14.2.2008

Yö on omaa aikaa


Pitäisi tuijottaa enemmän tyhjää seinää ja vain antaa ajatusten virrata. Haluaisin niin paljon kaikkea, mutten anna itseni toimia sen mukaan. Inhoan itseäni. Haluaisin pitää itsestäni, mutten tahdo. Luin joskus, että lapset valitsevat itse perheen jonne syntyvät. Henkimaailman juttuja, mutta sai minut huolestumaan. Mitä sellaista olen muka kokenut, että olisin halunnut syntyä tällaiseen perheen irvikuvaan? Ei se mitenkään voi olla minun vikani, paitsi että kuitenkin on. On. Tietysti on. Ei ole muuta selitystä kuin se, että minä yksin olen aiheuttanut meidän perheen kaikki ongelmat. Minä kiusasin mielensärkijää, kun hän oli väsynyt. Minä jätin ruuan syömättä, vaikka laiminlyöjä oli sitä kerrankin tehnyt. Minä valitin ettei perunoita ollut tarpeeksi. Minä en suostunut harrastamaan viulunsoittoa. Minä minä minä. Minä olen pettymys ja tämän perheen tuho. Minun tulisi kuolla kaiken aiheuttamani takia. Minä en siivonnut huonettani aina kun käskettiin. Nyt minun pitäisi siivota koko tämä sotku, koska se on minun vikani. On. Ihan selkeästi, jos ajattelee lapsen logiikalla, niin kuin alitajuntani selkeästi tahtoo minun ajattelevan.

Toisaalta on sitten myös se puoli, joka on vaatinut jo 12-vuotiaasta, että minun tulisi toimia, kokea ja osata kaikki kuin aikuinen. Ehkä se on vaatinut toimimaan niin jo aiemmin. Muistan, kun tein jumppavideota (c-kasettinauhurilla) niin pienenä, että aikuisista se oli hauskaa. Olin hirmu huolissani koko ajan, tuleeko ohjeista niin hyvät, että ne ovat RIITTÄVÄN hyvät. Olen ollut niin paljon huolissani, että varmaan kupsahdan 40-vuotiaana sydäriin kun olen kuluttanut kroppani jo lapsena loppuun huolehtimalla kaikesta. Toisaalta olen siivonnut, haravoinut, siivonnut pihaa, raivannut, riehunut itseni loppuun niin monet kerrat, että jos tämä perhe olisi ollut parannettavissa ruumiillisella työllä, se olisi jo terve. Silti vihaan itseäni. Olisin varmasti voinut tehdä vielä enemmän, jos olisin vain halunnut. Miten? Enhän edes tiennyt miten selvitä omista ongelmistani. Kannoin ihan kaikkien huolia. Laiminlyöjällä oli töissä ongelmia tänään, minun vikani kun en saa häntä piristymään. Mielensärkijä on koko ajan pois kotoa, minun syyni, kun en siivoa huonettani. Veljeni käy niin harvoin, ei siksi että laiminlyöjä vihaa häntä, vaan siksi että aina sotken hänen huoneensa hänen poissaollessaan. Minä, minä, minä. Minä olen syyllinen, tunnustan. Vihaan itseäni, haluan kuolla jotta asiat paranisivat. Jotenkin. Ansaitsen kuolla. En ansaitse tätä elämää, jota nyt elän, joten se ei voi olla minun. Ei ainakaan pitkään.

Tahdon kuolla ja päästä pois miettimästä näitä asioita. Kuitenkin jätän toimimatta ajoissa. Kuitenkin kykyni eivät riitä tämän ongelmavyyhden ratkaisemiseen. Kuitenkin olen huono ihminen. Kykenemätön. Heikko. Kamala. Surkein kaikista. Ihme, että edes pääsin opiskelemaan. Siinäkin oli varmasti joku virhe. Ei voi olla mahdollista, että minulle tarjottiin tilaisuus päästä pois. Minä en saisi yrittää elää omaa elämääni, sillä minun pitäisi parantaa kaikkien muiden elämänlaatua koko ajan. Minun tulisi jatkuvasti kokea syyllisyyttä siitä, etten käytä kaikkea energiaani siivotessani sitä taloa, josta mielensärkijä on tehnyt loputtoman tavarasavotan. Minun tulee vihata itseäni, kun haluan unohtaa kaiken menneen, ja keskittyä pelastamaan sen mitä voin. Itseni. Siskoni. Nuorimmaisen. Kyllä sitä sitten kun mielensärkijä on kuollut, voi yrittää taas tehdä sovintoa laiminlyöjän kanssa. Ellei hän siihen mennessä ole täysin mielensärkijän katkeroittama ja dementoitunut akka, joka ei kuuntele ketään eikä mitään.

