31.3.2008

Aaargh.


Tänään se tapahtui: Rasitin itseäni aivan liikaa. Niin aurinkoinen päivä ja parvekkeellakaan enää yhtään lunta, niin päätin lakaista sen ja ottaa vedet ja jäät pois parvekelaatikoista. Inspiroiduin jopa hakemaan kaupasta pienen harjan lakaisemista varten. Tähän nyt ei olisi kuollut, mutta kun lisäksi piti tiskata (3 koneellista+käsin tiskattavat), siivota vessa, viedä biojätteet, yrittää tehdä loppuun yksi pitkään odottanut puutyö, kerätä kierrätyskeskukseen menevät tavarat, pedata sänky ja kaikki tämä yhtä aikaa. Eli tein jotain parvekkeella, toin sieltä sisään jotain, kävin laittamassa jotain vessassa kuntoon, huomasin että pesukone pysähtyi, kävin petaamassa sänkyä, huomasinkin jotain sukkia siinä lattialla, ne piti viedä pyykkiin, siellä muisti sitten että piti sitä ja tätä ja kohta olikin viisi juttua kesken. Piti huokaista pitkään sohvalla ja koota itseään, että nyt minä teen edes ne helpoimmat loppuun. Petasin sängyn ja vaihdoin pyyhkeet vessassa. Sitten loppui puhti.

Yritin nukkua päikkärit, mutta kävin niin kierroksilla, ettei siitä tullut yhtään mitään. Sitten avokki soitti ja ehdotti että kun on niin nätti päivä, lähdetäänkö kävelylle kun hän lähtee kotia päin. No, sinne menin ja käytiin matkalla vielä kaupassakin. Aivan kuollut olo. Ja mitä kamalampi olo, sitä suurempi ahdistus. Olen vältellyt ahdistusta koko päivän, mutta nyt oli pakko ottaa lääke. Makoilin avokin kainalossa ja purin ahdistusta puhumalla ja hakkaamalla tyynyä. Sovittiin että jos mielensärkijä tulee tappamaan minua ensi yönä, avokki iskee sitä kitaralla päähän. Taas näitä järjettömiä pelkoja. Mistä hemmetistä niitä nousee, ja miksen pääse niistä eroon? Kyllähän minä tiedän, ettei se hullu tänne yritä tulla, kun se pelkää avokkia. Kyllähän minä tiedän, että sillä alkaa jo vanhuus iskeä niin että kyllä se häviää tappelussa avokille. Kyllähän minä tiedän, että herätän huutooni avokin heti, kun hän havahtuu jo siihen jos kosken häntä selkään yöllä. Ja kyllähän minä tiedän, ettei mielensärkijä osaa tai pysty murtautumaan meille keskellä yötä. Mutta silti!

Hirveä halu purra kaikkea niin lujaa että hampaat meinaavat haljeta. Huomaan purevani hampaitani yhteen ja rentoutan leukani, mutta hetken päästä sama juttu. Kaiken lisäksi puremista haittaa huulessa oleva haava, kun se ei oikein salli avaamaan suuta kokonaan. Tyynyn hakkaamisessa ei ole enää samaa raivoa kuin ennen. Ehkä se raivo alkaa siirtyä hampaisiin. Ei voi tietää. Haluan myös potkia seiniä, mutta olen kerran potkaissut jalkani seinän läpi, ja tämä on vuokrakämppä, jonka seinien lujuudesta minulla ei ole tietoakaan. Pitää selkeästi lähteä jonnekin potkunyrkkeilykurssille. Sellaiselle, jossa saa välillä purrakin jotain.

Tuntuu kuin vajoaisin aivan vaistojen varaan. En osaa ennustaa, mitä tunnen hetken päästä, ja saan aivan ihmeellisiä päähänpistoja, jotka pitää toteuttaa heti. Pakko viedä tämä sukka tästä pois, vaikka sängyn petaus on kesken. Pakko viedä nyt nämä purkit tästä pöydältä pois, vaikka äsken ajattelin tyhjentää astianpesukoneen. En osaa päättää mitään. Avaan television, käyn kaikki kanavat läpi ja suljen sen. Käsityötä ei voi tehdä, kun ei keskittyminen riitä. Haluan riehua, huutaa, kirkua, karjua. Kerrostalossa se ei oikein sovi. Joku vielä hälyttää poliisit että nyt siellä tapetaan jotakuta. Mistäköhän löytyisi äänieristetty koppi jossa saisi käydä karjumassa? Jos menisi väestönsuojaan huutamaan ja laittaisi oveen lapun että "huutoharjoitukset tänään klo xx-xx". Luulisi, ettei sieltä ihan heti ääni kuuluisi minnekään.

Osa minusta haluaa heittäytyä lattialle huutamaan ja potkimaan. Nämä ovat kaikki lapsen reaktioita stressiin ja pahaan oloon. Olenko minä oikeasti henkiseltä iältäni 4v., vaikka esitän 40-vuotiasta? En koe itseäni ikäisekseni. Olen yhtä aikaa kauhean vanha ja kauhean nuori. Ainakin siltä minusta tuntuu. Vähemmästäkin hajoaa atomeiksi.

Ettei unohtuisi...


Kerrataas välillä miten on edistytty, niin ettei ihan vellota noissa huonoissa tuntemuksissa ja kokemuksissa. Vuorokausirytmini on korjaantunut hyvin. Heräsin tänään kahdeksalta, ja kymmeneen mennessä olin tehnyt jo vaikka mitä! Kun nukkuu öisin, päivällä ehtii ja haluaakin kummasti tehdä jotain. Alan jopa kaivata ulos, jos olen kökkinyt koko päivän sisällä. Olotila piristyi sairaalassa tosi hyvin, ja on pysynyt siellä pieniä heikkoja hetkiä lukuunottamatta. Ja ne pienet hetket menee ohitse, kun kieltäytyy haukkumasta itseään, pyytää avokilta kehuja tai hakkaa tyynyä. Säännöllinen syöminen on nostanut toimintakykyä ja mielialaa. Olen huomannut, ettei minulle tule nälkä, ennen kuin se ruoka on siinä edessä. Joskus se tulee vasta sitten kun on jo jonkin aikaa syönyt. Kellon tuijottelu on siis parempi keino tietää milloin pitää syödä, kuin se, että huomaa että on nälkä.

Minulla on nykyään kynnet. Ennen sairaalaan menoa ne oli pureskeltu niin pitkälle että välillä sormenpäät olivat arat. Sairaalassa jouduin lupaamaan olla vahingoittamatta itseäni, ja huomasin että ulotin tuon lupauksen myös kynsiini. Kun palasin kotiin, huomasin yllättäen että minulla on kynnet. Olen antanut itselleni luvan ajatella niitä uuden alun merkikkinä. Olen nyt innoissani viilaillut niitä, rasvannut kynsinauhoja, naputellut pöydänpintaa niillä ja rapsutellut avokkiakin ihan vain siitä ilosta että minulla on kynnet.

Kiinnostuin ulkonäöstäni sen verran, että leikkasin itselleni otsatukan (kynsisaksilla). Ei enää hiusten taakse piilottautumista. Otsatukka kuulemma sopii minulle hyvin. Avokki kyllä väittää että näytän ihan Pikku Myyltä, mutta pienenä aina ihailin sitä hahmoa kun se pisti vastaan ja piti päänsä. Ja kun avokkikin tarkoitti sen kohteliaisuudeksi, hykertelen tyytyväisyyttäni.

Hymyilen nykyään. Enkä enää joudu harjoittelemaan hymyilemistä, hymy vain tulee. Kun aurinko paistaa ihanasti sisään, hymyilen. Kun naapurin kissa tekee jotain aivan omituista, saatan jopa naurahtaa. Olen jo kahdesti purskahtanut nauruun jollekin avokin jutulle.

Jääkaapin oveen kiinnittämäni aaltokuvio on toiminut hyvin muistuttamassa että mieliala vaihtelee hirveästi päivässäkin. Kun masentaa, voin katsoa sitä ja todeta, että enimmäkseen on mennyt hyvin ja että olen edistynyt paljon. Jo se ajatus voi kiskaista murjotuksen puolelta mukavaan oloon.

Emme ole joutuneet pitkään aikaan käyttämään astioita luovasti kun ei ole tiskattu. Olen pessyt hampaat joka ilta ilman pakottamista. Olen käynyt säännöllisesti suihkussa ja vaihtanut vaatteet vähintään kahdesti päivässä. Ei enää yöpuvussa viikkoa.

Alan jo osata tehdä vain yhtä asiaa kerrallaan. En ole enää pakottanut itseäni tekemään viittä yhtä aikaa. Siitä ei tule kuin ahdistuneeksi ja paniikki iskee. Jos pyykit on koneessa, voin samalla katsoa telkkaria, mutta jos pyykit on koneessa ja pitää ripustaa edellistä koneellista, televisio on kiinni. Säästyy sähköäkin, kun enää ei ole tv ja tietokone kummatkin koko päivää auki. Pidättäytyminen vain yhdessä asiassa on välillä kyllä todella vaikeaa ja lipsahduksia sattuu, mutta nyt ainakin sallin itseni keskittyä vain yhteen asiaan kerrallaan.

Vielä kun saisi inspiroiduttua imuroimisesta, lakanoiden vaihdosta ja pölyjen pyyhkimisestä, niin asiat alkaisivat olla mallillaan. :)

30.3.2008

Ihana virhe!


Mikä minussa oikein haluaa merkitä kaikki virheeni? Se osa minusta haluaa oikein mässäillä virheilläni. Iskeä siihen virheeseen ison Huomio!-kyltin ja huolehtia että minä nyt varmasti ryven siinä virheessä. Vähän samalla tavalla, kuin mielensärkijän mielestä opetetaan koiria sisäsiisteiksi: Aina, jos löytää koiran jätöksiä jostain talosta, haetaan koira paikalle ja työnnetään sen kuono siihen kasaan että oppii. Minä en ymmärrä, miten se koira tuollaisesta mitään oppii. Mutta minä opin tällä tavalla hyvin. Katso nyt, sinun virheesi: Tämä todistaa, että olet huono ihminen joka ei ansaitse mitään hyvää. Mutta sehän on ihan yhtä luonnollista minun tehdä virheitä, kuin se, että koiranpentu sotkee sisätiloissa. Erehtyminen on inhimillistä.

Eikä ole. Mielensärkijäkin on aina oikeassa, täydellinen ja erehtymätön. Eikös? Kyllä minustakin vielä tulee. Kaikkihan ovat aina lopulta samaa mieltä kuin mielensärkijä, joten hänen täytyy olla oikeassa. Eikö? Ei! Hän ei ole tehnyt eläessään mitään oikein minun silmissäni. Kaikessa on aina taka-ajatus. Paitsi hänen mielestään. Ihminen, joka ei näe maailmaa kuin vääristyneesti, ei voi olla kaikkitietävä. Ei voi.

Huomaatteko? Minun pitää perustella tämä itselleni. Vakuuttaa itseni. Jakaa maailma uudelleen hyvään ja pahaan. Terapeutin mukaan ongelmani onkin siinä, etten voi vain vaihtaa kaikkea nurin kurin kuin kahden hillopurkin etikettejä keskenään. Mikään ei ole vain hyvää tai pahaa (kuten usan politiikassa), vaan kaikessa on aina sekä että. Harmaa alue on se, jonka haluaisin sulkea pois mielestäni. Jos mielensärkijässä on hyvää, minä en saisi olla niin ankara häntä kohtaan. Jos laiminlyöjässä on hyvää, minun pitäisi sääliä häntä ja yrittää auttaa. Jos minä saan itseni uskomaan etten ole kaikista kamalin, minusta pitäisi tulla siis .... En osaa edes kirjoittaa sitä. Minusta pitäisi tulla hyvä. Tai ainakin minussa pitäisi olla jotain hyvää.

Jos rakastaisin muita niin kuin itseäni, kuten riparilla yritettiin kallooni upottaa, olisin hirveä sadisti, joka säälimättä ruoskisi ja vaatisi. Yritän kuvitella itseni haavoittuneeksi linnuksi, jonka löydän ja parannan vähitellen. Minä en syntynyt tällaiseksi, minusta kasvatettiin tällainen. Minä en ansainnut sitä, mutta elämä ei ole täydellistä. Ei kenelläkään.

En halua tunnustaa itselleni, että olen rinnastanut mielensärkijän jumalaan. Mitä väliä sillä, että olin silloin niin pieni, kun pidin tätä rinnastusta totena, että kaikkien psykologian kirjojen mukaan lapsen kuuluukin silloin kokea niin. Vaikka isä kuinka huutaisi ja riehuisi, minun pitää yrittää olla hänen kanssaan samaa mieltä ja korjata itseäni, koska minä en osaa ymmärtää suuria linjoja. "Anna aikuisten hoitaa." Muistan hämärästi seisoneeni olohuoneen matolla ja isä raivosi. Minulla oli kai joku lelu kädessä. Se oli niin iso, että laahasi lattiaa. Taustalla ovat kirjahyllyt ja niiden keskellä ikkuna. Olen siis alle kolmen, koska niin oli ensimmäisessä asunnossa jossa asuin. Yritin käsittää miksi hän huusi. Olin pelästynyt. Mutta myös kunnioitin häntä aivan hirveästi. Muisto on vain välähdys ja se iski tässä kirjoittaessani. Minä olen kunnioittanut sitä paskiaista. Aivan ilman vaatimuksia. Ja hän on käyttänyt sitä luottamustani, lapsen uskoani niin väärin kuin mahdollista. Käyttänyt minua lokaämpärinään, syntisäkkinään, palvelijanaan, hyvänä tekosyynä ja vaikka minä. Miksen minä ole voinut vihata sitä miestä heti synnytyslaitoksella? Miksen, miksen miksen?

Terpan mukaan meidän kaikkien tulee (jonkin teorian mukaan) tappaa vanhempamme päässämme ennen kuin voimme vapautua heidän vaatimuksistaan ja löytää oman tiemme. Minä joudun taistelemaan mielensärkijän kanssa todella pahasti. Olen tappanut hänet vaikka kuinka monta kertaa, mutta ei se selkärangaton tunnesokea sadisti kuole, vaikka kuinka yrittäisi. Olen yrittänyt pistää hänet sirkkelistä läpi, paloitella, polttaa, juntata mössöksi, teloittaa giljotiinilla, ampua, iskeä teräaseella, sahata kahtia, pudottaa lentokoneesta ja mennä hyppimään jäännösten päälle. Sylkeä päälle vielä lopuksi. Olen yrittänyt miettiä, miten riemuitsisin hänen hautajaisissaan. Siellä olisi vaikka kuinka paljon ihmisiä, jotka hän tunsi ja jotka tunsivat hänet, ja sen väen edessä saisin vihdoin kertoa heille, millainen se mies oikeasti oli. Voisin vielä mennä potkaisemaan arkkua. Jos annettaisiin, potkisin vielä sitä ruumistakin. Pyytäisin halukkaat mukaan. Potkittaisiin urakalla sisarusteni kanssa. Ehkä mummo ja laiminlyöjäkin tulisivat hyppimään siihen päälle.

