään pitkästä aikaa. Toivotaan, että hyvä tuuli ja hyvät uutiset jatkuvat.

Soittoa odotellessa


Siis lääkärin. Tälle päivälle ei saanut semmoista perinteistä käyntiä, joten nyt odotellaan soittoajan koittamista.

Tänään pitäisi myös käydä yhdellä koululla leikkimässä vapaaehtoista. Sen jälkeen pitäisi mennä sitten uimaan. Jos sen jälkeen olisi parempi olo. Liikkumattomuus (tai urheilemattomuus) tekee huonon olon.

Haluan kuolla. Yhä. Kamalaa. Ahdistuskohtaukset ovat pahentuneet sen verran, että avokki kyseli, pitäisikö hänen järjestää töistä vapaata sen verran että voisi olla enemmän päivällä kotona. Vakuutin, että soitan jos tulee todella paha olo. Ja tarvitseehan hän nyt jotain muutakin ajateltavaa kuin minun sairastamiseni. Mukava työ toimii hyvänä vastapainona kodin ongelmille. Eilen oli lisäksi joku ulkomaalainen guru tutustunut avokkini työhön ja antanut ihan hyvää palautetta. Avokki oli ymmärrettävästi aivan innoissaan, ja sanoi päässeensä työssään hyvin eteenpäin.

Haluan ampua mielensärkijän. Sitten laiminlyöjä saisi elää elämäänsä vapaasti ja etsiä itselleen mukavan äijän. Kuopusta ei enää haukuttaisi koko ajan, ja laiminlyöjällä voisi käydä kylässä pelkäämättä konflikteja. Kaikki voittaisivat, eikö? Toisaalta vankila ei kovasti houkuttele, enkä saisi enää oman alani töitä rikosrekisterin takia. Pitää jatkaa sen toivomista, että mielesärkijä onnistuisi päätymään johonkin sopivaan onnettomuuteen ja kupsahtaisi. Toisaalta elävälle on helpompi olla vihainen kuin kuolleelle, kun elävä jaksaa muistuttaa siitä omasta inhottavuudestaan. Ehkä on ihan hyvä etten tapaa koko äijää nyt, ettei käy vahinkoja. Ja ehkä on ihan hyvä, ettei minulla ole tuliaseita lähettyvilläni.

Kyllä minä tiedän, että vaikka ufot sieppaisivat mielensärkijän tänään ja heittäisivät hänet aurinkoon, eivät nämä minun ongelmani sillä katoaisi. Eivätkä kenenkään muunkaan. Kunpa se terapia alkaisi jo huomenna eikä vasta kahden viikon päästä. Paha olo. Haluan kuolla. Lääke ei tunnu auttavan. Ahdistaa. Näen painajaisia. Inhoan itseäni. Jos olisi olemassa leikkaus jossa voitaisiin poistaa kaikki kamalat muistoni lapsuudestani aivoistani nyt ja heti niin etteivät ne voisi enää palata, menisin semmoiseen heti. Huoh.

Henkinen kipu on paljon kamalampaa kuin fyysinen. Ja henkinen kipuilu yhdistettynä fyysiseen kipuun on kaikista kamalinta. Ahdistuu vain lisää kun sattuu. En halua enää sairastaa. Haluan parantua, lähteä jatkamaan opintojani, valmistua, saada muksun ja päätyä avioliiton satamaan. Saada elämäni järjestykseen. Saada selville, kuka olen ja mikä on paikkani maailmassa. Päästä tästä ahdistuksesta ja tuskasta, joka ei katoa.

Toivon sormet ja varpaat ristissä, että Kela myöntää minulle sen kuntoutustuen. Tämän kuun puolessa välissä asian pitäisi selvitä.

...

Lääkäri soitti. Sain lisää happosalpaajia ja lähetteen tähystykseen. Hui.

12.2.2008

Ahdistusta ja ärsytystä


Pahoinvointi on nyt kadonnut, mutta ei jälkiä jättämättä. Vatsassa on nyt kipeä kohta, johon pistää jatkuvasti. Varasin huomiselle lääkäriajan, kun ei se tulehdustila siellä suolistossa nyt sitten ilmeisesti ole vieläkään laantunut. Tähystys/koepalan otto/tms. on nyt siis edessä. Happosalpaajiakin on enää vain viikoksi eteenpäin, niitäkin pitäisi saada lisää. Kaksi viikkoa ilman, ja vatsakivut ovat sitä luokkaa että pitää saada särkylääkettä suoneen ennen kuin voi nukkua.