Piti kirjoittaa tähänastinen teksti nopeasti ja ajattelematta, antaa sen tulla. Luin sen uudelleen, mutten ymmärtänyt lukemaani. Tämä on vaikeaa. En halua myöntää itselleni ajattelevani noin. Ristiriitaista. Vaikeaa. Mahdotonta. En näe omaa kirjoitustani. Olen blogini ahkerin lukija, mutta huomaan jatkuvasti ihmetteleväni, kuka tämä ihminen on. Välillä jopa käyn blogissani katsomassa, olisiko se päivittynyt sillä välin kun en ole käynyt täällä. Haluan tietää tästä ihmisestä lisää. Kaiken. Nyt. Heti. Ehkä silloin minun ei tarvitsisi käydä siellä terapiassa repimässä kaikkea esiin ja tapetille. En halua nostaa kissaa pöydälle. Vihaan terapeuttiani jo valmiiksi siitä, että hän haluaa edes yrittää sellaista pyhäinhäväistystä. Kyllä minä kestän tätä vielä. Kestän kun on pakko. Kestinhän minä tätä jo koko lapsuuteni, miksen kestäisi tätä koko loppu elämääni?

Ei tähän mitään terapeutteja tarvita. Minä voin ihan hyvin jatkaa näin ikuisesti. Minä en ole heikko, olen vain huono. Epäkelpo. Epäkypsä. Lapsellinen. Kakara. On oikeastaan suoranainen ihme, että olen päässyt näinkin pitkälle. Minun olisi näillä lahjoilla pitänyt kuolla jo synnytyssairaalassa, kun en osannut sielläkään olla edes oikean värinen. Olin ihan keltainen ja sain valohoitoa. Olin vaikea vauva, en meinannut syödä. Itkin, huusin ja valvotin. Kävelemään opittuani tein tuhmuuksia. Kaadoin suolat lastenhuoneen hyllyn päälle. Laitoin valot vessaan ja lamppu hajosi. Häiritsin mielensärkijää kun tämä oli talkoissa. Ei mikään ihme, etten päässyt sisään sisäpihalta rappuun ikinä ilman muiden aikuisten apua, vaikka kuinka huusin että äiti, avaa. Ei kukaan halua avata tällaiselle murheenkryynille.

Muutettuamme omakotitaloon en halunnut osallistua pihan hoitoon. En siivonnut huonettani. Levittelin leluni joka paikkaan. En innostunut oikeista harrastuksista. Minulle ei edes saatu järjestettyä kavereita. Piirtelin seiniin. Revin lehtiä. En päässyt esikouluun, ja taas vaivasin kun minulle piti järjestää vuodeksi jokin muu hoitopaikka. Päästyäni kouluun opettajat ottivat yhteyttä että tätä kiusataan täällä. Tietenkään se ei loppunut. Sitten en innostunut musiikista. Minut piti raahata tunneille itkevänä ja potkivana kasana aina. Joka kerta. Kuinka noloa. En mennyt nukkumaan silloin kun piti, vaan mielensärkijän piti suuttua. En syönyt sitä mitä tarjottiin, jos se haisi pahalle. Teini-ikäisenä halusin syödä liikaa. Sitten kiusasin kieltäytymällä syömästä lihaa. Halusin värjätä hiukseni mustiksi. Kuuntelin kamalaa musiikkia. Kiinnostuin pojista. Ryyppäsin. Iskin riparilla silmäni siihen "kamalimpaan poikaan koko leirillä!". Karkailin kotoa. Olin liian laiha (mummoni mielestä), enkä mitenkään voisi selvitä kasvissyöjänä (kaikkien mielestä).

En ikinä tuonut kotiin todistusta, jossa olisi ollut pelkkiä kymppejä. Toin kotiin liian paljon hyvin menneitä kokeita, joista piti maksaa liikaa. Olin kulunki. Turhaa rahanmenoa. Tienasin liian vähän kesä- ja keikkahommista, joita onnistuin saamaan. En halunnut pitää niitä vaatteita, joita laiminlyöjän kaveri rahtasi meille kaatopaikalta, vaikka ne olivat "ihan hyviä!". Pistin ihmeellisiä julisteita huoneeni täyteen. Kirjoittelin seinille "minuun sattuu!". Valehtelin osallistuneeni pääsykokeisiin, joissa en ollut edes käynyt. Harrastin seksiä poikaystäväni kanssa. Muutin kauas pois, enkä pitänyt yhteyttä tai tullut käymään.

Eihän mielensärkijä ole tehnyt mitään, tämä on kaikki minun syytäni, eikös?

Totta kai minä tiedän, ettei se ole. Mutta minä en TIEDÄ sitä. En todella. Tarvitsen siihen sitä terapiaa. Pakko käydä terapiassa. Ei tästä muuten selvitä. Samanaikaisesti en halua mennä lähellekään sitä terapeuttia. Kuitenkaan ei suju. Kuitenkin minun pitäisi vain antaa olla. On se vaikeaa. Nyt nukkumaan. Pakko. Nukahdan muuten tähän sohvalle.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)