Mutta ei se mene niin. Se kirottu kiusaaja elää vielä monta vuotta, kunnes tikahtuu omaan inhottavuuteensa. Kaikki surevat hautajaisissa ja itkevät hänen haudallaan. Laiminlyöjä on kohta sitä mieltä että se mies oli hienoin mies joka koskaan on elänyt. Ja sitten minä olen taas yksin mielipiteeni kanssa. Kuolleista ei saa puhua pahaa. Jos minä tappaisin sen kaikista alhaisimman torakan, kukaan ei puhuisi siitä, miten inhottava hän oli, vaan siitä, miten oma tytär voi seota ja tappaa tuosta noin vain ihan ilman mitään ennusmerkkejä. Niin se menisi.

Mutta minä voin oppia hänen virheistään. Voin elää elämäni muita auttaen ja kunnioittaen niin että minusta pidetään sen mukaan mikä olen sisältä, en sen mukaan mikä oppiarvo minulla on tai kuinka rikas tai kuuluisa olen. Voin elää elämäni säilyttäen perspektiivin. Voin muistaa kuka olen ja missä olen suhteessa muuhun maailmaan. Minä olen muurahainen, mutta muurahainenkin voi hypätä veteen ja saada aikaan renkaita. Ennen kaikkea, minusta voi tulla jotain parempaa kuin mielensärkijä on läheisilleen ollut. Minä haluan olla parempi. Mukavampi ihminen. Ei väliä, vaikka minua ei kukaan muistaisikaan kun olen kuollut, kunhan kukaan ei muistaisi pahalla.

Sinänsä järkevä toive, mutta jos sallin itseni ajatella noin, koen korottavani itseni korkeammalle kuin ansaitsenkaan. Teen itsestäni pyhimyksen. Pyhimyksen? Miten ihmisestä voi tulla pyhimys, kun haluaa vain elää paremmin kuin edellinen sukupolvi? Eikös se ole vain luonnollista? Enhän minä nyt niin kovin suuria tuossa edellisessä kappaleessa itsestäni ajatellut? Ajattelinpas. Toivoin, ettei kukaan ajattelisi pahalla. Minähän olen kaikista surkein, ja minua tulisi vihata aina ja kaikkialla, jopa sen jälkeen kun minua ei ole. Lisäksi irrottaudun mielensärkijän kaavoista: En pyri maailman parhaaksi missään, ajattelen eri tavoin kuin hän. En vieläkään halua sallia sitä itselleni. Teen siinä virheen, mutta haluan pysyä tässä virheessä. Ihana virhe, jossa saa taas velloa ja josta ei saa päästää irti. Koska silloinhan minä olisin jotakin. Jotain isompaa kuin mielensärkijä. Ja jumalallahan ei ole pomoa.


Toimintaohjeita?


Alan jo tulla toimeen vanhojen pahojen tapahtumien kanssa, mutta omien virheiden kestäminen tänä päivänä on todella vaikeaa. Miten pitäisi reagoida päänsä sisällä, kun on ensin ollut ihan varma että on maksanut vuokran, eikä olekaan? Miten pitäisi reagoida, kun satuttaa avokkia? Kummassakin tapauksessa vastapuoli sanoo, ettei se mitään, ei maailma kaadu siihen, ja minä käyn niin kierroksilla ettei tosikaan. Miten ihmeessä minä nyt hyvitän tämän, kun menetin kasvoni kaikkien/ avokin silmien edessä?

Jotenkin menee kaikki energia siihen kun käy näitä vanhoja asioita läpi. Uusia ei jotenkin jaksa enää kestää, ja ne paisuvat aivan hirvittävän isoiksi ongelmiksi päässäni. Torjun ne, ajatellen että kymmenen vuoden päästä voin sitten ottaa ne uudelleen käsittelyyn ja sanoa ettei niillä enää ole merkitystä. Mutta miten voi päästä vanhoista eroon, kun ei osaa käsitellä edes nykyisiä tilanteita joissa ahdistuu? Antaakaa joku elämän käyttöopas! Tai edes itsensä kanssa elämisen opas! Olen kuin myrskyssä.

Mutta olenhan itsekin hokenut jo pitkään, että jos maailma ei kaadu siihen, ei siitä kannata huolestua. On isompiakin asioita. Vielä kun uskoisin sen itse. Muille sitä kyllä jaksaa hokea ja esittää että itse ajattelee samoin omista virheistään, mutta kun ei. Minun virhe! Tuntuu kuin joku osa minusta julistaisi virheeni sellaiseksi asiaksi, josta kaikki tietävät heti, ilman mitään uutislähetyksiä, jonkin telepaattisen yhteyden kautta. Sen jälkeen he kaikki arvottavat minut virheeni kautta. Käsittelevät minua sellaisena, joka teki sitä ja sitä väärin.

Miten voi yhtäaikaa ajatella noin, ja tietää ettei kukaa ajatuksia lue, että pidän virheinä jopa asioita joita kukaan ei muista enää huomenna, joskus jopa sellaisia joita kukaan ei muista kymmenen minuutin päästä. Ei kukaan paitsi minä. Minulla on jotenkin ihan eri perspektiivi muille ihmisille ja itselleni. Kaikkia muita ymmärrän loputtomiin, itseäni en ollenkaan. Tällekin on varmaan keksitty joku todella hieno nimi.

Edit vuonna 2014: Kyllä. Sen nimi on läheisriippuvuus.

29.3.2008

Varokaa! Kilometripostaus


Tulin juuri kaverin luota. Olin siellä 3 tuntia kylässä, ja nyt on aivan hirveän kipeä olo. Siis väsynyt, kurkkuun sattuu ja nenä vuotaa. Osaksi ehkä siksi, että kaverilla oli koira (olen koirille allerginen) jolla oli hilseilyongelma (paha), mutta myös siksi, että piti keksiä keskusteltavaa kolmen tunnin ajan ja jaksaa pysyä kärryillä siitä mitä puhuttiin. Lähdin helpottuneena pois. Matkalla piti vielä jaksaa olla sosiaalinen, mutta ei onneksi pitkään. Nyt on ihan kuollut olo ja oli pakko päästä tänne avautumaan.

Jotain hyötyä sentään. Kaverit ehkä pysyvät yhteyksissä, sain leipää ja suklaata ja teetä ja sain tietää että lähistölle on avattu uusi kierrätyskeskus jossa on kaikkea kivaa. Ja ehkä se on ihan hyvä olla välillä sosiaalinen muidenkin kuin avokin kanssa. Saa avautua eritavalla. Ja voi puhua välillä jostain muusta kuin mistä avokin kanssa tulee juteltua.

Vierailun aikana piti napata yksi Opamox, kun alkoi ahdistaa. Kirottu koirakin tuli syliin jatkuvasti ja halusi nuolla ihan kaiken. Ja tietty se halusi rapsuttelua. Normaalisti en saa kuin käsien kutinaa koirista, vaikka niitä rapsuttaisinkin, mutta tämä pöllysi niin että poskionteloita särkee nyt. Ei sillä, kivaa oli. Mukava tietää että kaveri on lähdössä Ahvenanmaalle kesällä. Ja puhuttiin mitä kukkia kukin nyt kylvää kesällä. Oli mukava kertoa mitä on suunnitellut kesää varten. Lääkkeilleni jaksettiin vitsailla, mutta kun kerroin selvittäväni sairaseläkkeelle jäämistä kesän ajaksi, seurasi vaivautunut hiljaisuus. Ja sairaalassa olostani ei kukaan kysellyt, otin itse asian puheeksi välillä ja kertoilin juttuja, mutta reaktiot eivät juuri nyökyttelyä pahemmat olleet. Enkä edes tiedä paljonko he haluavat ongelmistani kuulla. Johan niitä jauhan terpalle, avokille, psykiatrille ja osastolla vielä hoitajillekin ja muille potilaille. Alkaa välillä itseänikin kyllästyttää.

Laiminlyöjän juhlista ei ole vielä kuulunut yhtään mitään. Siskonikaan ei ole ilmoitellut miten on reissu sujunut vai jäikö hän kotiin. Vihaan itseäni, kun en mennyt siskon tueksi hakemaan niitä tavaroita. Harmittaa, kun mummo kävi kaupungissa, enkä tavannut häntä. Hän on kuitenkin suosikki sukulaiseni. Olen vihainen laiminlyöjälle, kun valitsi miehensä eikä minua. Olen vihainen mielensärkijälle, kun valitsi olla juhlissa, eikä lähtenyt muualle murjottamaan siksi aikaa. Eihän hän ikinä tee juhlien eteen muuta kuin suunnittele, mitä siellä puhuu. Joka tapauksessa se puhe on tekohauska (vain laiminlyöjä nauraa) ja pitkä kuin nälkävuosi ja sisältää paljon viittauksia asioihin, joista kertomisen voi aloittaa sanoilla "tiesittekö, että".

Aargh. Aikoinaan kaikki juhlat pidettiin niin, että siskoni ja minä toimimme pitopalveluna ja laiminlyöjä ja mielensärkijä edustivat. Me istuimme keittiössä kunnes juhlat olivat siinä vaiheessa, että nyt halutaan kahvia. Sitten me keitimme sitä, katoimme noutopöydän ja tarjoilimme kaikille kahvia, mehua ja joskus teetäkin. Ohjasimme ihmiset vessaan, jota he eivät itse löytäneet ja kerroimme kaikille kyselijöille että "ainahan me näin autetaan" ja "ei tästä vaivaa ole". Varsinainen työ oli kuitenkin ennen juhlia. Piha piti siistiä (minä ajoin nurmikon ja sisko haravoi). Piti siivota (minä siivosin ja sisko auttoi, joskus laiminlyöjäkin oli mukana, ja hän johti operaatiota, kunnes minä jossain vaiheessa tiesin paremmin miten homma kannattaa hoitaa). Sen talon siivoamiseen edustuskuntoon ei muuten yksi päivä riittänyt, se oli kahden päivän homma. Vielä juhlapäivänä piti tehdä niin, että makkariin vietiin olohuoneesta kaikki sellainen, mitä ei mitenkään saanut mahtumaan sinne nätisti, kuten ylimääräiset tuolit, kirjat, sanoma- ja aikakauslehdet joita mielensärkijä ei vielä ollut lajitellut säästettäviin ja paperinkeräykseen meneviin ja tietenkin se kuntopyörä jota mielensärkijä käytti ehkä kerran vuodessa. Lopuksi makkarin ovi lukittiin, etteivät vieraat näkisi sotkua. Makuuhuoneeseen ei nimittäin enää mahtunut sisään tämän jälkeen, mutta asunto näytti suht' tyhjältä. Joidenkin vuosien jälkeen tavaraa vietiin säilöön kaikkiin muihin huoneisiin paitsi vessaan, keittiöön, olkkariin ja eteiseen. Juhlien jälkeen piti tavarat tuoda takaisin "paikoilleen" tai sitten ne vain jätettiin viikkokausiksi huoneen lattialle kun niille ei ollut mitään paikkaa.

Ja aina vieraat jaksoivat ihastella kuinka meillä on niin avaraa ja siistiä aina. Voi jos te olisitte tietäneet! Se talo näytti siltä vain silloin kun juhlat olivat käynnissä. Ettekö te ikinä ihmetelleet miksi kaikkien makuuhuoneiden verhot olivat tiukasti kiinni? Se ei johtunut siitä, että minä olin silloin teini, ei siitä että on niin kuuma, ei siitä että pienin on päivätorkuilla, ei siitä että lapset ne nyt aina sotkevat huoneensa niin, ettei niitä voi oikein esitellä.

Silloin kun olin vielä niin nuori, etten jaksanut työntää ruohonleikkuria, veljeni kävi opiskelupaikkakunnaltaan leikkaamassa nurmikkomme. Eli meillä oli seudun korkein nurmikko. Hiekkalaatikon kulmalla kasvoi karhunputkia, jotka olivat minua päätä pidempiä, ja heinikkokin ylsi minua parhaimmillaan lantiolle saakka (lapsena) ja aikuisillakin puoleen sääreen. Asiaa ei auttanut se, että laiminlyöjä käytti talvisin takapihaa kaatopaikkana. Jos laiminlyöjä halusi säästää jotain aivan turhaa (pahvilaatikoita joita oli jo koko varasto täynnä tai vanhoja lehtiä) tai laiminlyöjä ei oikein tiennyt mitä tavaralle olisi voinut tehdä, hän heitti sen takapihalle, kunnes se keväällä oli niin vettynyt ja pilalla ettei ollut muuta mahdollisuutta kuin heittää se pois. Niin meiltä katosi mattoja, pahvilaatikoita, lahjoja joita tuttavat toivat, kukkakoreja, leluja joilla ei enää leikitty, kissanhiekat, peltipurkit, patterit... Sinä vuonna kun täytin 18, päätin että pihalla pidetään juhlat, ja silloin se piha näyttää hoidetulta. Keräsin takapihalta pois kaikki roskat (mikä olikin homma) ja raahasin monta säkkiä homeista puuhaketta (jota voi vielä ihan hyvin käyttää!) kompostin viereen. Yksi niistä oli jo sen verran maatunut, että siihen oli rakennettu kusiaispesä. Siskoni avustuksella työnsin sen lankun avulla lavalle (rakennusjätettä, jota mielensärkijä keräili, koska hän aikoi joskus tehdä niistä polttopuita, vaikka olivatkin niin myrkyillä käsiteltyjä ettei niitä saisi polttaa), ja raahattiin sitten se lava sinne kompostin taakse.

Sitten se nurmikon leikkuu. Etupihalla se nyt onnistuikin, kun maa oli tasaista ja sieltä nurmi leikattiin useammin (koska naapurit valittivat). Takapiha oli eri juttu. Nurmikko ehti kasvaa leikkuiden välillä (koska välillä varasto oli niin sekaisin, että ruohonleikkurin esiin saaminen olisi ollut tunnin työ tai koska mielensärkijä ei ollut hankkinut bensaa ja se sähkökäyttöinen (kyllä, meillä oli kaksi ruohonleikkuria, eikun kolme, joista yksi oli rikki, mutta jota ei kuulemma saa heittää pois tai viedä huoltoon) oli kahden tunnin homman takana. Eikä se pystynyt niin korkeaan ruohoon. Kun ukki (joka siis asui kahden tunnin matkan päässä) oli vielä elossa, hän ensin niitti viikatteella takapihan, sitten ne haravoitiin pois ja sitten ajettiin nurmikko. Kun ukki ei enää jaksanut, nurmikko ajettiin niin, että ruohonleikkuria työnnettiin niin kauan kunnes se meni tukkoon, pysäytettiin, tyhjennettiin, leikattiin se sama alue uudelleen ja päästiin vähän seuraavan kohdan alkuun ja taas pysäytettiin, tyhjennettiin ja jatkettiin. Lisäksi maa oli niin kuoppainen, että kone jäi välillä jumiin ihan kunnolla, ja sai käyttää kaikki voimansa että sen sai taas kuopasta ylös. Onneksi jossain vaiheessa iso osa takapihan nurmikkoa muuttui helpommin leikattavaksi (koska nurmi vaihtui vuohenputkeksi) ja osaa ei voinut enää leikata (koska mielensärkijä kasasi siihen viideksi vuodeksi niin ison kasan oksia). Se, että oksapino esti pitkään myös pyykin ripustamisen ulos koska pyykkinarut jäivät sen taakse, ei haitannut mielensärkijää. Sen sijaan hän jaksoi valittaa, kuinka hienon nurmen hän oli aikoinaan talon ympärille kylvänyt (ensimmäisenä kesänä) ja kuinka se oli nyt pilattu (kun hän ei ollut hoitanut sitä mitenkään sen jälkeen).

