13.2.2008

Soittoa odotellessa


Siis lääkärin. Tälle päivälle ei saanut semmoista perinteistä käyntiä, joten nyt odotellaan soittoajan koittamista.

Tänään pitäisi myös käydä yhdellä koululla leikkimässä vapaaehtoista. Sen jälkeen pitäisi mennä sitten uimaan. Jos sen jälkeen olisi parempi olo. Liikkumattomuus (tai urheilemattomuus) tekee huonon olon.

Haluan kuolla. Yhä. Kamalaa. Ahdistuskohtaukset ovat pahentuneet sen verran, että avokki kyseli, pitäisikö hänen järjestää töistä vapaata sen verran että voisi olla enemmän päivällä kotona. Vakuutin, että soitan jos tulee todella paha olo. Ja tarvitseehan hän nyt jotain muutakin ajateltavaa kuin minun sairastamiseni. Mukava työ toimii hyvänä vastapainona kodin ongelmille. Eilen oli lisäksi joku ulkomaalainen guru tutustunut avokkini työhön ja antanut ihan hyvää palautetta. Avokki oli ymmärrettävästi aivan innoissaan, ja sanoi päässeensä työssään hyvin eteenpäin.

Haluan ampua mielensärkijän. Sitten laiminlyöjä saisi elää elämäänsä vapaasti ja etsiä itselleen mukavan äijän. Kuopusta ei enää haukuttaisi koko ajan, ja laiminlyöjällä voisi käydä kylässä pelkäämättä konflikteja. Kaikki voittaisivat, eikö? Toisaalta vankila ei kovasti houkuttele, enkä saisi enää oman alani töitä rikosrekisterin takia. Pitää jatkaa sen toivomista, että mielesärkijä onnistuisi päätymään johonkin sopivaan onnettomuuteen ja kupsahtaisi. Toisaalta elävälle on helpompi olla vihainen kuin kuolleelle, kun elävä jaksaa muistuttaa siitä omasta inhottavuudestaan. Ehkä on ihan hyvä etten tapaa koko äijää nyt, ettei käy vahinkoja. Ja ehkä on ihan hyvä, ettei minulla ole tuliaseita lähettyvilläni.

Kyllä minä tiedän, että vaikka ufot sieppaisivat mielensärkijän tänään ja heittäisivät hänet aurinkoon, eivät nämä minun ongelmani sillä katoaisi. Eivätkä kenenkään muunkaan. Kunpa se terapia alkaisi jo huomenna eikä vasta kahden viikon päästä. Paha olo. Haluan kuolla. Lääke ei tunnu auttavan. Ahdistaa. Näen painajaisia. Inhoan itseäni. Jos olisi olemassa leikkaus jossa voitaisiin poistaa kaikki kamalat muistoni lapsuudestani aivoistani nyt ja heti niin etteivät ne voisi enää palata, menisin semmoiseen heti. Huoh.

Henkinen kipu on paljon kamalampaa kuin fyysinen. Ja henkinen kipuilu yhdistettynä fyysiseen kipuun on kaikista kamalinta. Ahdistuu vain lisää kun sattuu. En halua enää sairastaa. Haluan parantua, lähteä jatkamaan opintojani, valmistua, saada muksun ja päätyä avioliiton satamaan. Saada elämäni järjestykseen. Saada selville, kuka olen ja mikä on paikkani maailmassa. Päästä tästä ahdistuksesta ja tuskasta, joka ei katoa.

Toivon sormet ja varpaat ristissä, että Kela myöntää minulle sen kuntoutustuen. Tämän kuun puolessa välissä asian pitäisi selvitä.

...

Lääkäri soitti. Sain lisää happosalpaajia ja lähetteen tähystykseen. Hui.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)