28.2.2008

Avokki<3


Eilen oli ihana ilta. Pitkästä aikaa saatoin olla avokin kanssa ilman, että jatkuvasti analysoin päässäni jotain. Toivoisin, että meillä olisi enemmän aikaa toisillemme. Varsinkin laatuaikaa. Joko avokki on töissä, treeneissä tai sitten opiskelee kotona. Eli vaikka olisimme kummatkin samaan aikaan kotona, toinen on olkkarissa pelaamassa Sims2:sta ja toinen on työpöytänsä ääressä makkarissa. Kun lisäksi mennään nukkumaan yleensä eri aikaan, toista tapaa hyvin harvoin. Hyvä että asumme yhdessä, muuten tapaamisia sattuisi vielä harvemmin. Jotenkin se, että vain olisimme kahdestaan ja tekisimme jotain kivaa yhdessä, ei ole viime aikoina onnistunut. Tiedä sitten, onko se vain sitä että yhdessä ollaan oltu jo vuosia, vai vaikuttaako se että avokki on jatkuvasti minusta huolissaan mikä saa minut huolestumaan hänestä.

Onneksi voimme puhua keskenämme melkein mistä vain. Ja puhua voi milloin vain, vaikka keskellä yötä, jos siltä tuntuu. Toinen (minä tai avokki) kyllä kuuntelee. Olen siitä erittäin kiitollinen, varsinkin kun tiedän ettei se monessa suhteessa ole itsestään selvää. Ensimmäisen poikaystäväni kanssa piti olla varovainen mitä sanoo, ettei loukkaa toista ja lisäksi hän ei tuntunut kuulevan välillä lainkaan mitä sanoin. Vastaan on tullut niitäkin, jotka kuuntelevat liian paljon, mutteivät kerro itsestään mitään. Ensimmäisessä seurustelusuhteessani jouduin myös koko ajan jännittämään, mitä se idiootti seuraavaksi keksii. Oli huumekokeilua, törttöilyä, huonoa käytöstä muita ihmisiä kohtaan... Avokin kanssa on ihanaa, kun tietää mitä se ei ainakaan tee.

Jo ensitreffeillämme huomasimme, että tässä on nyt jotain erityistä. Puhuimme keskenämme alusta alkaen vapautuneesti ja kummallakin oli hauskaa. Avokki totesikin melkein heti alkuun ettei hänellä ole ikinä ollut niin hauskaa niin alkuvaiheessa treffejä. Ilahduin suuresti, sillä minua jännitti ihan hirveästi. Kun niiltä treffeiltä pääsin kotiin, tuntui kuin olisin kävellyt puoli metriä ilmassa. Kämppiksenikin sanoi minulle jälkikäteen, että olin ollut sekaisin jo ennen treffejä puhuttuani tulevan avokkini kanssa vain tietokoneen välityksellä, tapaamatta koko ihmistä lainkaan. Vieläkin ihmettelen, mistä olen löytänyt noin ihanan ihmisen. Aloimme seurustella melkein heti ensi tapaamisen jälkeen, ja se tapahtui niin luontevasti, että jälkikäteen emme millään voineet osoittaa päivää jolloin olimme alkaneet seurustella.

En tiedä missä olisin ilman avokkiani. Hän patisti minut hakemaan apua viime keväänä. Minun ei tarvitse kuin ottaa hänen kätensä omaani ja tuntuu kuin maailmassa olisi kaikki taas kohdallaan eikä enää ahdista. Hänelle voi puhua mistä vain, ja hän ymmärtää. Tai jos ei ymmärrä, hän sanoo sen. Hän on ollut korvaamaton pitäessään minut kiinni todellisuudessa ja siinä, mitä toiselle voi tehdä ja mitä ei. Se on antanut minulle perspektiiviä katsoa taaksepäin niitä oloja, joissa "perheessäni" elin. Hän on tukenut minua jopa silloin kun en ole tajunnut tukea tarvitsevani. Hän on osoittanut sekä laiminlyöjälle että mielensärkijälle, miten minua ei enää nykyään voi kohdella. Olen yrittänyt useasti sanoa hänelle, kuinka korvaamaton tuki hän on ollut, ja minua korventaa kun hän on kertonut alkavansa väsyä sairastamiseeni. Mutta paranemista ei voi hoputtaa. Toivon että terapia alkaisi auttaa tilannettamme melko pian sen aloittamisen jälkeen. Luulisi että motivaatiota ainakin löytyy, kun haluan saada kaadettua tämän kivirekeni lastin jonnekin muualle kuin avokkini niskaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)