Viimeksi terapiassa tulikin jo vähän avauduttua siitä, miten olen kokenut mielensärkijän toiminnan sekä loukkaavaksi, epäloogiseksi että täysin epäjohdonmukaiseksi. Jos hän eilen sanoi tätä, tänään hän sanoo sitä, ja huomenna on taas aivan erimieltä. Eikä muista sanoneensa asiasta aiemmin yhtään mitään. Tai sitten hän oli erimieltä silloin, koska hänelle ei ollut kerrottu sitä ja tätä. Vaikka koko perhe olisi erimieltä kuin hän, tehdään hänen tavallaan, tai hän kiukuttelee, uhkailee ja murjottaa. Aina hänen etunsa, ei meidän.

Kerran oltiin automatkalla tuttavaperheen luota kotiin todella myöhään. Oli talvi, pimeä ja kylmä ja autossa ei lämmitys toiminut kuin etupenkillä. Minä ja siskoni valitettiin koko tunnin matkan ajan, että meillä on aivan hirveän kylmä (meillä oli talvitakkien alla mekot ja villapaidat, mutta jaloissa vain sukkahousut). Laiminlyöjä vakuuttui hetken päästä, että meillä oikeasti oli kylmä, ja ehdotti että pysähdyttäisiin lämmittelemään huoltoasemalle, mutta mielensärkijä halusi vain nopeasti kotiin. Rauhoittelin loppumatkan siskoani sillä, että kun päästään kotiin, mennään heti halaamaan patteria. Tämä huvitti mielensärkijää. Kun pääsimme kotiin, ryntäsimme heti ulko-oven avauduttua lastenhuoneeseen nojaamaan selkä edellä patteriin riisumatta edes talvitakkejamme. Mielensärkijä kävi ovella nauramassa ja totesi "jaa, teillä taisi sitten ihan oikeasti olla kylmä", johon me vastasimme että "Joo!" ja hän lähti paikalta virnuillen.

Ja ne temput! Mielensärkijän piti aina osoittaa kuinka me kidutimme häntä ja vaadimme häneltä liikoja. Yksi tapaus oli, kun olin ollut viereisen kunnan puolella kaverin luona kylässä. Kyläily vähän venähti, kun laiminlyöjällä oli auto, ja hänelle tuli ylitöitä. Perheen äiti olisi voinut heittää minut kotiin, mutta mielensärkijä vaati saada itse tehdä sen. Olisin myös voinut jäädä perheen luokse yöksi, siitä ei olisi oikeasti ollut mitään vaivaa. Kun mielensärkijä vihdoin sai auton ja ajoi paikalle, hän heti autoon istuttuani alkoi sättiä minua siitä, että pakotan hänet ajamaan näin myöhään autoa ja hän on sentään aivan hirmuisen väsynyt. Tosiaan, hän torkahteli välillä ja auto keikkui ainakin kahden kaistan välillä melkein koko matkan. Usein hän havahtui vasta kun kirkaisin että auto tulee vastaan tai että kohta ollaan pöpelikössä. Elämäni yhdet kamalimman 30 minuuttia. Ja jatkuva valitus siitä, kuinka minä pakotan hänet ajamaan näin väsyneenä. Se jatkui vielä seuraavana päivänäkin. Kaikki valitus jatkui aina vielä seuraavana päivänäkin. Joistakin kuulee vielä vuosien jälkeenkin.

Kaikista kamalinta näissä tapauksissa oli, että uskoin sen mitä mielensärkijä sanoi. Mitä vanhemmaksi tulin, sitä enemmän kyseenalaistin hänen sanomisiaan ja tekemisiään, koska aloin saada vertailukohtaa ja käsitystä siitä, mikä on oikeasti loogista ja järkevää, mikä ei. Mutta oli hirvittävän vaikeaa vakuuttaa itselleen, että siinä mitä se juuri sanoi, ei ollut päätä eikä häntää, vaikka vahva loukkaus siinä olikin. Lopulta se kaikki meni kuin vesi hanhen selästä, mutta sitä ennen oli jo tullut niin monta sivallusta, etten enää ihmettele, miksi jouduin tähän tilaan.

Ja kun näitä muistoja on niin paljon. Kun sain pesäpallomailan harjoittelua varten ja mielensärkijä lupasi toimia syöttäjänä. Ja kuinka ensimmäisen osuman jälkeen seurasi hirveä huuto siitä kun palloa ei enää pellosta löytynytkään ja homma loppui siihen. Kun repustani katkesivat yhtä aikaa molemmat hihnat, eikä kukaan suostunut tulemaan hakemaan "koska kyllähän sinä nyt sen saat sieltä kotiin tuotua". Sainhan minä, loppujen lopuksi. Kun kävin lääkärissä hoidattamassa selkääni ja etukäteen oli sovittu että minut tullaan autolla hakemaan sen jälkeen, koska selkää ei saanut rasittaa sen jälkeen, ja tietenkään minua ei tultu hakemaan (laiminlyöjä joutuikin jäämään vielä kahvitilaisuuteen). Painava koululaukkuni painoi selkäni niin mutkalle, että meinasin pyörtyä kotitiellä ja selkä piti hoitaa uudelleen.

Jäin yksin niin hirveän monta kertaa. Kukaan ei tuonut minulle vettä kun leikkasin ruohoa hirveässä helteessä tuntikausia. Kukaan ei kuunnellut, kun minulla oli huolia. Lakkasin lopulta kertomasta niitä. Asiat olivat niin kuin mielensärkijä päätti niiden olevan, mitä ikinä sitten kerroinkaan sen jälkeen. Minähän soitan sitä viulua tai itken ja soitan sitä. Minähän harrastan sitä ja tätä mitä en halua. Minä menen tavallista pidemmälle riparille vaikka en tahdo. Minähän valitsen opiskelualani näin ja näin. Minullehan on jo opiskelijakämpän tavarat olleet odottamassa syntymästäni lähtien, ja mummin kuoltua minua on odottanut myös sormus, joka muokataan minulle sopivaksi kun menen naimisiin (ensin minun piti saada se kun täytin 18, sitten kun pääsen opiskelemaan, sitten kun pääsin omaan asuntooni, mutta joka kerta mielensärkijä keksi jonkin syyn miksi olin liian huolimaton/ lapsellinen kyetäkseni huolehtimaan perintösormuksesta. Kaikki muut minulle annetut perintökorut (mummon kautta) ovat kyllä tallessa).

Minähän saan aina ja kaikkialla parhaimpia arvosanoja. Sain hakea nykyiselle opiskelupaikkakunnalleni vain siksi, että siellä oli Suomen paras yksikkö tällä alalla. Vain paras (tai halvin) kelpaa. Minulle annetut raamit ovat olleet aina hyvin kapeat. Alkaen siitä, keiden kaveri sain lapsena olla, siihen asti kunnes minut haudataan (tietysti toiselle puolelle Suomea sukuhautaan).

Mielensärkijälle on aina pitänyt keksiä joku perustelu, miksi on oikeasti järkevää, että toimin eri tavalla kuin hän haluaa. Vasta sitten sai olla rauhassa. Muuten hän seurasi perässä jatkuvasti ja intti miksen tehnyt näin. Välillä hän haukkui ja arvosteli jotain muuta, mutta juuri kun luulit että hän olisi unohtanut, kuului taas talon toisesta päästä, miksen kuitenkin tekisi niin kuin hän haluaa. Aargh. Jopa sellaisissa asioissa, joilla ei ollut MITÄÄN merkitystä. Kuten odotetaanko laiminlyöjää autossa vai kaupan eteisessä.

Kerran onnistuin saamaan mielensärkijän muuttamaan mieltään. Hänellä oli Bafusin-kurkkupastilleja, joita saa vain apteekeista. Ne puuduttavat kurkkua vähän niin että kurkkukipu hellittää. Yhtenä päivänä hän päätti (!) että koska ne olivat loppu, minä ja siskoni olimme syöneet niitä karkkeina (minä olin jo yläasteella), koska ne ovat mintun makuisia. Laiminlyöjä yritti ehdottaa, että purkki on vain takin taskussa tai unohtunut työpaikalle, mutta ei. Kun se kerran on näin, niin sehän hemmetti soikoon on näin. Minua ja siskoani kuulusteltiin. Lopulta laiminlyöjäkin uskoi, että olimme syöneet pastilleja koko rasiallisen, vaikka kuinka vakuutimme ettemme olleet syöneet niitä sitten talven flunssien. Mielensärkijä soitti jopa myrkytystietokeskukseen, jotta saisimme tietää miten hitaasti ja tuskallisesti kuolisimme nyt, kun hän jäi ilman kurkkupastilliaan. Valitettavasti myrkytystietokeskuksen neiti ilmoitti, että korkeintaan saisimme hyvin puhtaan kurkun ja vatsavaivoja. Tämä ei rauhoittanut mielensärkijää. Joko tunnustaisimme, tai hän jäädyttäisi kaikki viikkorahamme eikä ostaisi meille mitään (jne.) ennen kuin olisimme tunnustaneet. Siskoni itki kauheasti, vaikka tiesimme kummatkin ettemme olleet tehneet mitään.

Seuraavana päivänä aloin hitaasti järkeillä (niin että aivokuollutkin varmasti ymmärtää) mielensärkijälle, miten hän ei voi rankaista meitä sellaisesta mitä emme ole edes tehneet, koska se vie pohjan koko rankaisemisen idealta. Lopulta hän uskoi ettemme olleet syöneet kurkkupastilleja, kun olin vakuuttanut häntä useita kymmeniä minuutteja rauhallisella äänellä ja lopuksi vannonut kaiken pyhän kautta etten ollut syönyt pastilleja. Sen jälkeen mielensärkijä alkoi varovasti arvella että ehkä pastillit olivatkin jääneet työpaikalle. Saimme "luontaisetumme" takaisin.

Vuotta myöhemmin mielensärkijä löysi Bafusinit yhtä ylemmältä hyllyltä vielä apteekin pussissakin. Siihen hän vain tokaisi iloisena "Täällähän ne olivatkin!". Ei puhettakaan anteeksipyynnöstä.

Aargh. Tuolloin tunsin itseni vain väsyneeksi. Aloin jo ennen hänen kotiutumistaan ajatella mitä hän nyt voisi haluta. Siivosin paljon, sillä vain siitä sain jotain kiitoksen tapaistakaan. Laiminlyöjä on kuulemma minulle ikuisesti kiitollinen siitä että pidin huushollia pystyssä niin hyvin, ja järkyttyi (=oli epäuskoinen ja yllättynyt) sairaalassa vieraillessaan kun hoitajani kertoi että koin etten ole saanut olla lapsi vaan minulle on työnnetty liikaa vastuuta liian varhain. Itkin öisin. En halunnut nukkua, koska näin vain painajaisia joissa koko perhe tapettiin tai jäin ansaan. Kuuntelin heviä. Siinä laulettiin kauniisti kuolemasta. Rupesin vahingoittamaan itseäni jättämällä syömättä vaikka ruokaa olisi kaapissa ollutkin ja tein aivan hullun pituisia työpäiviä joko siivoten tai pihatöissä. Huudatin heviä niin kovalla, että mankkani toinen kajari lopulta hajosi. Itkin, sillä hevi peitti sen hyvin. Mielensärkijän mielestä itkeminen oli turhaa touhua, ehkä siksi, ettei hän osannut lohduttaa ketään mitenkään. Helpointa oli käskeä lopettamaan itkeminen. Se oli sallittua vain, jos suri hänen kuollutta äitiään.

Katosin yöhön kolmetoistavuotiaana. Lähdin pitkille kävelyille mustassa nahkatakissani yksin yöllä talvella. Laitoin taskuun cd-soittimeni ja sinne Sentencediä tai vastaavaa ja kävelin tuntikausia. Vain kerran kaksi miestä yritti hyökätä kimppuuni, mutta onneksi olivat niin humalassa että kamppasivat toisensa. Välillä kyllä pelotti, mutta juoksin pakoon jos siltä tuntui. Enimmäkseen vaeltelin ajatuksissani rauhassa. Kun tulin kotiin, mielensärkijä oli ihmeissään, sillä hän oli luullut minun olevan huoneessani. Jos olin koko illan kotona ja lähdin huoneestani, mielensärkijä ihmetteli kun oli luullut että en ole kotona. Aluksi yritin selittää missä olin ollut, mutta lopulta lakkasin välittämästä siitäkin. Ei se kiinnostanut häntä.

Minä en kiinnostanut häntä, ellen ollut hyödyksi tai kiillottanut hänen kuvaansa. "On teillä niin fiksu tytär!" Voi kuin olisin voinut vastata siihen "Adoptoi minut, ole kiltti!". Nuorimmaisen synnyttyä aloin kuljettaa veistä ranteellani miettien miten helppoa se olisikaan. Minut taisi pelastaa se, että uusi viulunsoitonopettajani lakkasi soitattamasta minulla mitään ja vain juttelimme "viulutuntien" ajan. Ja se, että meille palkattiin se taloudenhoitaja. (olin tällöin 10v.)

Valitan, että pompin ajasta toiseen. Muistot eivät ole arkistoissa ajan mukaan, vaan liittyvät toisiinsa kuin verkossa.

Sain ensimmäiset kaverini kahdeksannella, ja he opettivat minut ryyppäämään. Ei silti, en ole ikinä oksentanut kännissä, ja olen menettänyt muistini vain yhtenä iltana, ja silloinkin vain pätkittäin. Juominen oli kapinaa mielensärkijää vastaan ja auttoi tuskaani. Kaverini saivat minut tuntemaan itseni ihmiseksi taas. Ensimmäinen poikaystävänikin nosti itsetuntoani. Viimeisenä "kotona" asumisvuotena tajusin äkkiä, että minulla on mahdollisuus päästä pois. Päätin pinnistää vielä kerran. Mitään väliä, vaikka kuolisin, kunhan saisin opiskelupaikan syksyyn mennessä ja pääsisin pois. Niinhän siinä melkein sitten kävikin. Käytyäni yhtenä päivänä oppitunneilla nukuttuani edellisenä yönä vain 3 tuntia, totesin että pakko alkaa huolehtia edes nukkumisesta. Huojuin koko päivän, eivätkä jalat meinanneet tärinältään suostua kantamaan minua bussipysäkiltä kotiin. Onneksi minulla oli tuolloin laiminlyöjän painostuksen vuoksi bussikortti. Ensimmäisen vuoden olin pyöräillyt kouluuni joka päivä 5km suuntaansa. Jos keli oli liian huono pyöräillä, kävelin.

Näin jälkeenpäin ihmettelen, miten olen selvinnyt opiskeluista. Tai yläasteesta. Tai ylipäätään näin pitkälle. Kaikkien todennäköisyyksien valossa minun olisi pitänyt luovuttaa jo aikaa sitten. Tai luovutinhan minä, välillä. Olin vain niin masentunut, etten saanut aikaiseksi edes tappaa itseäni. Olisi pitänyt hakea veitsi keittiöstä, enkä päässyt edes sängystä ylös. Nukahdettuani siihen löysin syyn vielä jatkaa. Päätin näyttää sille idiootille. Voi kumpa tämä olisi jo ohi!

Nyt otan Imovanea ja yritän nukkua. Palaillaan. Ja onnittelut kaikille, jotka jaksoivat lukea koko jutun. Minäkään en enää jaksa lukea koko juttua. Kirjoitinhan sitä 2 h. Valitan kaikkia mahdollisia kirjoitusvirheitä, korjailen niitä sitten myöhemmin, jos muistan/ jaksan.


