23.2.2008

Kysytään: Miksi?


Miksi minua ahdistaa? Jos istuisi alas aina, kun huomaa että ahdistaa, ja sitten pohtisi miksi minua ahdistaa juuri nyt, pääsisinköhän eteenpäin? Huomaisinko ehkä että ahdistukselleni ei ole järkevää syytä? Huomaisinko ehkä että ahdistukseni peittää jonkin vaikeamman tunteen, jota en halua käsitellä?

Miksi minua ahdistaa? Koska en mitenkään voi selvitä elämässä. Miksi? Koska mielensärkijä on aina hokenut minulle huonouttani. Miksi? Koska hän ...öh? Koska mitä? Miksi hän on halunnut haukkua minua? Miksi hän on sanonut etten voi olla hänen tyttärensä kun olen niin kamala ihminen? Mitä tarvetta se hänellä tyydyttää, että hän saa haukkua minua? Kokeeko hän itsensä niin huonoksi ihmiseksi, että se saastuttaa hänen lapsensakin? Eli me emme voi olla hyviä, koska me olemme hänestä peräisin?

Ahdistaako minua siksi, mitä luokkakaverini sanoivat minulle ala-asteella? Siksikö en muista mitä he tarkkaanottaen sanoivat? Siksikö näen unia, joissa he yrittävät sanoa minulle jotain, mutten ikinä saa selvää siitä mitä he yrittävät sanoa? Vai yritänkö syyttää heitä, jottei kaikki olisi mielensärkijän vika? Olen viime aikoina yrittänyt kauheasti siirtää syytä jonkun muun niskoille. Eihän tämä kaikki nyt voi hänen toiminnastaan johtua? Vai voiko? Onko jokin perusolettamukseni väärä? Siksikö en pääse eteenpäin? Mummoni aina hokee kuinka mielensärkijä on niin huolissaan meistä (l. lapsistaan). Voisiko olla, että hän onkin ollut hyvin huolehtiva, mutta samaan aikaan niin sairas, että välimme ovat väistämättä tulehtuneet? Miten mielensärkijän ja laiminlyöjän välillä hyvinkin huonot välit ovat vaikuttaneet minuun? Hehän välillä haukkuivat toisiaan meille ihan suoraan toistensa selkien takana. Että älä nyt tuota usko, äiti on vähän sekaisin. Että se nyt mitään osaa.

Minua ahdistaa, kun koen että minun pitäisi selvittää kaikki. Kaikki aika jonka käytän johonkin muuhun, on tuhlattua aikaa. Laiskottelua. Vaikka järki kuinka sanoisi, etten pysty tekemään asioille enempää juuri nyt, että nyt on tärkeintä saada oma polla kuosiin, siitä huolimatta minun pitäisi parantaa mielensärkijä, lopettaa nälänhätä maailmasta ja keksiä ratkaisu maailman energiaongelmaan.

Tuosta äskeisestä virkkeestä voi ehkä huomata, missä suuruusluokassa tämä mielensärkijän mielenterveys ongelmana on minun päässäni. Minun tulisi kuolla, kun en osaa tehdä edes vanhempiani onnellisiksi. Mitä väliä sillä on, että teen avokkini, siskoni tai kaverini onnellisiksi, jos vanhempani ovat onnettomia? Lapsen velvollisuushan on aina ja joka tilanteessa hoitaa vanhempiensa ja näiden vanhempien ongelmat näiden ihmisten puolesta, riippumatta lapsen omista voimavaroista, ymmärryksen tasosta tai ongelmien laajuudesta. Minun pitäisi parantaa ukkini sotatraumat. Korvata laiminlyöjälle se, että hän valitsi väärän miehen ja kiirehti naimisiin. Saada mummoni elämänilo palaamaan. Parantaa mielensärkijä. Pelastaa nuorimmainen siitä perhehelvetistä, joka ei synnytä kuin ahdistuneita nuoria aikuisia. Minun pitäisi vaikka mitä hemmetin tärkeää, mutta siitä huolimatta en tänäänkään kyennyt kuin pistämään kuivat pyykit kaappeihin, siivoamaan keittiön, pesemään keittiön seinät banaanikärpästen jäljiltä, viemään biojätteet biojäteastiaan, siivoamaan ja hoitamaan lemmikit. Kaikki ihan turhanpäiväistä ja riittämätöntä.

Toisaalta mitä muutakaan voisin tehdä kuin sen mitä minun tulee tehdä elääkseni? Ruokaa pitää laittaa tai ei saa syödäkseen. Siivota pitää tai pölyallergia alkaa oireilla, eikä saastassa viihdy kukaan. Pyykit pitää pestä tai ei ole vaatteita. Tänäänkin tein niin paljon, että olen nyt jo ihan rätti. En kykene tekemään enempää, vaikka haluaisinkin. Energia ja päivän tunnit eivät riitä. Siksi olen riittämätön ja huono. Minun tulisi olla jonkinlainen yli-ihminen, jolle mikään ei ole mahdotonta. Joka saa aina sen kympin kaikesta. Joka hyppii luokkien yli neroutensa ansiosta. Jonka tulee loistaa ihan kaikessa mitä voi jotenkin numeroilla tai kilpailujen palkinnoilla mitata. Kaikkeen sellaiseen panostaminen, josta ei saa numeroa tai pokaalia tai vähintään kunniakirjaa, on turhuutta. Miksi minä muka haluaisin oppia vuolemaan puukolla, eihän siinä voi päteä. Miksi haluaisin oppia tekemään jotain käsilläni, jos sitä taitoa ei voi ympätä käsityön numeroon?

Minun olisi pitänyt nelivuotiaana ryhtyä harrastamaan balettia, että olisin varmasti tullut siinä maailman huipuksi. Mikään vähempi ei olisi riittänyt. Minun piti olla luokan paras, minusta piti tulla huippuviulisti, minusta piti tulla huippu-urheilija, joka kilpailee sitten sen ja sen vuoden olympialaisissa. Miten niin minulle esitetyt vaatimukset ovat aivan pähkähulluja? Eivätkä ole. Minun tulee yltää niihin, tai mielensärkijä pettyy. Epäonnistumista ei sallita, koska mielensärkijä halusi elää meidän kauttamme. Meidän tuli yltää aivan kaikkeen siihen, mitä hän ei ollut eläessään saavuttanut. Meistä piti tulla kuuluisia. Meidät tuli kutsua linnan juhliin. Meistä piti tulla niitä yli-ihmisiä, jollainen hän olisi halunnut olla. Ja kun meistä ei sellaisia tullutkaan, olimme pettäneet hänet, jolloin hän saattoi aivan vapaasti haukkua meitä kaikin mahdollisin tavoin, emmehän mitenkään voisi enää pelastaa itseämme, pelastaa häntä keskinkertaisuudelta.

Siksi minä koen itseni riittämättömäksi. Koska koskaan ei kuullut että "hyvä!" ilman että siihen olisi sisältynyt jokin ehto. "Hyvä, nythän sinä teet ensikerralla vielä paremmin, eikö?". Siksi koen etten voi selviytyä elämässä, koska olen epäonnistunut kaikissa minulle asetetuissa tavoitteissa. Kaikista kamalinta on, että yhä odotan niitä ylisanoja vain mielensärkijältä, eivätkä kenenkään muun kehut ikinä riitä täyttämään sitä aukkoa, joka sisälläni on. Siksi minua ahdistaa. Aargh.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)