15.2.2008

Leffoja ja kaverivierailu


Tänään tullut katsottua kaksi hyvää elokuvaa: Pan's labyrinth ja 300. Kaverikin kävi potemassa selkäänsä. Nyt kärsin kirjoitusähkystä. Kauhea halu kirjoittaa, mutta mitään ei synny. Ahdistus on yhä läsnä, vaikka tuntuu että olen oksentanut tuon edellisen vuodatustekstini ulos. Pitäisi oksentaa vielä paljon, ja ymmärtää vielä enemmän ennen kuin ahdistus olisi poissa.

Viime yönä ahdistuksen kynsissä kieriskellessäni tajusin, että ajatus joka jatkuvasti palaa päähäni, "Haluan kuolla", on pakkoajatus, eli oire. Se ei siis välttämättä ole totta. En siis välttämättä halua kuolla, aivoni vain ovat niin sekaisin, että hoen itselleni sellaista. Se kävisi kyllä järkeen. Nyt kun olen popsinut näitä mielen lääkkeitä, olen vähitellen alkanut ymmärtää, miten suuresti aivojen kemia vaikuttaa olotilaani ja ajatuksiini. Jos yksi oranssi pilleri saa minut tuntemaa nälkää koko ajan, miksei karmea lapsuus ja jatkuva masennus/ahdistus saisi minua ajattelemaan tietyllä tavalla? Itse asiassa noin ilmaistuna se käy hyvinkin järkeen.

Yksi ongelmani on se, etten osaa luottaa päätelmiini. Tarvitsisin jonkin auktoriteetin sanomaan että "nyt sinä tajusit!". Sellaista ei kyllä taida tapahtua kuin visailuissa. Luin erään opiskelijan kirjoittamaa blogia, jossa hän kertoi erilaisista ongelmistaan. Opiskelut eivät suju, lapsuus ollut katkeroittava jne. Ajattelin ensin löytäneeni jonkun joka muistuttaa itseäni, mutta kun luin pidemmälle, kirjoittaja alkoi vähitellen ymmärtää vanhempiaan ja antaa näille anteeksi näiden kyvyttömyyttä kasvattaa hänestä sellaista kuin he olivat tarkoittaneet. Ärsyynnyin. Suutuin. Johtaako minunkin terapiassa käymiseni loppujen lopuksi siihen että annan anteeksi, ja päästän mielensärkijän ja laiminlyöjän kuin koirat veräjästä? En halua sitä. En halua ymmärtää, miksi niin pitäisi tehdä.

Muistan aikoinaan ajatelleeni, että kaikista turhinta on vihata jotakuta lopun elämäänsä. Nyt haluan tehdä juuri niin. Vaadin oikeutta tehdä niin. Toisaalta ymmärrän jollain tasolla, että minun on annettava itseni lisäksi anteeksi myös kaikille muille, ennen kuin voin päästä oikeasti tästä kaikesta ylitse. Sota ei lopu ennen kuin rauhansopimus on allekirjoitettu. Se ei kyllä sitten tarkoita sitä, että minun pitäisi rakentaa suhdetta mielensärkijään. Aina, kun olen yrittänyt, homma on kaatunut siihen, ettei se ihminen kykene muodostamaan normaalia ihmissuhdetta. Hänen täytyy saada olla uhri, jonka pillin mukaan tulee kaikkien hypätä. Muut uhrautuvat, ei hän, sillä hän on jo uhrautunut kaikkien edestä. Sitä, millä hän perustelee itselleen tämän, en kai ehkä koskaan voi ymmärtää. Katkeroitunut, vanha mies joka vain odottaa kuolemaa. Pelkää jäävänsä yksin, ja karkoittaa kaikki luotaan. Sitoo itseensä syyllistämällä. Haukkuu, koska tietää että kiitoksen odotus saa lapsen jäämään hänen luokseen (koska jos haukkuu, se tarkoittaa että välittää siitä, miten pärjäsit).

Sen kyllä jo tiedän, ettei se tunnevammainen ääliö ikinä tule sanomaan että nyt sinä onnistuit todella hyvin/yli odotusten/niin kuin minä toivoin. Jos onnistuu hyvin, se nyt oli yhtä odotettavaa kuin jos seisoo sateella pihalla, kastuu. Eli sitä ei tarvitse kommentoida. Jos epäonnistuu, se on maailmanloppu ja olet pettänyt ihan kaikki. Et voi mitenkään nousta siitä suosta, johon olet nyt kaikki tuominnut. Kukaan ei ymmärrä, miten olet voinutkaan pettää kaikki näin lopullisesti. Niinpä niin. Kyllä juu. Olenhan surkein ja kauhein ihminen ikinä, ja kaikki vain toivovat että olisin jäänyt syntymättä. Hämmästyin hirveästi, kun kuulin mummoltani kaikkien hellineen minua kauheasti ja antaneen minulle huomiotaan synnyttyäni ja ollessani niin pieni, etten muista siitä ajasta mitään. Luulin olleeni epätoivottu lapsi, jota oli haukuttu jo silloin.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)