28.3.2008

Elkää soitelko illalla!


Mikä ihme siinä on, että äkkiä kaikkien pitää soittaa minulle ja vielä kuuden jälkeen kun minulla muutenkin alkaa kauhu iskeä päälle? Ensin soitti sisko: Laiminlyöjällä on huomenna synttärit (puoli vuosisataa) ja hän oli kutsunut siskoni sinne "kahville ja hakemaan tavaroita". Sisko soitti ja pyysi minua mukaan. En luvannut mitään varmaa ja sanoin puhuvani ensin avokin kanssa. Avokki sanoi heti, ettei päästä minua lähellekään niitä juhlia ja mielensärkijää. Vähän raukkamaisesti tekstasin siskolle että minusta ei ole nyt lähtijäksi. Kutsuin silti hänet kylään jos hän haluaa purkaa mieltään.

Sitten soitti mummo. Hän oli sittenkin päättänyt tulla juhliin huomenna ja soitti että kai minäkin olen tulossa sinne. Ilmoitin että en ole tulossa, että kunto on vain huonontunut ja lääkitystä nostettu. No, mummo hoki kuinka hän ei voi ymmärtää, mutta kai se sitten on niin, ja kukaan ei olisi voinut arvata, varsinkin kun minä olen niin fiksu tyttö. Että miten se voi minuun näin vaikuttaa kun minä olen kuitenkin niin fiksu tyttö? (Hemmetti, miten se voisi olla vaikuttamatta? Minä olen sentään sen verran fiksu että yritän käsitellä nämä asiat että ei tarttisi enää 40v. miettiä näitä!) Lopuksi mummo vielä kyseli että mitä olen tehnyt ja tietysti kyseli olenko opiskeluja saanut tehtyä. En mummo, yritän päästä sairaseläkkeelle kesän ajaksi, syön lääkkeitä joita voi myydä huumeina ja en kestä mitään stressiä lääkkeiden kanssakaan. Tuli vieläkin tunne, ettei mummo oikein usko. Dementiaakin pukkaa sen verran (tai sitten se on torjuntaa), ettei hän varmaan muista puoliakaan huomenna. Laiminlyöjä ei ole kertonut hänelle sairaalaan joutumisestani. Minä kyllä kielsin, kerron mummolle sitten kun ollaan kasvokkain. Tiedän että hän taas järkyttyy siitäkin kovasti, en halua saada hänelle sydäriä ilman että paikalla on joku.

No, näiden puheluiden jälkeen olin aivan järkyttynyt, kun oli pitänyt sanoa ei. Vetää raja jonnekin. Ajatella kerrankin itseään. Puolustaa itseään. Kertoa taas kuinka mielensärkijä on sairas ja että minä en kestä tavata häntä. Minä en kestä! En vaikka olisi millaiset lääkkeet. Jos minut vaivutetaan koomaan, mielensärkijän voisi ehkä käyttää vieressäni ilman vaikutusta, jos minulle ei kerrottaisi etukäteen hänen tulostaan, hänet tuotaisiin paikalle pyörätuolissa etten voisi tajuttomanakaan tunnistaa hänen askeliaan, hän ei puhuisi mitään ja hänet olisi juuri pesty hajustamattomalla saippualla ettei hän haisisi niin hirveälle kuin normaalisti. Mieluiten hän voisi vain katsoa ikkunasta. Kaihdinten takaa. Kunhan minä en havaitsisi häntä mitenkään. Eikä kukaan ikinä kertoisi että hän kävi.

Mummon kanssa puhumisen jälkeen oli pakko ottaa lääke, kun ahdistus oli niin hirveä. Siskon puhelun jälkeen olin jo hakannut tyynyä pitkään, mutta mummon kanssa puhumisen jälkeen sekään ei enää auttanut. Hirveä tärinä päälle, hirveä ahdistus päälle. Lääkettä naamaan ja sitten täristiin ja odotettiin että lääke vaikuttaa.

Huh. Luojan kiitos (vaikka ateisti olenkin), ettei avokki päästänyt minua minnekään. Vaikka ehkä se tekisi hienon vaikutuksen, kun saisi täysmittaisen ahdistuskohtauksen juhlissa. Mutta traumat olisivat sen verran suuret, ettei kannata. Pieni osa minusta silti haluaisi näyttää missä kunnossa sitä ollaan. Ihan vain siksi että pääsisi riisumaan sitä naamiota mielensärkijältä. Mutta helposti voi sitten käydä niin, että hän mustamaalaa minut hulluksi, joka on mennyt sekaisin kun alkoi ryyppäämään ja harrastamaan seksiä niin aikaisin. Ei hänen vikansa. Ikinä ei hänen vikansa. Olisi edes joskus hänen vikansa.

(Tähän kiroilua merimiestyyliin)

Ei näin


Eilisiltainen kokeilu ilman Imovanea nukahtamisesta onnistui kyllä sen nukahtamisen suhteen, mutta aamuyöstä aloin heräillä pienimpäänkin rasahdukseen ja ilman syytäkin. Aamulla oli väsynyt ja kiukkuinen olo. Asiaa ei helpottanut että avokki ilmoitti olevansa niin kuumeessa että minun oli pakko lähteä hoitamaan asioita heti aamupalan jälkeen. Kun tulin takaisin, torkuin istuallani puolisen tuntia ja missasin yhden bussin, mutta ehdin silti ajoissa terapiaan.

Terapiassa käytiin läpi uniani jotka viime yöltä muistin. Lähdin pyöräilemään pois kotoa (karkasin). Huomasin vanhempieni seuraavan autolla. Poljin edeltä paikkaan jossa oli todella upeat näkymät, ja aloin ihmetellä kun vanhempiani ei kuulunutkaan. Käännyin takaisin, mutta kun he näkivät minut, he käänsivät autonsa ja ajoivat pois. Totesin että äh ja lähdin pyöräilemään takaisin valitsemaani suuntaan. Terapeutin mukaan olen uneni mukaan selkeästi valinnut oman tieni. Haluaisin että vanhempani seuraisivat minua siihen normaaliin elämään johon itse pyrin, mutta he eivät pysty tai halua seurata minua sinne. No, sen verran itsekin osasin päätellä tuosta unesta. Muitakin unia käytiin läpi, mutta niistä saatiin irti vain se, että koen käyväni isoja kamppailuja henkisesti, mutta uskon että saatan selvitä niistä.

Sitten terapeutti onnistui onkimaan minusta ulos muistoja jotka puolustivat laiminlyöjää. Onnistuin muistamaan parikin tapausta jolloin hän oli yrittänyt olla äiti, mutta mielensärkijä oli estänyt sen huomionkipeydellään/ mustasukkaisuudellaan/ ties millä. Samoin muistin tilanteita joissa mielensärkijä oli ensin luonut odotuksen että nyt tapahtuu jotain kivaa, ja sitten rytännyt sen täysin. Terapeuttini mukaan mielensärkijä on välillä toiminut jopa sadistisesti meitä lapsiaan kohtaan. Normaali isä ei kuulemma kaahaa auton kanssa niin hulluna että lapset kirkuvat takapenkillä että "Lopeta, isä! Lopeta!", eikä reagoi lastensa kauhuun naureskelemalla. Lisäksi terapeuttini totesi että muistoissani toistuu kuvio että mielensärkijä on kohdellut meitä enemmänkin kuin palvelijoita eikä kuin perheenjäseniä.

Muistot tekivät kipeää, vaikka yritin hokea itselleni että eihän niissä nyt mitään uutta ollut. Niiden kertominen jollekin ulkopuoliselle ensimmäistä kertaa vain on jotenkin erilaista kuin itsekseen muistelu ja vatvominen. Enkä minä edes halua muistaa kaikkea. Asioita vain muistuu äkkiä mieleen terapiassa. Olen nyt yrittänyt alkaa enemmän sanoa siellä sellaista joka nyt mieleen tulee sen sijaan että mietin etukäteen mitä kerron. Ts. alkaisin kertoa jotain uutta, enkä sellaista minkä olen jo pohtinut tänne blogiini.

Terapian jälkeen oli pakko nukkua tunti. Tunsin nukahtavani pystyyn. Unien ja ruuan jälkeen olo oli taas hyvä. Huomasin ihmetteleväni miten paljon unenpuute ja nälkä vaikuttavat mielentilaani. Korvaan ajatuksen "olen hirvittävän väsynyt ja haluan nukkumaan" ajatuksella "haluan kuolla" ja joudun taas korjaamaan itseäni. Olen myös yhä enemmän alkanut tuntea pelkoa. Tämä on sellaista lapsen pelkoa, odotusta siitä että kohta isä tulee ja rankaisee jostakin. Sama tunne jota olen varmaan eniten elämässäni tuntenut. Pelko on vähitellen muuttunut jatkuvaksi ahdistukseksi ja varuillaan oloksi. Varuillaan olo loppui vähitellen kun pääsin omilleni, mutta ahdistus jatkuu. Nyt yritetään sitten purkaa sitäkin.

Eilen illalla purin raivoani tyynyyn ennen nukahtamista ja äkkiä huomasin että nyt tulee itku. Kutsuin avokin olkapääksi paikalle ja itkeskelin ja hakkasin tyynyä. Yritin antaa surun tulla pintaan, mutta se suostui siihen vain hetkittäin. Raivokin laantui vähitellen voimattomaksi ja lopuksi pikemminkin taputin tyynyä kuin hakkasin sitä. Kysyin avokilta miten hän kestää tätä tunteitteni purkua, ja hän vastasi alkavansa vähitellen tottua siihen. Minähän paranen sitä kautta. Tämä hyvä. Huomasin nimittäin että öinen ahdistus ei ollut lainkaan niin voimakas kun oli vähän tuhonnut tyynyä etukäteen. Kädetkin suostuivat olemaan aloillaan. Jatkossa kyllä otan illalla myös Imovanea, jos se pitäisi yöunen paremman laatuisena kuin viime yönä.

Nyt voisin alkaa nauttia lämpimästä ja aurinkoisesta päivästä. Kevät tulee, ja vappukin on jo niin lähellä että munkkeja mainostavat. On se hullua miten aika kuluu nopeasti.


27.3.2008

Lisää tilaa elämälle


Vieläkin on pysytty aikataulussa. Kävin tänään jopa pitkällä kävelyllä kaverini kanssa. Hän oli jatkuvasti huolissaan jaksanko kävellä niin pitkää lenkkiä kuin ehdotin. Piti muistuttaa että pää minulla on rikki, ei kroppa. Oli ihana ilma rankasta lumisateesta huolimatta. Aurinko pääsi paistamaan pilvien raoista sen verran että välillä oli jopa hyvin aurinkoinen päivä.

Päätin että teen yhden asian aina ruokailujen välillä. Siivosin sen verran että sain olkkarin siistiksi, kävin kävelyllä ja pesin koneellisen pyykkiä. Nyt on päivän työt tehty. Eilisen selvisin ilman Opamoxia, mutta tänään alkoi päivätorkkujen jälkeen ahdistaa niin että piti napata pilleri. Lisäksi hakkasin lisää tyynyä. Aamusella pahoinpitelin jo yhden tyynyn johon olin kiinnittänyt mielensärkijän kuvan. Kuvalle kävi aika hullusti. Revin sen lopuksi. Helpotti. Tunteet ovat kyllä yhä jotenkin "upoksissa". Tulee halu hakata tyynyä, mutta en saa itseäni tuntemaan sitä vihaa kovin vahvasti. Ehkä se ajanmittaan alkaa purkautua kunnolla. Tyynyn hakkaamisen jälkeen tulee surullinen olo ja olen yrittänyt itkeä, mutta surukaan ei suostu nousemaan pintaan. Ehkä yritän liikaa. Lupasinhan antaa itselleni myös aikaa.

Olen ylpeä siitä, etten ole haukkunut itseäni kahteen päivään. Suuri asia. Olen sen sijaan yrittänyt kehua itseäni mahdollisimman paljon. Hienoa, osaat tämän. Ihanaa, sait pyykit pestyä. Upeaa, muistit tiskata. Mukavaa että aurinko paistaa, maataans tässä auringonläikässä vähän aikaa, kun se on niin mukavaa.

Kaikesta edistyksestä huolimatta nyt olo on taas pahempi. Jännitän ensi yötä, että saanko unta. Suunnitelma on ottaa ysiltä Opamox jos se ehtisi vaikuttaa niin ettei öinen kauhu iskisi ja saisin unta ilman Imovanea. Tuntuu turhalta syödä ainetta joka ei edes tunnu toimivan. Onkohan tuo tehon lasku pysyvää kuten Tenoxilla vai palautuukohan se jos ei käytä Imovanea pieneen hetkeen? En ole jaksanut/ ehtinyt löytää netistä tällaista tietoa. Voihan se olla yksilöllistäkin. Tuntuu kyllä että totun noihin nukahtamislääkkeisiin todella nopeasti. Tenoxiakin jäi puoli purkkia yli kun se ei enää toiminut. Avokki söi sitten loput.

Tällä menolla ei kyllä lääkkeet lopu ennen psykiatrin aikaa, kuten laskin tuossa toissapäivänä tapahtuvan. Sitäkin aikaa oli pakko siirtää, kun onnistui psykiatri ehdottamaan juuri sitä aikaa jolloin minulla on terapia. Minulla on viikossa kolme tunnin menoa, ja siitä huolimatta osui sitten ajanvaraus terapian päälle. Äh. No, ehkä se tästä. Ainahan voi soittaa ja kysyä neuvoa jos tulee tenkkapoo.

Olen yrittänyt pitää itseäni nyt vähän väkisin hyvällä tuulella. Jos kerran osaan rämpiä masennuksen suossa, kai minun pitäisi oppia viihtymään myös iloisena. Jos päässä alkaa soida jotain masentavaa, lauleskelen päässäni "perhonen, perhonen, iloinen perhonen" tai hoen "hamsteri-ii, hamsteri-ii". Ei sitä voi olla masentunut, jos ajattelee perhosta kedolla tai iloista vipeltäjää. Mietin, missä menee se tunteiden torjumisen ja itsensä hillitsemisen raja. Ei kai sitä voi itseään hillitä ellei työnnä häiritsevää tunnetta sivuun. Nyt sentään yritän antaa tunteiden tulla kun olen yksin kotona. Joskus niitä pitäisi kai uskaltaa näyttää avokillekin, mutta häntä tuntuu vaivaavan jo se että hakkaan tyynyä. Hän myös ahdistuu itkustani ja huolestuu ahdistuneisuudestani. No, kai hän vähitellen tottuu siihen että en enää ole niin rauhallinen kuin olen ollut.

Öinen ahdistus kyllä voisi helpottaa enemmänkin jos antaisin tunteiden tulla päivälläkin. Mutta ihminen joka alkaa kaupungilla hakata lyhtypylvästä voi kyllä pelästyttää vähän liian monta ihmistä. Varsinkin päiväsaikaan. Yritän silloin vain ajatella kuinka paljon tyynyä hakkaisin.

Tekstien kirjoittaminen on hidastunut hirveästi nyt kun ei enää ole hirveää tarvetta vuodattaa kaikille jotka vain kuuntelevat. Alkuhuuma on mennyt ohitse, nyt alkaa se puurtaminen. Otetaanpas lääke ja ruvetaan pohtimaan mitä haluaisi iltapalaksi.


