26.2.2008

Antakkee lissää Sertralinia!


Ahdistus vain pahenee. Mitä lähemmäksi terapian alku tulee, sitä pahempi on ahdistukseni. Olen jo useampana aamuna peräkkäin herännyt niin, että ensimmäinen ajatus on ollut "haluan kuolla". Päivällä menee ihan hyvin, jos paistaa aurinko ja saa olla rauhassa (ts. tehdä niin kuin lystää). Illalla alkaa taas paheta, kun pimenee, mutta silloin telkusta yleensä tulee jotain edes vähän kiinnostavaa. Lykkään nukkumaan menoa mahdollisimman pitkään, kunnes olen niin väsynyt että tiedän varmasti nukahtavani. Silti aamut ovat pahimmat.

En edes muista uniani. Viime yönä kun olin juuri nukahtamassa, näin valveunta jossa mielensärkijä halusi tappaa minut. Päättelin, että haluan kuolla, koska koen että mielensärkijä haluaa tappaa minut. Aamulla logiikka ei enää tuntunut toimivan. Silloin tuntui että haluan kuolla, koska vihaan itseäni. En onnistunut liittämään mielensärkijää tuohon päättelyketjuun lainkaan. Päätösten teko on vaikeaa, kun ei pää ei halua pysyä siinä päätöksessä, jonka järki tekee.

Yhtenä päivänä kokeilin sellaista mielikuvaharjoittelua, että pitäisin päässäni oikeudenkäynnin tilanteestani. Syyttäjänä toimisi se puoli minusta, jonka mielestä olen tehnyt kaiken väärin, ja puolustusasianajajana toimisi järkipuoli. Valitettavasti oikeudenkäynti piti keskeyttää melkein heti, sillä valtava syyttäjää tukeva huutokonsertti peitti alleen puolustajan puheen. Miten tälläisesta syyllisyydentunteesta voi päästä eroon?

Mielikuva, jolla usein tarkistan missä kunnossa olen henkisesti, on kuvitella että henkinen hyvinvointini on talo. Kouluaikoina kevätpuolella ennen kesälomaa tuon punamullalla maalatun talon katto repsotti enemmän tai vähemmän, ja talo hajoili liitoksistaan. Kesäloman aikana talo korjautui sitten taas kuntoon. 18-vuotiaana huomasin, ettei niin enää tapahtunut. Talo romahti maahan tunnistamattomaksi kasaksi. Kun sain opiskelupaikan, piristyin sen verran, että taloa vähän saatiin korjattua, mutta se jäi notkolleen. Tukiparrut pitivät sen pystyssä. Syksyn -05 aikana sen perustukset antoivat periksi, ja talo alkoi vajota. Kun jäin sairauslomalle, talo oli uponnut suohon kahden talonmitan syvyyteen.

Talo on yhä vajonneena suohon, mutta nykyään katon harjaa näkyy jo vähän. Maa, jolle talo on rakennettu, on kuitenkin yhä suota eikä tukevaa maata niin kuin se kouluaikoinani oli. Olen nähnyt myös unia, joissa olen päässyt taloon sisälle. Joka paikassa on hämähäkinseittejä ja pölyä, jotka peittävät roskia, likaa ja rikkinäisiä huonekaluja. On pimeää, tunkkaista, homeista. Siivousvälineitä ei ole, enkä oikein tiedä miten niin hirmuista sotkua voisi alkaa edes siivoamaan. Jopa ikkunat ovat osittain rikki, ja seinien puutavara lahoa. Ihme, että sellainen talo on enää edes mitenkään pystyssä. Saati sitten, mikä sitä vetää ylöspäin.

Toivon, että jonain päivänä talo pääsee suosta tukevalle maalle, ja saadaan korjatuksi. Tällä kertaa se ei kuitenkaan pelkällä levolla korjaannu. Suon kuivaaminen vaatii työtä. Olen yrittänyt väkisin nostaa taloa ja siirtää sitä kalliolle, mutta turhaan. Näitä asioita ei kai oikein voi pakottaa. Odottavan aika on kuitenkin pitkä. Haluaisin olla terve, tietää mitä teen ja mitä tahdon. Haluaisin palata opiskelemaan ja päästä töihin, ettei avokin tarvitsisi jatkuvasti elättää minuakin. Tahto on kova, mutta keinot puuttuvat. Terapiaa, tahtoo terapiaa!

Pitäisi hankkia lisää nenäliinakangasta ennen terapian alkua, mutta kun ne tuet eivät ole vieläkään tulleet... Tilillä on vieläkin vain 0,30€.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)