Polven tulehdus on parantunut, mutta oikea polvi on jäykkä ja kaikki liikunta missä jaloilla on painoa, sattuu. Eli ei vieläkään pyöräilyä, kyykkyjä (tai no kyykkiminen onnistuu, mutta se nouseminen) tai salille menoa. Portaiden nouseminenkin pitää tehdä hitaasti. Huomenna menen uimaan, jos se auttaisi. En ole vielä saanut aikaiseksi, olen vain jumpannut kotona fysioterapeutin ohjeiden mukaan.

Sovin ensimmäisen terapiakäynnin 3.3. Jee! Maltan tuskin odottaa. Eihän sitä voi olettaa, että ongelmat ratkeaisivat heti, mutta olo helpottuisi jo siitäkin että kokisi tekevänsä niille jotain. Tämä polviepisodi yhdessä sen kanssa, että tuo uusi lääke on näin aluksi vahvistanut ahdistusoireita, ei ole oloani paljoa parantanut.

5.2.2008

Sivuoireet lieventyneet


Se pelkäämäni yö ei sitten toteutunutkaan, ehkä siksi että pyysin avokkia tukemaan minua kunnes nukahdin. Nukuin istuaaltani koko yön, ja aamulla saatoin todeta että oireet olivat helpottuneet. En edelleenkään pysty syömään kuin pari lusikallista kerrallaan ilman pahoinvointia, mutta eilen söin jo ihan tavallista papuvuokaa. Musta tee, appelsiinit ja vahvasti maustetut ruuat ovat yhä kiellettyjen listalla, enkä saa liikuttua paljoakaan ilman pahoinvointia, mutta ehkä se tästä. Halu lähteä kuntoilemaan on kova, mutta yritän malttaa mieleni toistaiseksi.

Yöt menevät jo ihan hyvin, olen saanut taas nukkua makuulla. Syöminen kuitenkin tökkii myös siksi, että olen narskutellut öisin niin pahasti, että kaikki pureskelu sattuu. Ei kuin puuroa ja muuta pehmeää suuhun. Vaikka nyt suu ei enää olekaan enää niin kipeä kuin se oli toissapäivänä, murojen pureskelu on tuskaa.

Tahtoo salille! Huomenna yritän lähteä uimaan, jos se auttaisi tuohon polveen. En pelkää enää sitäkään, että oksentaisin altaaseen, joten voisi mennä terapia-altaaseen varovasti nojailemaan altaan reunaan ja potkiskella siinä samalla.

Taas pohdintaa


Eilen kävin psykologia kattomassa, joten yöllä iski sitten kauhea ahdistus, eikä sitten nukuttu. Avokki parka nuokkuu nyt, eikä jaksanut edes lähteä töihin.

Psykologin kanssa oli puhetta siitä, miksei laiminlyöjä jättänyt mielensärkijää ajoissa. Psykologini arveli, että irroittautuminen olisi pitänyt tehdä hyvin aikaisessa vaiheessa (jolloin ehkä saattoi ajatella muuttavansa mielensärkijää), ja on nyt jo mahdotonta. Hänen sanojensa mukaan on erittäin vaikeaa jättää joku, jonka kokee kärsivän. No, kärsivän esittämisen mielensärkijä osaa. Samoin kuin toisen sitomisen itseensä samalla kun tuhoaa tämän itsetunnon. Laiminlyöjähän ei enää kykene pysymään omassa mielipiteessään, vaan vaihtaa sitä heti kun mielensärkijä on eri mieltä. Minä taasen koen sen hirvittävänä petoksena, että laiminlyöjä ei pysy kannassaan, vaikka kuinka olisi etukäteen puolustanut sitä minulle. Taas yksi petos, josta on vaikea päästä yli.

Toinen petos on se, ettei hän ole suojellut meitä lapsia. Hän on vain paennut töihin silloin kun me olemme joutuneet sen hullun armoille. Se, että näkee painajaisia joissa mielensärkijä tappaa meidät kaikki vielä vuosi kotoa muuttamisen jälkeen, ei kerro kovin terveestä perheestä. Olo, että hän pystyy mihin tahansa, eikä kukaan estä sitä, on kamala. Voi kun olisin silloin nuorempana tiennyt minkä nyt tiedän, ja olisin marssinut lastensuojeluviranomaisten puheille.

Viime öinen ahdistuskohtaus alkoi sitten siitä, etten tiedä miten toimisin nuorimman sisarukseni suhteen. Onko se parempi, että hänet otetaan huostaan, vai se että hän jäisi sen hullun talouteen? Kun kuitenkin minussa on nyt herännyt (mieletön) toivo siitä, että laiminlyöjä ja etenkin mielensärkijä pääsisivät hoitoon, ja nuorimmainen voisi saada sen lapsuuden joka meiltä muilta vietiin. Olisipa kristallipallo, että voisi ennustaa. Joka tapauksessa kumpikin tarkottaisi sitä, että pitäisi soittaa lastensuojeluviranomaisille. Minä en voi pakottaa ketään hoitoon, mutta ehkä se että viranomainen pakottaa joko perheneuvolaan tai ottaa lapsen huostaan, voisi saada jotain aikaan.