Hyvä olo jatkuu


Terapia tosiaan alkoi kuten ennustinkin. Sairaalaan menostani puhuttiin ja siitä miten ahdistus voi todellakin nopeasti pahentua. Kuulumisten ja osaston tapahtumista puhumisen jälkeen siirryttiin vähitellen siihen, miksi minua alkoi niin hirveästi ahdistamaan. Terppa ehdotti syyksi sitä, että annoin itselleni luvan tuntea erilaisia tunteita. Jotkut kuulemma kuvailevat ahdistusta sellaiseksi isoksi myökyksi tunteita, joita eivät vielä osaa erotella. Sitten kun niitä tunteita vähitellen tunnistaa ja käsittelee, ahdistus vähitellen kutistuu ja lopulta katoaa.

Eli tunteita on hurumykky, ja ahdistus helpottaa vasta kun ne kaikki on otettu vastaan ja käsitelty. Tunnen itseni jonkun festaritapahtuman ainoaksi lipunmyyjäksi. Kaiken lisäksi tuo lipunmyyjä taitaa olla aika tiukkapipoinen ja hidas rahastamaan. Voi-voi.

Alan epäillä laskeeko nukahtamislääkkeeni teho. Viime yönä jouduin taas ottamaan kaksi tablettia, ja silti nukkumattia sain odotella ihan luvattoman kauan. Avokki ehti katsoa leffan loppuun, tulla nukkumaan ja nukahtaakin huonosta olostaan huolimatta ennen kuin minulta lähti taju. (nopea Googletus tähän väliin) Aha, että voi teho laskea pitkäaikaisella käytöllä. Enhän minä ole käyttänyt sitä kuin vasta viikon (!). En kyllä ole mitään välipäiviä pitänyt, kun ei ole kukaan sellaisista puhunut. No, jos Opamox sitten toimisi paremmin. Pitää vain sitten ottaa se tarpeeksi ajoissa että ehtii vaikuttaa ennen kuin menen nukkumaan. Mikä tarkoittaa sitten sitä että nukuttaa koko illan ihan hulluna.

Toivon kyllä että vähitellen voisin päästä näistä lääkkeistä eroon. Olo on yhä hyvä. Eilen en tarvinnut Opamoxia lainkaan. Unohdin kyllä pahoinpidellä sen tyynyn, joten illalla kun yritin saada nukahdettua, kädet alkoivat nytkähdellä. Hakattiin sitten peittoa. Pitäisi kai pistää itselleen to-do-lista makkarin seinälle.

- Aamulääke

- Käy suihkussa (jos tarpeen)

- Pue

- Syö aamupala

- Petaa sänky

- Syö päiväruoka

- Pahoinpitele tyyny

- Syö välipala

- Käy kävelyllä tai liiku muuten

- Syö iltaruoka

- Syö iltapala

- Ota iltalääke

- Pese hampaat

- Vaihda yöpuku

- Nuku hyvin

On se vaikeeta. Noiden lisäksi pitäisi sitten käydä terapiassa, hoitaa kukat ja avokki ja siivota, pyykätä ja tehdä ruokaakin välillä. Elämä on rankkaa :)

Sain eilen päähäni askarrella jotain. Tein jääkaapin oveen magneettilevystä ison aaltokuvion. Koska levy on musta, tuli kuviostakin musta. Pitäisi kai jossain vaiheessa liimata sen pintaan joku mukavamman värinen paperi/tapetti/mikä lie. Sain myös loistoidean miten saan lääkkeet pysymään edes jotenkin järjestyksessä vaikka muisti pettäisikin välillä.

Tarvikkeet: 7 tulitikkuaskia Lidlistä, maalarinteippiä, kumilenkkejä, liimaa, tussi.

Tyhjennetään tulitikkurasiat. Otetaan yksi tulitikku mittatikuksi ja leikataan se niin pitkäksi että se pysyy kiilattuna tulitikkurasiassa poikittain, mutta niin lyhyeksi ettei rasia pullistele. Sitten leikataan tarpeeksi tulitikkuja mittatikun mittaisiksi. Itse käytin joka väliseinään 4 tulitikkua, ja tein joka laatikkoon 2 väliseinää, mutta saa varioida. Otetaan väliseinän verran tulitikkuja ja teipataan ne yhteen maalarinteipillä seinäksi. Saa käyttää liimaakin, mutta tämä on nopeampi ja tahrattomampi tapa. Kun on teipannut seinät kasaan, ne pistetään laatikoihin kohdilleen. Sitten laatikon ympärille kietaistaan sopivan kokoinen kuminauha, joka pitää seinät paikoillaan vaikka laatikkoa kuinka keikuttaisi. Isompi kuminauha niin, että se kulkee kummankin seinän kohdalta, tai kaksi pienempää, yksi/seinä. Vielä liimatipat seinien päihin ja annetaan kuivua yön yli. Jos liimatipat eivät suostu osumaan seinämiin, voi myös kokeilla sitä tapaa että kastaa seinämän päät liimaan ja pistää sitten paikoilleen ja kuminauhan vielä laatikon ympärille.

Tärkeintä on, että seinämien ja laatikon pohjan väliin ei jää pillerin mentävää aukkoa. Tällä tavoin tuntuu toimivan ihan hyvin. Kirjoittelin laatikoihin vielä jokaiseen viikonpäivän nimen ja pinosin ne sitten yöpöydälleni. Ensimmäiseen lokeroon menee hyvin aamulääkkeet, toiseen päivä- ja viimeiseen iltalääkkeet. Päivän lääkkeet voi ottaa mukaan kun pistää sen päivän tulitikkurasian ympärille kuminauhan ja pistää taskuunsa. Ylijääneet tulitikut voi änkeä johonkin tyhjään lääkelaatikkoon.

Kaikkea sitä saakin päähänsä kun tajuaa että laatikon pohjalla on tulitikkuaskeja, joita ei varmaan ikinä tule käytettyä, mutta pakko oli joskus vuonna X semmoisia ostaa kun kaveri antoi kynttilöitä lahjaksi.

Nyt alkaa ohjelma, jonka haluan katsoa. Palaillaan!

26.3.2008

Hereillä ollaan!


Heräsin tänään ihan itsestäni klo 8:30. Muistin ottaa aamulääkkeet. Puin heti sängystä noustuani (koska tuli kylmä peiton ulkopuolella) sen sijaan että olisin ottanut peiton mukaan sohvalle. Söin aamiaiseksi puuroa ja hedelmiä. Eli ainakin näin alkuun on mennyt hyvin. Kävelylle ei kyllä tee mieli lähteä, kun ulkona raivoaa talven pahimmaksi haukuttu lumimyrsky. Pakko kuitenkin on, sillä terapia on klo 14. Eilen oli jo tyhjäksi puhuttu olo, mutta näemmä kun ratkaisee jonkin ongelman, alitajunta heittää uuden tehtävän eteen.

Nyt kun olen korjannut itseäni ja löytänyt tunteita joita oikeasti tunnen, olen ihmeissäni. Vihan nyt ymmärtää, onhan minua kohdeltu väärin. Väsymyksen ja ahdistuksen ymmärtää, olenhan taistellut tästä suosta kuiville jo niin pitkään että voimat ovat aika vähissä vaikka sairaalassa niitä löytyikin taas paljon. Mutta pelko ja häpeä ovat vaikeampia. Niihin on vaikeampi vastata ja vaimentaa niitä. Ilmeisesti pelkään yhä että joku tulee ja satuttaa. Pelkään, että jos pääsen yli kokemuksistani, en enää osaa olla varuillani ja joku pääsee minuun käsiksi ja satuttaa. Samaan aikaan häpeän vaikka mitä. Häpeän tähän tilanteeseen joutumistani. Häpeän vähän kaikkea mitä on tullut tehtyä tai jätetty tekemättä. Häpeän heikkouttani. Lisäksi tunnen epämääräistä kauhua varsinkin nukkumaan mennessäni. Eilen illalla ajattelin että oli niin mukava olo että jos saisi nukahdettua vain yhdellä Imovanella. Väärä luulo. Kauhu iski heti kun iskin pään tyynyyn. Päässäni joku alkaa kirkumaan ja lietsomaan itseään pakokauhuun, ja kieltäytyy kertomasta miksi niin pitäisi käyttäytyä. Olenhan minä pahoja unia nähnyt enkä vieläkään muista uniani kovin hyvin, mutta ei kai sitä nukahtamista nyt niin hirveästi pitäisi pelätä. Vai?

No, tänään on terapia, siellä lisää. Iso osa tunnista menee varmaan puhumiseen sairaalaan menostani ja siitä mitä siellä tapahtui. Terppa ei vielä ole edes saanut sairaalan loppuraporttia, se postitetaan minulle kahtena kappaleena, joista toisen vien sitten terpalle (terppahan ei tietääkseni vielä edes tiedä sairaalassa olostani, ellei joku muu kuin minä ole ilmoittanut hänelle). Pääsiäinen varmaan sotkee postin kulkuakin, mutta toivon että ehtisi perjantaiksi se lappu tänne. Olisi sitten mukavaa päästä ensi viikolla puhumaan jostain muusta.

25.3.2008

Kotona taas!


Hei kaikki ihmiset! Arvatkaas kuka lähti tämänpäiväisen hoitokokouksen jälkeen niin kiireellä osastolta että meinasi unohtaa yöpaitansa ja unohti pyytää luvatut lääkkeet tälle päivälle? Alkoi jo puuduttaa se osastolla istuminen ja tänään tuli tunne että oli puhunut itsensä kuiviin. Lisäksi se että käytävällä selän takana kulki edestakaisin ihminen, joka itki tuntikausia putkeen ja kieltäytyi kaikesta avusta, oli aika ahdistavaa. Avokkiakin tuli jo ikävä. Oli ihana tulla kotiin.

Tämä keventynyt olo johtuu osaksi lääkityksen tehoamisesta, mutta myös kahdesta oivalluksesta, joista toisen sain jutellessani vuorohoitajani kanssa ja toisen tuossa hoitoneuvottelussa. Ensimmäinen oivallus oli, että jos takapakkia tulee, se vain kuuluu elämään. Paraneminen on aaltoliikettä, eikä aina voi mennä vain ylöspäin, vaikka kuinka helpottaisi välillä. Lääkkeet poistivat ahdistuksen niin hyvin, säännöllinen syöminen auttoi niin paljon ja se että pystyin vihdoin nukahtamaan illalla aamuyön sijaan paransi oloa niin paljon, että jo ehdin uskotella itselleni, että inhottavat ja ahdistavat ajatukset pysyisivätkin poissa. Kun ne sitten alkoivat palailla, aloin uskoa etten paranisi ikinä. Onneksi tajusin pyytää keskusteluapua, ja ymmärsin että takapakkeja tulee jatkossakin, eikä tunteitaan pääse pakoon. Päätin pistää jääkaapin oveen aaltokuvion että muistaisin seuraavassa aallonpohjassa että surkeakin olo kuuluu paranemiseen.

Toinen oivallukseni oli vielä suurempi. Saimme hoitoneuvottelun aikana selville, miksi päässäni hokee "haluan kuolla", vaikka nautin elämästäni. Olen lapsena kokenut niin voimakkaasti, etten saa tuntea vihaa, häpeää tai surua, että olen verhonnut ne jopa itseltäni tällaisella "negatiivisella voimalauseella". En tiedä, onko lause aina ollut "haluan kuolla". Voihan olla, että kun olen kokenut ettei minua lapsena kuunneltu, lause lopulta muodostui niin tehokkaaksi kuin voi olla. Eihän ole suurempaa uhkausta kuin tappaa itsensä, jos joku ei kuuntele. Eli kun ajattelen "haluan kuolla", se kertoo tunteesta jonka kiellän itseltäni. Nyt kun tiedän mistä on kyse, olen aina pystynyt korjaamaan itseäni. "Haluan kuolla" "Ei, tunnen häpeää ihan turhasta. Rauhoitus nyt". "Haluan kuolla." "Ei, olen vihainen. Hakataanpas sohvatyynyä kunnes helpottaa."

Olo oikeasti helpottaa kun ei jatkuvasti vatvo kuolemista. Tai sitä miksi haluaa kuolla. Tai sitä, mitä kaikkea pahaa onkaan tapahtunut. Sain paljon kotiläksyjä. En saa sanoa "olen sairas". Minun pitää sanoa "olen toipilas". Eli ei enää "en tee sitä, koska olen sairas" vaan "teen sen verran kuin jaksan, koska olen jo toipilas". Minun pitää pahoinpidellä vähintään yksi tyyny päivässä. Minun pitää syödä säännöllisesti ja ottaa tavaksi säännöllinen unirytmi. Lupasin olla vahingoittamatta itseäni osastolla ollessani, ja nyt kun kotiuduin, jouduin lupaamaan avokille etten vahingoita itseäni kotonakaan. Minun pitää alkaa taas liikkumaan. Lupasin käydä vähintään kävelyllä joka päivä. Vähintään vartin verran. Lisäksi minun pitää kehua itseäni joka päivä ja tehdä kaikkea mistä pidän.

Syömisestä saa sujuvampaa, kun ruoka on hyvää ja syöminen ei ole valinnaista, vaan sitä tehdään klo 8, 12, klo 15 ja klo 18. Piste. Iltalääkkeen otan klo 22, ja olen sängyssä vartti sen jälkeen. Näin olen päättänyt. Nyt on enää yksi ongelma. Miten saisin pysyttyä selvillä siitä, otinko lääkkeet tänään vai en? Dosettia ei ole. Nyt pitää syödä 150mg Sertralinia aamulla, päivällä saan tarvittaessa ottaa 1-2 Opamoxia ja illalla pitää ottaa 1-2 Imovanea. Suunnittelin rakentelevani dosetin tulitikkurasioista. Kai sekin toimii. Pääasia, ettei tule yliannostusta ja että ahdistus pysyisi aisoissa. Seuraava ongelma on kai sitten se vaihe kun näistä lääkkeistä pitää vähitellen irrottautua. Varasin kyllä jo ajan psykiatrilleni, että joku muukin vahtii syömisiäni. Siis pillereiden.

Avokki lähti poikien iltaa viettämään, mutta otin Opamoxin, söin hyvin hyvää ruokaa ja videolla odottavat viikon parhaat televisio-ohjelmat jotka ihana avokkini nauhotti minulle, kun arvasin oikein että osastolla en niitä voisi katsella. Nyt voi sitten nauttia olostaan. Odotan jopa nukkumaan menoa innolla, sillä nyt tiedän että ajoissa otettu Opamox pitää illalla iskevän ahdistuksen ja kauhun aisoissa ja jos se iskeekin, nukahdan varmasti puolessa tunnissa nukahtamislääkkeiden ansiosta. Ja jos herään yöllä enkä saa unta, voin ottaa Opamoxin ja nukkua taas. Olen jopa alkanut taas nähdä muitakin unia kuin painajaisia. Ehkä olen vihdoin alkanut antaa itselleni armoa. Lupasinhan vuorohoitajalle liittyä AAA-kerhoon: Annan itselleni armoa, arvoa ja aikaa.

