23.2.2008

Kootaans vähän


Eli. Vanhemmillani on ollut ongelmia. Mielensärkijä suree yhä äitinsä kuolemaa hamstraamalla tavaravuorta ympärilleen, eikä toimi mitenkään järkevästi suhteessa tavaraan tai elämään. Laiminlyöjä ei ole ajoissa päässyt avioliitostaan eroon, ja tuskin koskaan siitä eroon pääseekään. Mielensärkijä ei ole ihan heti kuolemassa, eikä se kuitenkaan ratkaisisi mitään. Minä en voi mitään asioille, jotka ovat tapahtuneet jo ennen syntymääni. En olisi mitenkään voinut ratkaista tämän perheen ongelmia. Eihän mielensärkijä vieläkään ota mielipiteitäni todesta. Ongelmien juuret ovat myös niin syvällä menneessä. En ole ainoa, jonka pitäisi päästää irti menneestä ja oppia uusia ajattelu- ja toimintatapoja.

Minua ahdistaa, kun en saavuta niitä tavoitteita, jotka minulle on ulkopuolelta (mielensärkijän toimesta) asetettu. En ikinä tule saavuttamaan noita tavoitteita, mutta ei minun tarvitsekaan. En menetä mitään, vaikka eläisin elämäni kuten haluan pääsemättä ikinä "kärkikastiin". Riittää, kun minulla on hyvä olla enkä tee ympärilläni elävien elämästä helvettiä. Riittää, että saan itseni nyt ensin opiskelukuntoon ja sitten valmiiksi. Sen jälkeen riittää, kun saan elätettyä itseni ja saan tehdä mukavaa työtä. Riittää kun saavutan järkeviä tavoitteita. Minun ei tarvitse pystyä ihmeisiin.



Minä en voi ratkaista muiden ongelmia heidän puolestaan. En voi elää mielensärkijän elämää hänen puolestaan. En voi käskeä laiminlyöjää ottamaan eroa. En voi pakottaa mummoani alkaa taas elämään. En voi tietää (koska en omaa yliluonnollisia voimia) mikä olisi aina kaikille parasta. Tulen tekemään virheitä, eikä sille voi mitään. Olen inhimillinen.

Vaikka tiedän tämän kaiken, en silti pääse ahdistuksesta eroon. Miksi en? Pitäisikö minun vain hokea itselleni peilin edessä jatkuvasti että "sinä teit parhaasi", "anna olla", "sinä olet hyvä ihminen" ja "minä pidän sinusta sellaisena kuin olet"? Tuntuu tyhmältä. Kyllähän minä jo tiedän tämän kaiken. Vaikka sitä pitikin taas vähän kalastella tuolta esiin. Syyllisyyden tunne peittoaa aina järjen jossain vaiheessa, ja sitten alkaa taas ahdistaa. Jos järki voittaa edes hetkeksi, heti pieni ääni kuiskaa "se oli sittenkin sinun syysi". Sen ei edes tarvitse sanoa sitä noin suoraan. Sen tarvitsee vain ehdottaa "entä jos se olikin sinun syytäsi", ja koko järjen rakennelma kaatuu kuin korttitalo.

Syyllisyydellä on oiva maaperä jossa itää. Sitä on möyhennetty  kuohkeaksi kaikilla haukuilla mitä minulle on syydetty. Sitä on lannoitettu itsesyytöksillä ja riittämättömyyden tunteella. Sitä on kasteltu epäonnistumisen kyynelillä ja tunne-elämän myrskyillä. Lopputuloksena on hyvinvoiva mutta myrkyllinen ja piikikäs kasvi, jonka kitkeminen vaikuttaa mahdottomalta. Sen juuret yltävät syvään, sen varresta ei saa kiinni ja kaikki myrkyttäminen vain lisää sen omaa myrkyllisyyttä. Sitä ei saa poltettua, tallottua tai katkaistua ilman että se seuraavassa sekunnissa on taas yhtä komea kuin hetki sitten. Ainoa tapa heikentää sitä taitaisi olla vähentämällä lannoitusta, mutta syyllisyys ruokkii hyvin itsesyytöksiä ja riittämättömyyden tunnetta.

No niin. Taas ollaan siinä kohtaa, että koen riittämättömyyttä kun en osaa ratkaista ongelmaa, ja syyllisyyteni vain kasvaa. Samaan aikaan, vaikka huomenna voittaisin nobelin palkinnon tai keksisin ratkaisun maailman energiaongelmaan, en silti osaisi nauttia saavutuksestani. Enhän osaa nauttia edes siitä että saan siistiä ja puhdasta ympärilleni. Minä en ansaitse nautintoa saavutuksistani, sillä mitkään saavutukset tahansa eivät riittäisi korvaamaan sitä häpeää minkä aiheutin mielensärkijälle ollessani lapsi. Minun tulee koko loppuelämäni kokea häpeää siitä, enkä missään nimessä saa unohtaa tätä tunnetta tai päästää siitä irti, koska se uusisi petoksen.

Taisin vihdoin ymmärtää jotain oleellista mielensärkijän ja hänen äitinsä suhteesta. Mielensärkijä ei ole tyytyväinen saavutettuaan urallaan kaiken, sillä hänen äitinsä ei ikinä kehunut häntä niistä. Hänen äitinsä haukkui hänen vaimonsa, lapsensa, uravalintansa. Kaiken lisäksi äiti meni kupsahtamaan, eikä hän enää voi kehua ketään. Mielensärkijä suree äitinsä kuolemaa, ei voi päästää irti syyllisyyden tunteestaan eikä siitä, että on pettänyt äitinsä. Aina kun hän yrittää, syyllisyys vain kasvaa.

Samaan aikaan hänen vaimonsa ja lapsensa vihaavat häntä, eivät ymmärrä häntä, eivät toteuta hänen unelmaansa. Meidän olisi pitänyt saavuttaa kaikki se, mihin hän ei yltänyt, jotta hän olisi voinut saada edes jonkinnäköisen aselevon äitinsä haamun kanssa. Samaan aikaan uskon, että vaikka olisimme osoittautuneet kaikki yli-ihmisiksi ja suuriksi neroiksi jo synnytyslaitoksella, mielensärkijä ei silti olisi saanut rauhaa. Hän ei voi antaa kenellekään anteeksi, sillä hän ei kykene antamaan anteeksi edes itselleen.

Pahan olonsa mielensärkijä purkaa läheisiinsä, jotka ovat pettäneet hänet ja siksi ovat ansainneet hänen vihansa. Kaikki uudet petokset ovat anteeksiantamattomia, sillä ne ovat uusi rikka rokassa, joka on olemassa vain hänen päässään. Mistä minä olisin voinut tietää jo kolmevuotiaana, että minun olisi pitänyt keskittää kaikki voimavarani lukemisen oppimiseen, että olisin voinut nelivuotiaana lukea jo kokonaisia kirjoja?

Minä olen siis pettänyt mielensärkijän jo silloin, ellen aiemminkin. Ainoa tapa, jolla olisin voinut tuon petoksen korvata, olisi ollut tuoda ensimmäisessä koulutodistuksessa vain kehuja kotiin. Viimeinen mahdollisuuteni oli tuoda täysi kymppien rivi kotiin siinä vaiheessa, kun siirryttiin arvosteluun numeroilla. Vihoviimeinen todiste huonoudestani oli se, etten meinannut edetä opinnoissani viulunsoitossa. Suurin petokseni on ollut olla normaali lapsi. Miten sellaisen kanssa voi elää?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)