27.2.2008

Täällä on liian siistiä


Taisin tajuta, miksi koen säännöllisyyden niin kamalaksi. Kun kaikki käytettävissä oleva energia menee siihen, että tekee sen "pakollisen" (syö säännöllisesti, käy salilla joka toinen päivä, menee ajoissa nukkumaan), ei jää aikaa ja energiaa vain vapaasti olla. Ja kun minä olen ihminen, joka tarvitsee paljon sellaista aikaa, että saa olla vaan ihan rauhassa, ilman että "täytyy" tehdä jotain. Nyt olen kyllä sillä tavalla edistynyt, että jos pöydällä on tiskejä, joista tiedän nousevan kohta banaanikärpästen armeijan tai että homematon haju käy kohta sietämättömäksi, minä en vaan näe niitä, jos haluan olla rauhassa. Sitten kun olen ollut tarpeeksi kauan rauhassa (mihin ei yleensä yhden päivän haahuilu riitä), sitten voin tehdä asialle jotain. Ja silloin yleensä sitten tapahtuu paljon kerralla. Mutta jos en saa olla rauhassa, ahdistun, tuskaannun ja alan tekemään asioita niin hirveällä tahdilla (välillä vain omassa päässäni), että jotain menee pieleen. Ja kun jotain on mennyt pieleen, kierrokset vain lisääntyvät, ja riehun asiat vain pahemmin pieleen. Silloin avokki yleensä käskee minun istua alas ja rauhoittua, ennen kuin olen sössinyt ihan kaiken. Onneksi on avokki, mutta hän ei aina ole paikalla.

Nyt olen edistynyt sen verran, että olen ottanut säännöllisestä siivoamisesta rutiinin. Meillä on nyt jatkuvasti niin siistiä, että yllätysvieraatkin voisivat ihastella sitä. Jos niitä yllätysvieraita joskus tulisi. Meillä on liian kohteliaat kaverit. Täytän astianpesukoneen säännöllisesti ja käynnistän sen heti kun se tulee täyteen. Kun astiat on pesty, laitan ne heti niiden jäähdyttyä kaappiin, että konetta voi alkaa taas täyttää. Mikään muu meillä ei sitten sotkekaan, kuin pöydille kertyvät astiat, kunhan petaa sängyn aamulla ja pistää likavaatteet pyykkikoriin lattian sijasta. Kun en ikinä tee kotona muuta (nykyään) kuin katso televisiota ja käytä tietokonetta, ei pöytiä valtaa käsityöt tai luetut lehdet. Television kaukosäädin saattaa joskus pöydällä pyöriä, mutta se sotkeekin niin paljon.

Kun tämä nykyinen siivoustahti alkoi, aluksi minua ahdisti aivan valtavasti se, että täällä oli liian siistiä. Koko illan en oikein osannut istua aloillani, kun koin että täällä on turvattoman siistiä. Aloin miettiä, johtuuko tämä tunne siitä, että olen asunut suurimman osan elämästäni sellaisessa talossa, jossa millekään ei ole omaa paikkaansa, missä viikkosiivous oli aina kauhea urakka ja jossa olohuoneessakin vain kulkureitit pysyivät jotenkin vapaana kertyvästä tavarasta. Seinille kipuava tavara ahdisti minua, kun koin ettei sitä pidä mikään kurissa. Jos jossain vielä oli vapaata seinää, kohta siihen piti kiinnittää tauluja tai vitriinejä tai tuoda siihen kirjahylly, koska tavaran lisääntymistä ei hillinnyt mikään. Kirjahyllyissä kirjoja oli kahdesssa rivissä/hylly, ja rivien päälle oli vielä poikittain laitettu lisää kirjoja. Sekään ei vielä riittänyt, sillä kirjoja kertyi myös pöydille, sohville, tuoleille. Ja samoin kertyi pölyä. Mitään ei voinut viedä varastoon, koska ne olivat täynnä edellisestä muutosta jääneitä pahvilaatikoita, joista osaa ei avattu ennen kuin sitä seuraavan muuton jälkeen.

Ajatus siitä, etten osaisi asua siistissä kodissa, jossa ei tarvitsisi jatkuvasti pelätä pölyallergian iskevän, ahdisti. Ja yllätyin siitä, että ylipäätään ahdistuin siisteydestä. Yleensä, jos olen saanut siivottua, tunnen tyytyväisyyttä hyvin tehdystä työstä. Ehkä tuo ahdistuskohtaus iski siksi, että olin siivonnut vähän kerrallaan, ts. ennalta ehkäissyt sotkua, sen sijaan että olisin siivonnut kuin syntejäni sovittaakseni, niin kauan kunnes tuntisin itseni kaikkeni antaneeksi. Siisteys ilman kärsimystä oli ahdistavaa.

Eilen illalla tuli riita avokin kanssa, kun hän tuli väsyneenä ja nälkäisenä kotiin, enkä ollutkaan tehnyt ruokaa kuten oli sovittu. Istuin sohvapöydällä ahdistuskohtauksen kynsissä ja tuijotin liedelle laittamaani kattilaa kykenemättä tekemään ruokaa. Avokki ei aluksi tajunnut ollenkaan että minulla oli kohtaus menossa, ja kävi hakemassa itselleen valmisruokaa, minkä jälkeen seurasi purkaus aiheesta "nälkäinen mies tulee kotiin ja haluaa ruokaa". Onnistuin kai itsekin peittelemään kohtausta, kunnes hyperventiloin keittiön tuolilla kaksinkerroin, jolloin avokkikin tajusi, että nyt on paha kohtaus menossa. Jos avokki ei olisi ollut kotona, eikä lääke olisi vienyt pahinta terää kohtaukselta, olisi ollut varmaan sama meno kuin uudenvuoden päivänä. Seuraavaksi avokki syyttikin itseään siitä ettei ollut tajunnut tilanteen vakavuutta, ja mökötti loppuillan syytellen itseään ahdistuen pahasti. En millään toiminnallani saanut häntä lopettamaan, ja loppujen lopuksi hän nukkui huonosti ja perui sitten tämän aamun menojaan.

Ärsyttää. En haluaisi, että sairasteluni vaikuttaisi avokin elämään enää enempää kuin on pakko, sillä hän on jatkuvasti muutenkin huolissaan ilman kaiken maailman kohtauksiakin. Haluaisin säästää hänet tältä, mutta minkäs teet. Toivon, että terapian alettua voisin jättää avokkiin turvautumisen vähemmälle, niin ettei hän aina joutuisi kuulemaan kaikkea ja tukemaan vuorokauden ympäri.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)