Nyt keskityn nauttimaan hyvistä ohjelmista, hyvästä teestä ja alan miettiä otanko iltapalaksi muroja vai karjalanpiirakoita. :)

22.3.2008

Päivälomalla


Osastolla ei ole pääsyä nettiin, joten päivityskatkoja seuraa. Torstaina terapiaan mennessäni olin iloinen, kun ajattelin että hän olisi jo jotain tehnyt suljetulle pääsemisen eteen. Kävikin ilmi että asia pitää sopia lääkärin kanssa. Tunsin vihaa. No, käytiin sitten loppu aika läpi sitä, mitä sisäinen lapseni haluaisi tehdä ja millaisia leikkejä lapsena siskoni kanssa leikin (Barbeja jotka kiduttivat Keniä, kotoa karkaavia pikkuponeja). Kiehuin kun lähdin kotiin. Avokki kysyi heti ovella miten kävi, ja kerroin että joko odotan että saan psykiatrilta ajan tai sitten mennään päivystykseen. Avokki kehotti syömään ensin, jos samalla saisin päätettyä mitä teen. Kun ruoka oli syöty, sanoin soittavani päivystykseen.

Jonottamisen jälkeen mukava nuorimies vastasi. Aloitin heti kärkeen vakuuttavasti:

- Hei, tässä se-ja-se. Mä haluan vetää ranteet auki.

- Otas nyt ihan rauhallisesti. Onkos nyt tapahtunut jotain mikä on saanut tällaisen halun aikaan?

- Ei tässä mitään erityistä, mulla vaan on ollut aivan hirvee lapsuus ja oon viime kesästä asti ollu hoidossa ensin psykologilla, sitten psykiatrilla ja nyt myös psykoterapeutilla. Nyt on vaan niin hirvee ahdistus etten mä enää kestä tätä.

- Kerrotko syntymäaikas niin katotaan.

Sain odotella välillä taas lisää, kun nuorimies soitteli psykiatreille ja muille lääkäreille ja pyysi toimintaohjeita. Joka välissä hän selosti mitä on tekemässä ja jonottaessani välillä kysyi olenko vielä langan päässä. Minä istuin avokin sylissä ja tärisin koko puhelun ajan. Lopulta sain toimintaohjeet tulla heti päivystykseen ja sen-ja-sen huoneen eteen, lääkäri hakee sitten siitä haastatteluun ja päättää mitä tehdään seuraavaksi. Jouduin lupaamaan saapua paikalle (tottahan minä olisin sinne mennyt riemusta kiljuen. En minä halua poistua tästä maailmasta, minä vain haluan että tämä ahdistus loppuu) ja nuorimies vielä kertoi että jollen saapuisi paikalle, hän kyllä keksisi keinon minun saamisekseni paikan päälle.

Avokki soitti sitten taksin ja minä otin neuvon mukaan lääkkeet mukaan ja sitten lähdettiin päivystykseen. Jouduttiin vähän aikaa odottelemaan, kun meitä ennen oli kaksi tapausta. Onneksi avokki oli mukana. Olin siinä käytävällä niin ahdistunut, että oli pakko nipistellä itseään ja purra sormea tai huultaan sen verran että ahdistus lievittyi edes hetkeksi. Lääkäri otti sitten vastaan ja kyseli tilanteestani. Hän kertoi, että kirjoittaa minulle pakkohoitolapun psykiatrisen sairaalan päivystykseen, koska vapaita hoitopaikkoja ei ole. Pakkohoitomääräys siksi, jos muuttaisin mieltäni ennen kuin olisin perillä. Kuulemma kuului asiaan. En jaksanut välittää, riemuitsin vain siitä että sairaalaan oltiin menossa. Jouduin vielä odottamaan käytävälle siksi aikaa kun lääkäri soitti vielä jollekin toiselle lääkärille tilanteestani. Sitten meidät ohjattiin odottamaan ambulanssia.

Ambulanssilla piti kiirettä, ja jouduimme odottamaan sitä tunnin verran. Mutta joka tapauksessa terveyskeskuksessa kesti vain 2 tuntia, mikä on kyllä jo ennätys. Perillä minut yritettiin ensin viedä väärälle osastolle, mutta löytyihän se oikeakin. Omahoitajani oli minua vastassa. Hän ohjasi minut ja avokin vierailuhuoneeseen katsomaan televisiota, ja kertoi että valitettavasti päivystävää lääkäriä ei ollut mahdollista tavoittaa ennen kuin kolmen vartin päästä, eikä häntä silloinkaan välttämättä saataisi paikalle heti, koska hänen vastuualueensa on niin suuri. Onneksi sain ruokaa odotellessani. Valitettavasti sitä ei voitu antaa avokillekin (vierailijoiden ruuat pitää tilata etukäteen). Loppujen lopuksi kotoa lähdöstä lääkärin tapaamiseen meni 6 tuntia. Hän oli asiallinen ja niin nuori että valmistumisesta ei varmaan vielä pitkää aikaa ollut. Joka tapauksessa hän oli hyvin tehokas ja sain heti puolikkaan Opamoxin tapaamisen päätyttyä. Illalla sain selville, että hän oli nostanut Sertralinin annostuksen 150mg/päivä ja määrännyt minulle myös nukahtamislääkettä 1-2 tablettia yötä kohden.

Hyvästelin avokin, joka lähti iloisena kotia kohti koska tiesi vihdoin saavansa ruokaa. Minulle esiteltiin osasto, mistä saa pyytää lääkkeitä ja mitkä päivärutiinit ovat. Sain oman kolmen hengen huoneen jossa on oma suihkullinen vessa. Opamox alkoi aika nopeasti vaikuttaa ja käsien ja jalkojen tärinä loppui ja tunne että en saa hengitettyä katosi. Jouduin pinnistelemään että sain pysyttyä hereillä iltalääkkeen antamiseen asti ja lääkkeen avulla nukahdin nopeasti. Seuraavana päivänä piti vielä nukkua päikkärit kun väsytti niin kovasti. Avokki tuli tuomaan minulle kassillisen vaatteita ja muuta tarpeellista ja ristipistotyön että tekemistä riittäisi. Nyt jaksan taas tehdä sitä, kun lääkkeet pitävät ahdistuksen aisoissa.

Omahoitajani on todella mukava. Olen saanut nyt keskusteluapua (ts. saa vuodattaa ja hoitaja kyselee vointia) joka päivä tunnin verran. Kun lisäksi ei tarvitse huolehtia mistään muusta kuin siitä katsooko telkkaria, tekeekö käsitöitä vai lukeeko lehtiä, tuntuu kuin lomalla olisi. Muut asukkaat ovat vähälukuiset. Osasto on nyt aika tyhjillään näin pääsiäisen aikoihin. Ahdistukseni valitsi hyvän hetken kulminoitua. Minua ei olla tuolta pois ajamassa ainakaan hetkeen ihan vain tilan puutteen takia, kun potilaita on vähemmän kuin hoitajia. Opamox on toiminut hyvin varsinkin sen jälkeen kun aloin tunnistaa ahdistuskohtauksen alkamisen merkit. Ensin tulee semmoinen hassu heikottava olo, josta ei oikein tiedä että pyörryttääkö vai onko verensokeri liian alhainen vai väsyttääkö. Sitten joko kädet tai jalat tai molemmat alkavat täristä. Seuraavaksi päässä alkaa taas soida "haluan kuolla". Kun ottaa lääkkeen tuossa tärinävaiheessa, se ehtii vaikuttaa ennen kuin täysi ahdistus iskee päälle.

Ensimmäinen yö meni tosi hyvin, mutta nyt on alkanut uusi oire: Herään aamuyöstä enkä saa uudelleen unta ennen kuin käyn hakemassa lisää rauhoittavaa. Kuulemma tyypillinen masennuksen oire, joka ei ole päässyt esiin kun en ole saanut unta kuin aamuyöstä. Opamoxin ainoa haittavaikutus tähän mennessä on ollut se, että se tuppaa väsyttämään päivälläkin. Päikkäreitä on tullut otettua, mutta iltaisin on silti joutunut taistelemaan unta vastaan. Ehkä se tästä ajanmittaan. Sertralinin saavutettua täyden tehonsa voi olla ettei Opamoxia tarvitse enää ottaa päivisin. Illalla ja yöllähän minulla se pahin ahdistus iskee.

Tänään halusin jo päästä käymään ulkonakin. Pyysin saada päästä käymään kotona, ja haastattelun jälkeen ("Haluatko oikeasti kuolla vai onko tämä itsetuhoisuus vain sitä että haluat että ahdistus loppuu?" (Oikea vastaus on jälkimmäinen vaihtoehto.)). Sain vihdoin luvan, kun papereihini ei oltu merkitty ehdotonta kieltoa päästää minua pois osastolta. Sitten hyppäys bussiin joka kätevästi kulkee melkein meidän kotiovelle. Kotona avokki odotti suklaamunien kanssa. Nam :)

Hän on nyt selkeästi helpottunut, kun olen paljon pirteämpi. Huolestunut hän silti on, sillä hän on aloittanut täällä hirmutarkan kevätsiivouksen pysyäkseen toimeliaana. Lisäksi hän kävi ostamassa suosikkisarjansa 1. tuotantokauden dvd:llä, ja on katsonut sitä 6:n jakson pätkissä. Toivottavasti hänkin saa nyt rentouduttua kun minä olen parhaassa mahdollisessa hoidossa.

En vielä tiedä kuinka pitkään tulen suljetulla olemaan. Hoitoneuvottelua ei ole vielä käyty, kun lääkäri ei ole ehtinyt. Hän on tavattavissa seuraavan kerran ensi viikolla. Laiminlyöjä lupasi tulla huomenna katsomaan minua nuorimmaisen kanssa. Saa nähdä kuinka mielenkiintoista siitä tulee.

Nyt on hyvä olo. Hakekaa apua ahdistukseenne ihmiset! Siitä voi oikeasti päästä eroon ihan vain yhdellä pienellä pillerillä (ts. oikealla lääkityksellä). Nyt on ihanaa kun voi keskittyä käsittelemään muita tuntemuksiaan ja käsitöiden tekemiseen kun kaikki voimavarat eivät mene ahdistuksen kurissa pitoon.


19.3.2008

Hyviä elokuvia


Jännittää niin etten saa nukutuksi. Onneksi olen vuokrannut paljon hyviä leffoja. Tässä lyhyet arviot paremmuusjärjestyksessä:

Volver - Paluu
Aivan loistava leffa! Kadonnut äiti löytyy tyttären auton takakontista ja pitää piilottaa vierassängyn alle kunnes toinen sisaruksista saadaan pehmitettyä. Tässä leffassa oli lohdullinen tunnelma, ja sitä oli mukava katsoa kun koko ajan oli selvää että lopun on pakko olla onnellinen.

Toinen mahdollisuus
Aivan ihana rakkauselokuva. Mitä tekisit, jos saisit tietää että tyttöystäväsi kuolee alle vuorokaudessa?

Varpaisillaan
Ensimmäinen näkemäni elokuva, jossa on seksikohtaus kääpiön kanssa. Siitä ja kääpiöstä joka elää rattopojan elämää paljon tähtiä. Elokuva, jossa kääpiökasvuisuus on luonnollista, mutta leffa olisi voinut yrittää vähemmän olla loukkaamatta ketään. Amerikkalaisten leffojen heikkous: olet paha jos vastustat erilaisuutta ja erilaiset ihmiset ovat melkein pyhimyksiä. Tai siltä ainakin välillä tuntuu.

The Aviator - Lentäjä
Pitkä mutta mielenkiintoinen elokuva. Mutta jos ei perustuisi tositapahtumiin, ei olisi lainkaan niin kiinnostava. Oli hullun tuntuista tunnistaa ihmisiä, lentokoneita ja tapahtumia elokuvasta joka kertoi ihmisestä josta en muistanut kuulleeni ennen kuin katsoin elokuvan.

Kirjeitä Iwo Jimalta
Todella hyvin tehty mutta ylipitkä elokuva. Liikaa sotimista ja välillä en enää pysynyt kärryillä tapahtumissa. Luulin alun ja leffan nimen perusteella että elokuva kertoisi tapahtumista kirjeiden kautta, mutta ne jäivät aika lailla sivuosaan.

Ihmisen pojat
Keskiverto leffa täynnä yhteiskuntakritiikkiä ja toivoa, mutta ei ihan yllä korkeisiin tavoitteisiinsa. Tämä on nähty jo liian monta kertaa.

Pieni viilto vain
Rakkautta ja anarkiaa -merkki kertoo yleensä joko laadusta tai sitten todella oudosta häröilystä. Tämä leffa oli vailla päätä ja häntää. Mies joka panee kaikkea mikä liikkuu ja kuolee - paitsi ettei kuolekaan. Olisi nyt edes kuollut, olisin ymmärtänyt paremmin miksi koko elokuva oli tehty. Kai elokuva yritti tehdä naiskuvalleni jotain, mutta sen naiskuva oli aivan liian kapea että mitään olisi tapahtunut. Älkää vuokratko, älkää katsoko, ajantuhlausta.

En siis ole katsonut näitä kaikkia tänä yönä. Vain Toisen mahdollisuuden, Volverin ja Varpaisillaan. Voin kai tässä vaiheessa kertoa, että harrastan elokuvia. Lempiohjaajani ovat Tim Burton (paitsi Saksikäsi Edward: tylsä leffa) ja Pedro Almodóvar.

Elokuvia, jotka kaikkien tulisi nähdä:
Animea:
Naapurini Totoro
Porco Rosso
Paprika
Tulikärpästen hauta (paras sotaleffa ikinä)
Laputa - Castle in the Sky
Princess Mononoke
Ghost in the Shell
the Cat Returns
ym. ym. Jos se on animea, yleensä pidän siitä.
Animaatioita:

Vanhat Disneyn piirretyt
Painajainen ennen joulua
Wallace & Gromit -pätkät
Dumbo
Disneyn Fantasia
Näyteltyjä:

Volver
V niin kuin verikosto
Matrix -elokuvat
Ja paholainen loi naisen
the Others
Mouling Rouge
Finding Neverland
Vanhat spagetti-westernit joissa on Clint Eastwood
Pan's Labyrinth
Maija Poppanen
Sound of Music
Seven

Olen viime aikoina pitänyt erityisesti kahdesta näyttelijästä: Tim Burtonin luottomiehestä Johnny Deppistä ja Volverissakin esiintyvästä Penélope Cruzista. Tuntuu että missä heidät näenkään, pidän siitä elokuvasta.


18.3.2008

Paljon mässyä vaan...


Kerroin avokille tänään heti hänen kotiuduttuaan töistä että puhuttiin sairaalaan lähdön mahdollisuudesta terapiassa. Avokki sai sätkyn. Hän järkyttyi siitä että olen niin huonossa kunnossa ja seuraavaksi syytti itseään siitä, ettei ole huomannut mitään niin huolestuttavaa. Yritin lohduttaa että hän on ollut juuri niin ihana kuin mahdollista ja ylikin ja on tukenut minua ihan mielettömästi. Ja että ei se ole hänen hommansa osata tietää minun tilaani, se on ammattilaisten hommaa. Enkä minä halua hänelle kertoa kaikkea, avokillahan hajoaisi pää siihen: "Hei kulta! Mitens sun päivä meni? Minä taas tässä oon ajatellu koko päivän hirttäytyisinkö parvekkeelle vai viiltäisinkö ranteet auki." Ei sellasta voi sanoa toiselle. Terapiassa ja täällä voi sitten valittaa kuinka tahtoo tappaa mielensärkijän ja itsensä.