Mutta ei minusta ole tekemään mitään, olenhan kurjin kaikista ja erehtyväinen ihminen. En saisi sotkeutua toisten elämään, varsinkaan mielensärkijän. Hän on tehnyt hyvin selväksi, ettei kukaan saa häntä muuttamaan mieltään siitä, kuinka hän elää elämäänsä. Avokkini on vieraannuttanut minut hänestä, siskoni on pettänyt hänet (täysin hänestä johtumattomista syistä), eikä hänellä ole mielenterveydellisiä ongelmia. Piste. Ha!


2.2.2008

Uusi lääke, uudet oireet


No niin. Kolme päivää takana uutta lääkettä ja todella toivon, että ensi yönä lääkkeet sivuvaikutukset helpottaisivat. Otan lääkkeen illalla, joten yöt ovat pahimpia. Ensimmäisenä yönä oli vaikea nukahtaa, kun vatsassa velloi. Toisena yönä heräsin vatsakipuun, mutta onnistuin nukahtamaan uudelleen. Viime yönä heräsin kamalaan kipuun, juoksin vessaan huomaamatta kipeää jalkaani, ja päivystin pöntöllä ikuisuuden. Tuntui kuin olisi käynyt suolihuuhtelussa. Piti lopuksi mennä suihkuun. Yöks. Lääkkeen vaihdon ihania puolia. Loppu yö meni istuaaltaan nukkuessa, makuulla alkoi oksettamaan.

Ei silti, eivät päivätkään ole kovin ihania. En pysty syömään paljoa mitään, kun vatsassa velloo. Olen syönyt päivässä suunnilleen yhtä paljon kuin normaalilla aterialla. Tänään päätin että syödä pitää tai olo pahenee vain. Aamiaiseksi puuron sijasta täysjyvämuroja maidon kanssa, ruuaksi riisipuuroa maidon kanssa ja janojuomana maitoa (vedestä tulee huono olo). Vähän jännitin, mitä käy, kun söin lautasellisen salaattia, mutta tähän mennessä on mennyt hyvin, kunhan pysyy makuulla. Sängyn petaaminen oli niin rankka suoritus, että vatsa protestoi heti. Toivottavasti tätä ei jatku kovin pitkään. Jos tilanne vain pahenee yö yöltä, en uskalla edes ajatella ensi yötä. Saati sitä seuraavaa.

Polvessa on lääkärin mukaan viruksen aiheuttama sidetulehdus ja rasitusvamma, "juoksijan polvi". Mobilatia kuulemma saa käyttää, vaikka tuo uusi lääkkeeni ei tulehduskipulääkkeitä suvaitsekaan. Mobilatia onkin sitten käytetty reilusti. Näyttäisi siltä, että jo maanantaina voisi alkaa varovasti enemmän rasittamaan tuota jalkaa. Uintia, kävelyä ja venyttelyä, niin pitäisi vaivojen korjaantua.

Ruumiillinen puoli on hieman häirinnyt tätä henkistä toipumista. Juuri kun oli tottunut siihen rytmiin että käy salilla ja että se pitää pään kunnossa, tulee käsky lepuuttaa polvea vähintään muutama päivä. Juuri kun oli tottunut siihen että syö säännöllisesti ja hyvin ettei tee koko ajan mieli karkkia, niin vatsa menee niin sekaisin että kaikki pitää syödä maidon kanssa ja pysyä makuulla joka syömisen jälkeen. Äh pöh. En pääse edes kaupoille käyttämään rahojani (jotka sain jostain syystä aiemmin tililleni kuin oli ilmoitettu) alennusmyynteihin, kun kauppaankin pitää mennä kainalosauvan kanssa köpötellen ja peläten mitä vatsa tykkää. Onneksi avokki on auttanut ja tuonut vettä ja kylmäpussia ja mitä nyt olenkaan tarvinnut, ettei ole kotona paljoa tarvinnut kainalosauvan kanssa heilua. Eihän täällä oikein edes mahdu, kun tilaa on vähän ja huonekaluissa löytyy.

No, ehkä se henkinen puoli lähtee käyntiin jahka pääsen psykoterapeutin puheille. Ensin pitäisi vain saada se lausunto Kelalta. Jos nyt ensin siis saisi sen psykiatrin lausunnon, jonka sitten voisi viedä Kelaan.