Yritin piristää avokkia. Pyysin häntä katsomaan kanssani leffaa ja hain kaupasta mitä tahansa mistä hän olisi voinut pitää. Vanhat autot tekivät kauppansa, samoin keksit. Minä söin suklaan ja chilipähkinät. Vielä jäi jäätelöt ja loput karkit syömättä. Puhuimme sairaalaan menosta ja yritin korostaa sen myönteisiä puolia ja sitä ettei sinne meno ole vielä ollenkaan varmaa. Mutta jos sinne pääsisin, saisin varmasti parasta hoitoa ja paljon intensiivisemmin kuin mitä nyt olen saanut. Lääkitykseni voitaisiin tarkistaa mahdollisimman hyväksi ja joku vahtisi että syön ja juon ja saisin varmaan unilääkkeiden avulla nukuttuakin paremmin. Lisäksi avokki saisi lomaa minusta huolehtimisesta ja saisi viettää poikamieselämää kotona sillä aikaa kun minua parannettaisiin urakalla.

Kaikista hyvistä puolista huolimatta avokki masentui siitä, ettei ollut tajunnut, siitä että tämä vain jatkuu ja jatkuu ja siitä kun on huolissaan minusta. Yritin mustalla huumorilla saada hänet hymyilemään, ja sainkin hänet laskemaan leikkiä mahdollisuudesta että olisin kesällä sairauseläkkeellä. Sitten voisin jutella hänen äitinsä kanssa "mitäs me eläkeläiset". Mutta hän jäi yhä apeaksi ja huolestuneeksi.

Olen hyvin helpottunut ja iloinen tästä mahdollisuudesta päästä sairaalaan. Saa nähdä mitä terapeutilla on huomenna sanottavaa. Toivottavasti hän ei täysin tyrmää mahdollisuutta päästä hoitoon. Jo ajatus siitä että joku ottaa pahan oloni tosissaan ja on valmis hoitamaan sitä mahdollisimman tehokkaasti on hyvin rauhoittava. Mutta sillehän ei sitten voi mitään, jos kaikki paikat ovat täynnä tms. No, nyt on hyvä olo, koetetaan nauttia tästä niin kauan kuin tätä jatkuu. Huominen jännittää kauheasti. Jännitän mitä terapeutti sanoo, onko hoitoon mahdollista päästä ja mitä se maksaisi. Ja mistä ne rahat saataisiin. Minulla ei ole aavistustakaan miten paljon hoito voi maksaa. Tililläni on nyt vihdoin muutama satanen ylimääräistä, mutta ne eivät taida kovin pitkälle riittää. Ja säästän niitä maksaakseni terapian ja lääkkeeni syyskuuhun saakka.

No, kyllä kaikki jotenkin selviää. Ei mummoni anna minun jäädä velkakuoppaan sairaalalaskun takia. Nautitaan nyt siitä, että minua kuunnellaan ja että joku on sitä mieltä ettei minun tarvitsisi rankaista itseäni jatkuvasti. Ah, kunpa tämä olisi pysyvä olotila.

Sairaalaan?


Tänään terapiassa puhuttiin samoista mitä viime yönä vuodatin. Vähitellen puhe sitten alkoi yhä enemmän kääntyä huonoon olooni. Painoni laskee, en halua syödä, en juoda, mietin päivät pitkät kuolemaani ja miten sen tekisin. Sairaalahoidon mahdollisuus tuli ilmi. Kerroin ajatuksen rauhoittavan minua, mutta käytännön asiat ja avokin tila ja reagointi sairaalaan lähtöön huolestuttavat. Huomenna puhutaan sitten lisää sairaalasta ja miten se käytännössä onnistuisi. Olen itse eniten huolissani siitä millä sen kustantaisi. Käsittääkseni sairaalahoito on kallista. Mutta eiköhän ne rahat jostain järjesty, jos minun hengissä pysymiseni on siitä kiinni.

Olen nyt vihdoin vähän piristynyt tästä sairaalan mahdollisuudesta. Valoa tunnelin päässä. Enhän minä tiedä siellä olosta mitään muuta kuin mitä olen muiden blogeista lukenut, mutta jokainen on kokenut sen mukavana kokemuksena ensimmäisellä kerralla. Osa on valittanut toisen kerran jälkeen, ettei ollut yhtä mukavaa kun henkilökunta oli vaihtunut. Mutta joka tapauksessa se voisi olla parempi kuin tämä nykyinen kurjuus.

Seuraavaksi uppoudun Pikku enkeleiden katsomiseen. Mukavaa kun joku pistää kamalia vanhempia kuriin ja antaa lapsille tilaa. Voi kuin minunkin lapsuudessani joku olisi tehnyt niin...

Jatkoa edelliseen


Ehkä pitäisi joku päivä niitä avokin äidin voileipiä syödessä ruveta itkemään sitä, miksen voinut syntyä siihen perheeseen. Tai ei nyt ihan siihen perheeseen, mutta samanlaiseen. Normaaliin. Sellaiseen, jossa välitetään. Alkoholisoitunut yksinhuoltajakin olisi parempi, jos oikeasti rakastaisi lastaan. Olen ollut sellaisellekin perheelle kateellinen. Miksi minun täytyy olla vieläkin näin riippuvainen perheestä? Tai perheen ihannekuvasta. Ei kai kenelläkään ole ollut täydellistä lapsuutta. Jos aineellisesti on kaikki, sitten on henkisellä puolella jotain. Hemmotellaan piloille (yöks!) tai annetaan vain tavaraa, ei aikaa. Viimeistään teini-iässä kaikki menee pieleen. Mutta silti suuri osa ihmisistä ei halua tappaa toista vanhemmistaan ja vieläpä mieti miten sen tekisi.

Tuolla sängyssä pyöriessäni mietin hetken sitäkin, että mitä väliä vaikka mielensärkijän taposta vankilaan joutuisinkin. Positiiviset puolet voisivat kompensoida sen moninkertaisesti. Voisin jopa päästä hoitoon josta ei pääsisi pois ennen kuin on oikeasti selväjärkinen. Miksi pitäisi vain kestää, kestää ja kestää ihan vain kestämisen vuoksi?

Samaan aikaan päässä takoo ylpeys: Minähän näytän sille hullulle, että mitä hän tekeekin, minä selviän siitä. Ei mitään väliä, mitä mieltä hän on. Onhan niitä miljoonia muita ihmisiä, jotka ovat minua kehuneet, osa on jopa toivonut että heillä olisi yhtä osaava, fiksu tai hyvätapainen lapsi kuin minä. Puoliorpo olisi ollut parempi kuin tämä helvetti, minkä minä jouduin käymään läpi. Olen nyt vasta alkanut huomata, kuinka tunneköyhä minusta on tullut. Luin jo pienenä sarjakuvia joissa revittiin, tapettiin ja raiskattiin silmittömästi. Leffaa katsoessa huomaan reagoivani väkivaltaan vähemmän kuin "normaalien perheiden lapset". Ainoa elokuvatyyppi jota en mielelläni katso on kauhu. Olen pelännyt elämässäni tarpeeksi. Olen kyllästynyt kyllä vähitellen murhadekkareihinkin, joita tulee tuutin täydeltä. Huom: kyllästynyt. Näen jatkuvasti unia, joihin pitäisi laittaa k-18-merkintä raakuuden takia. Ihmisiä räjähtelee, heitä silvotaan, pilkotaan, tapetaan. Aikoinaan uneni saivat minut kauhun valtaan silloin kun mikään muu ei minua liikuttanut, mutta nykyään alan turtua niihinkin. Ai, lapsi söi nälkäänsä toisen kätensä. Hoh-hoijaa.

Kai tämä on seurausta siitä, kun päivästä toiseen piti kovettaa itsensä sille, mitä tahansa mielensärkijä keksi sanoakaan. Piti hokea että vaikka hänen mielestään asia meni näin, minä tiedän että oikeasti tein oikein. Sellaisen hokeminen on rasittavaa. Ja on loukkaavaa kun joutuu jatkuvasti kuuntelemaan kaikenlaisia haukkuja:

"Sinä olet kaikista kamalin lapsi! Tuollaisen ei olisi pitänyt syntyäkään! Mitä syntejä minä olen tehnyt kun minua näin rankaistaan? Pitääkö sinun kiusata minua näin? Kuinka inhottava sinun pitää olla, eikö vähempikin riittäisi? Rankaiset vanhaa isääsi näin. Pitäisi sinunkin olla kiitollinen että jaksan pukea ja ruokkia sinut, luuletko että selviäisit hetkenkin ilman minua! Sinusta ei ikinä tule mitään ellet mene rikkaisiin naimisiin! Te kaikki vihaatte minua, ette te muuten kiusaisi minua näin hirvittävästi! Luuletko sinä että minä kestän mitä vain? Pitäisihän sinun ymmärtää paremmin! Olisitpa sinä niin kuin niiden-ja-niiden tytär, heidän ei tarvitse kestää tällaista!"

Ja kun tuollainen ryöppy tulee monta kertaa päivässä ihan vaan vaikka siksi, ettet tiedä missä on kaukosäädin, alkaa kyllä jossain vaiheessa usko pettää. Minä en halua tuntea enää mitään. Haluan vajota koomaan omaan Mikä-Mikä-Maahani pääni sisään missä mielensärkijä on tuntematon käsite. Haluan olla jo 98-vuotias, jolloin tietäisin jo koko tarinan. Tietäisin, kannattiko yrittää. Silloin voisin hyvin käydä maate odottamaan kuolemaa ja kaikki pitäisivät sitä ihan normaalina.

Yritän mennä taas nukkumaan, jos heräisin ajoissa terapiaan.

Hyvää yötä ja huomenta


Heräsin tuossa puoli kahden aikoihin siihen että avokki yritti hajottaa sänkyä takapuolellaan. Patjat velloivat. Raukka taisi nähdä pahaa unta kun niin heittelehti. Herätin hänet, hän käänsi kylkeä ja nukahti uudelleen, vaikka ulvahteleekin välillä. No, minä en enää saanut unta. Tässä sitä valvotaan.

Päässäni on vain mustaa tällä hetkellä. Mustaa ja kipu oikeassa jalassani. Pitäisi venytellä, mutta en halua. Huomaatteko? En saisi helpottaa oloani millään tavalla tai huolehtia itsestäni mitenkään, olenhan kaikista hirvein ihminen. Pakotin illalla itseni pesemään hampaani, vaikka en olisi halunnut (minä mitään hampaita ansaitse, tippuisivat vain pois). Sitten jos ja kun yöllä vihloo hampaita kun ylähampaassa oleva reiän alku kasvaa, niin minähän olen vain ansainnut sen kivun kun en osaa edes itsestäni huolehtia sen vertaa että pesisin hampaani. En halua pistää päivällä itselleni rintsikoita, en ansaitse muuta kuin polvissa roikkuvat pussit jotka karkottavat varmasti kaikki miehet. En halua syödä, enhän minä läski mitään ruokaa ansaitse kun en edes tee mitään tuottavaa. Laiska paska.

Hirveä viha itseäni kohtaan. Olen tuhonnut koko perheeni, koska en ikinä tule olemaan niin hyvä kuin mielensärkijä vaatii. Vali-vali ja vine off. Ei minulla ole oikeutta valittaa koko maailmalle. Onhan niitä isompia ongelmia vaikka kenellä. Jotkut eivät saa sitä ruokaa vaikka haluaisivatkin syödä, ja minulla mätänee ruoat kaappiin kun en HALUA syödä niitä. Olen paha, paha ihminen.

Enkä ole. Olen hyvä ystävä ja kaikesta huolimatta niin hyvä kumppani että avokki on pysynyt rinnallani. Olen välittävä sisko joka kykeni auttamaan siskoaan. Osaan vaikka mitä hienoa. Osaan tehdä ympäristöstäni nätin. Osaan tehdä villasukat kahdessa päivässä. Osaan tehdä pipon ilman ohjetta. Osaan tehdä ruokaa joka maistuu joltakin (enemmän kuin mihin laiminlyöjä on ikinä pystynyt). Osaan puhua englantia niin hyvin että tulen ymmärretyksi ja ymmärrän (vaikken hyvin puhukaan) saksaa ja ruotsia. Minulla on hyvä yleissivistys: Tiedän että ortodoksit ovat kristittyjä (yksi politiikkaan lähtenyt luokkakaverini ei tiennyt) ja että tulisi ajatella asioita enemmän globaalisti eikä vain sen mukaan mitä itse kykenee ympärillään näkemään. Osaan selittää asioita ihmisille niin että he tajuavat (olen huomannut että tämä on suuri taito). Osaan saada ihmiset näkemään että he kohtelevat lemmikkejään väärin ja saan heidät muuttamaan tapojaan. Osaan olla kohtelias halutessani ja löydän tarvitsemani tiedon melko helposti. Haluan uskoa ihmisistä hyvää lähes sinisilmäisyyteen asti. Opin nopeasti ja haluan pärjätä kaikissa minulle annetuissa tehtävissä.

Silti minä pidän itseäni vähemmän arvokkaana kuin katuojaan kuollutta oksennuksessaan makaavaa juoppoa. Jopa katuojaan kuollut kapinen rakki on minua arvokkaampi. Kaikki muut ansaitsisivat onnea ja hoivaa ennemmin kuin minä. Nautin, kun avokki halaa minua, ja samantien ajattelen etten ansaitse sellaista hellyyttä. Haluan kääntää avokin minua vastaan, sillä hänenkin tulisi vain rankaista minua, olenhan tyhmä, laiska ja saamaton.

Minulla on ollut aivan hirveä lapsuus. Ei kukaan normaalista perheestä tullut koe näin. Olen huomannut kaupungilla liikkuessani olevani kateellinen nauraville nuorille ja lapsille. Heillä on paljon paremmat vanhemmat kuin minulla koskaan. Voi kun en olisi joutunut käymään tätä kaikkea läpi. Tuska on ehkä tehnyt minusta paljon vahvemman kuin mitä minusta muuten olisi tullut, ja osaan käydä tunteitani ja ajatuksiani läpi paremmin kuin jos olisin kokenut onnellisen lapsuuden (jolloin ei olisi tarvinnut pelätä sekoamista koko ajan). Ymmärrän paremmin elämää tämän kokemuksen jälkeen, en ole tynnyrissä kasvatettu. Silti vaihtaisin tämän kaiken siihen että voisin nyt nauttia elämästäni onnellisena ja tietämättömänä maailman pahuudesta. Voi kun minulla olisi ollut rakastavat vanhemmat...

Nuorimmainen hyppäsi metrin ilmaan kerran kun pudotti pienoismallin osan kun askartelivat avokkini kanssa tässä sohvapöydän ääressä. Hän oli ihan varma, että nyt hänelle huudetaan. Hän oli aivan ihmeissään, kun avokki vain hymyili, nosti osan lattialta pöydälle ja jatkoi selittämistään pienoismalleista niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tajusin silloin miten paljon olen sentään edistynyt. Minulla alkaa olla jotain käsitystä siitä, miten ihmiset normaalisti toimivat. Tiedän että jos astia hajoaa pesukoneessa, normaalit ihmiset eivät pidä sitä maailmanloppuna, vaan siivoavat palaset roskiin. Tiedän että jos lapsi kiukuttelee normaalissa perheessä, vanhemmat yrittävät helpottaa hänen oloaan sen sijaan että haukkuisivat lapsen pataluhaksi, vaikeaksi lapseksi joka haluaa vain kiusata vanhempiaan. Tiedän ettei normaalissa perheessä uhata heittää lapset lumihankeen (ts. jättää heitteille) vain siksi etteivät nämä halua olla koko pitkäperjantaita neljän seinän sisällä suremassa. Tiedän, ettei normaalissa perheessä lapsia käsitellä kuin näyttelyesineitä, jotka voi siivota laatikkoon odottamaan sen jälkeen kun niitä on esitelty vieraille. Tiedän, ettei normaalissa perheessä lapsia arvoteta vain ja ainoastaan koulun todistuksen keskiarvon mukaan.

Tai mistäs minä tietäisin, minä voin vain arvailla sen mukaan miten kavereitteni perheissä on toimittu. Käsitykseni perheen toimintatavoista ovat vieläkin niin vääristyneet, että avokkini perhe yllättää minut monin tavoin joka kerta kun käymme kylässä. Ajatella, että avokin isä haluaa oikeasti näyttää minulle jotain. Ajatella, että avokin äiti tekee minulle aamulla voileipiä odottamaan sitä että herään ennen kuin hän lähtee lenkille. Ajatella, että avokki voi lainata vanhempiensa autoa ilman että joutuu lupaamaan että tekee vastapalvelukseksi jotain. Ajatella, että ylipäätään perheessä autetaan toinen toistaan pyyteettömästi ilman että siitä pitää käydä kauppaa. Ajatella, että avokin vanhemmat haluavat hankkia meille wokkipannun/ teenkeittimen/ aterimia vain siksi, että jompi kumpi meistä kokee sellaista tarvitsevansa. Ajatella, että avokin isä antaa avokille rahaa tuosta noin vain, ja sanoo että "osta sillä jotain kivaa itsellesi". Vielä uskomattomampaa: avokin isä saattaa antaa avokille rahaa tuosta noin vain, ja sanoa että "osta sillä jotain kivaa (minun nimi):lle".

Tuosta viimeisestä meinasi pää räjähtää. Samoin kuin siitä että avokin äiti haluaa antaa minulle vanhoja vaatteitaan tai kun olimme lähdössä häihin, hän halusi antaa minulle äitinsä tekemän huivin juhlissa käytettäväksi. En ikinä tiedä tällaisissa tapauksissa mitä pitäisi tehdä. En osaa kiittää. Kiitollisuuteni jo niistä voileivistä on sitä luokkaa että pitäisi purskahtaa kyyneliin ja kapsahtaa kaulaan, mutta ei niistä parane, se kun ei olisi ihan normaalia. Mitäs sitten, kun minulle halutaan antaa jotain joka tekee minusta osan sukua tai minua halutaan ihan oikeasti rahallisesti auttaa vaikken ole edes heidän lapsensa?

Yhdessä vaiheessa (13/14v.) jaksoin eteenpäin vain sillä, että ajattelin että minulla on mahdollisuus saada poikaystäväni vanhemmista itselleni uusi perhe. Haaveilin silloin juuri sellaisesta kohtelusta kuin mitä avokin vanhemmilta olen saanut. En uskaltanut toivoa että se joskus voisi toteutuakin. Mutta niin se vain elämä yllättää. :)

17.3.2008

Kurja olo isolla k:lla


Miten kamala olo pitää olla että pääsee sairaalaan lepäämään? En halua elää. Vellon syvässä aallonpohjassa ja tunnen niin kovaa vihaa itseäni kohtaan että mässäilen ajatuksella tappaa itseni survomalla teräase kurkkuuni. Onneksi huomenna on terapia. Päivällä olin vielä ihan varma että kysyn mitä pitää tehdä että pääsisi mielisairaalaan, mutta nyt kun avokki on kotona en tiedä mitä tekisin. Ruokaa nyt ainakin pitäisi hankkia. Tänään olen syönyt pussillisen pakastemaissia, kaksi karjalanpiirakkaa ja lautasellisen puuroa.

Kai sitä pitäisi olla iloinen että kestää näinkin hirveää oloa valittamatta muualle kuin tänne. Ja jostain luin että jos olo äkkiä huononee paljon, on vahvempi kuin aiemmin kun sitä jaksaa vastaanottaa sitten niitä tunteita. Mutta ei nyt oikein tunnu siltä. En ymmärrä ollenkaan miksi tunnen nyt näin kuin tunnen. Kaikenhan piti helpottaa kun tajusin että mielensärkijä on oikeasti narsisti eikä hänen käytöksensä minua kohtaan ollut minun vikani. Tietyllä tasolla se helpottikin, mutta nyt ollaan jossain todella syvällä päässäni. En kykene näkemään mistä nämä tunteet nousevat. On kuin alitajuntani olisi päättänyt kostaa minulle etenemiseni. Se on ottanut nyt kaikki keinot käyttöön etten etenisi enää yhtään syvemmälle.

Huh, nyt on vähän parempi olo. Olen itse itseni pahin vihollinen. Mielensärkijä ei enää pääse minua vahingoittamaan, mutta teen sitä näemmä ihan yhtä hyvin itse itselleni. Ei parane unohtaa että jos päästän itseni siihen tilaan että annan periksi, sieltä on vaikea päästä pois. Minä haluan parantua! Koska minä rakastan avokkia, koska minulla on odotettavissa tulevaisuudessani jotain parempaa, koska minä voin päästä tästä yli. Olen ehkä päässyt keskitysleiriltä, mutta keskitysleiri ei ole päästänyt minusta irti. Nyt voisi yrittää päättää mitä haluaisin syödä. Ja pukea, että pääsisin sinne kauppaan säädyllisissä vaatteissa.

16.3.2008

Uni paras päänvaiva on?


Nukuin tänään pitkät päikkärit, heräsin klo 8 illalla. Yhdentoista jälkeen alkoi nukuttaa kauheasti, mutta (taas) kun avokki nukahti, päässä alkoi pyöriä nuorimmaisen kohtalo, ja sitten ei nukahtamisesta tullutkaan yhtään mitään. Kello tulee jo neljä, mutta ahdistus ei helpota sen vertaa että nukahtaisi. Pääni ei halua parantua ja vapautua näistä kamalista tuntemuksista. On kuin päässäni yhä olisi jokin suuri kivimuuri, joka estää etenemiseni syvemmälle muistoihin. Kuvittelin päähäni sellaisen ison linnoituksen (kauheita piikkejäkin muureissa, hui!) joka todellakin näytti voittamattomalta. Käskin porttien avautua että pääsisin sisään katsomaan mikä nyt vaatii sellaista suojelua, mutta kun portit olivat melkein auki, en uskaltanutkaan katsoa niiden ohi sisään ja ne paukahtivat uudelleen kiinni.

Mitä niin hirveää siellä vielä muka voi olla? Sekoanko minä muka jos teen tilit selviksi itseni kanssa? Sehän olisi vain mukavaa, saisi täyshoidon valtion puolesta kun ei osaisi enää sanoa muuta kuin "tättä". Alitajunta ehdottaa, että jos se kertoisi minulle kaiken, alkaisin vihata itseäni enkä haluaisi enää elää. No, mitäs tässä on tähän mennessä tehty? Viimeksi tuossa tunti sitten harkitsin jääpiikin työntämistä joko päähäni tai sydämeeni. Vaihtoehtoisesti (meillä ei ole jääpiikkiä) harkitsin mattoveitsen käyttämistä suonien avaamiseen. Sellainen olisikin tuolla kaapissa. Miten ihmeessä alitajuntani voi perustella että tilanteeni voisi pahentuakin? Elän pitsalla, kun se on ainoa ruoka jota saan itseni suositeltua syömään. Muut mitkä alas menevät ovat hedelmät ja karjalanpiirakat. Murot joskus. Paino jatkaa laskeutumistaan. Nyt ollaan jo 64:ssä kilossa. Pitkä matka tultu alas sieltä joulun 72:sta kilosta, ja mikä ihmeellisintä, sohvalla makoillen. Paras laihdutuskeino: ahdistu niin, ettet halua edes juoda mitään, saati sitten syödä.

Torstaina pään kovalevy oli niin ylikuormitettu, että halusin vain maata pimeässä silmät kiinni maistamatta, näkemättä, haistamatta ja tuntematta (tuntoaistin kautta) mitään. Tuntui että kapasiteetti ei riittänyt tällaisten turhuuksien käsittelyyn. Nyt olen jo tuosta päässyt, mutta päässä raksuttaa yhä. Haluan vain nukkua tai tuijottaa seinää ja vajota ajatuksiini. Isoja juttuja tapahtuu, tunnen sen, mutta mitä, sitä en tiedä. En pysty tuomaan ajatuksiani tietoisuuteen. Enkä edes halua. Toivon, että se mitä tapahtuu tapahtuisi niin etten joutuisi käymään pahoja muistoja tietoisesti läpi. Jos voisin vain alitajunnan puolella iskeä jokaiseen pahaan tapahtumaan leiman "mielensärkijä oli hullu" ja asia olisi sillä käsitelty. Vastustaja hokee että eihän kaikki nyt siitä voi johtua. Ei ihan kaikki. Kai siellä jotain persoonaakin on ollut takana jota minä olen ihan oikeastikin loukannut välillä. Vai itkeekö se hullu vain siksi että kokee sen eduksi itselleen?

Olen kyllä näin jälkikäteen todennut, että mielensärkijä ei olekaan niin dementoitunut kuin olen luullut. Se tauko minun sanomiseni (jonka pitäisi herättää tunteita) ja hänen reaktionsa välillä on voinut johtua ihan vain siitä ettei hän kykene eläytymään tunteisiin ja joutuu järjellä miettimään miten tässä nyt tulisi toimia. Avokkini, joka on ihan normaali ihminen tai mummoni, joka on vanha mutta normaali ihminen, reagoivat heti. Jos sanon "olen surullinen", sieltä tulee heti "mikäs sinua surettaa?" asiaan kuuluvalla äänellä ja ilmeellä höystettynä. Jos saman sanoo mielensärkijälle, hän tuijottaa hetken, miettii mitä tehdä, ja sitten vastaukseksi tulee jotain sellaista kuin "jaa. Pitikös sinun sitä-ja-sitä?" sellaisella äänellä ja ilmeellä ettei sanomisellani ollut hänelle tällä hetkellä merkitystä.

Yritin perjantaina soittaa lastensuojeluun, mutta se olikin jo kiinni. No, maanantaina uudelleen. Kirotut kunnat ja niiden säästöbudjetit, ei enää pidetä paikkoja auki virka-aikanakaan kun pitää säästää.

14.3.2008


Ahdistus yrittää tehdä paluutaan. En oikein tiedä, miksi. Ehkä vanhasta on vain vaikea päästää irti näin nopeasti. Kun on oppinut olemaan jatkuvasti ahdistunut, ei oikein osaa olla ahdistumatta. Jos yrittäisi ihan tehdä jotain eikä vain tuijottaa telkkaria. Yritän pitää ahdistuksen pois tahdonvoimalla. Minähän paranen!

Parempaan päin


Minä olen niin helpottunut. Isäni kuoli 13.3.2008. Siis päässäni. Lakkasin vihdoin elättämästä toivoa että mielensärkijä joskus toipuisi ja ymmärtäisi oman toimintansa järjettömyyden. Vihdoin voin alkaa elää omaa elämääni. Viime yönä tajusin, että olen pyrkinyt niin kovasti eteenpäin elämässäni koska olen jatkuvasti pelännyt kuolevani pian. No, nyt pystyin hylkäämään tuon pelon. Koko maailma on minulle avoin, voin tehdä mitä vain!

Olin tänä aamuna yhä erittäin positiivisella asenteella menossa, mutta kun pääsimme avokin kanssa lääkäriin, kävi ilmi että mielenterveystoimisto oli suljettu tänään sairausloman takia. Avokki sitten tästä masentui kauheasti, ja kun yritin rauhoitella että maanantaina uusi yritys, hän totesi että silloin saa sitten jännittää uudelleen ihan turhaan (kuten nyt). Siinähän oli sitten uusi syy saada ahdistuskohtaus, jonka kyllä piilotin avokilta ettei hänen tenttinsä menisi ihan penkin alle. Että ei tämä minun vapautumiseni vielä kovin pitkälle päässäni yllä. Vähän stressiä ja taas ollaan lähtöpisteessä. Mutta yritän nyt ainakin tiistaihin pysyä tällä uudella rauhallisuuden vyöhykkeellä ja nauttia olostani. Terapia on vasta silloin.

Ihan mukavaa kun tapahtuu edistystä. Nyt pitäisi sitten terapiassa selvitä siitä että mielensärkijä on toistuvasti haukkunut minua ja vienyt minulta ihmisarvon ja itsetuntoni. Minun ei kannata hänen sanomisistaan tai tekemisistään välittää mitään, sillä hän on vain ihmisen kuori ilman sielua. Tarkoitan tällä sitä, ettei hän kykene välittämään lapsistaan, mukaan lukien minut. Juttelin äsken mummoni kanssa, ja hän sanoi kerrottuani mielensärkijän narsismista, että sitähän he ovatkin epäilleet. Ja että nyt kun tiedän mistä on kyse, minä olen jo vahvoilla. Hän myös totesi, ettei laiminlyöjä tule jättämään mielensärkijää vaikka tämä ei ikinä parantuisikaan, sillä laiminlyöjällä on vakaumuksensa. Avioliitto on pyhä instituutio. Ihan kunnioitettava arvo sinänsä, mutta toivon ettei laiminlyöjä mielensärkijän kuoleman jälkeen tunne tehneensä kaikkia uhrauksiaan turhaan. Mummo jatkaa sen rukoilemista, että mielensärkijä kuolisi pian.

Viime yö oli sikälikin ihana, että sain nukuttua pitkästä aikaa hyvin, ja vieläpä yöllä. Aamuyöstä heräsin valtavan onnellisena. Silloin tajusin pelänneeni kuolemaa ja löysin elämäniloni. Päätin ennen nukahtamistani että tänä yönä näen vain mukavia unia. Kuvittelin ennen nukahtamistani että taloa alettiin remontoida ja komensin kaikki pahat ajatukset mielessäni esille. Ne mustat otukset tulivat esiin, ja muutin ne kaikki pieniksi enkeleiksi (vähän kuin Amor-hahmo). Lisäsin vielä pari erittäin mukavaa ajatusta (isoja Amor-hahmoja) ja ilmoitin että jos pahoja ajatuksia vielä nousee, niille käy huonosti. Sitten näinkin unia joissa sukeltelin delfiinien kanssa merenneitona, käyskentelin upeissa puutarhoissa ja muuta mukavaa. Yksi ainoa paha uni joukossa oli. Näin unta että nuorimmainen itki lattialla avokin kylpytakki päällään. Kun yritin halata häntä, hän kaatoi päälleni kuumaa kahvia, joka poltti jalkaani kovasti. Ryntäsin pitämään jalkaani vesihanan alla (kipu oli oikeasti kova). Kun otin jalan pois veden alta, huomasin että kahvi oli jättänyt jalkaani vain oudon jäljen. Jälki ei näyttänyt kahvin polttamalta, vaan kuin iholleni olisi painettu useita tulikuumia rautalanganpätkiä poikittain sellaiselle 15*4cm kokoiselle alueelle.

Nuorimmaisen kohtalo kaihertaa minua siis yhä edelleen. Adoptoisin hänet sieltä pois, jos vain siihen minulla edellytykset olisivat (isompi asunto ja työpaikka). Pitäisi oikeasti ottaa yhteyttä lastensuojeluviranomaisiin, mutta pelkään ettei minulla vieläkään ole sitä voimaa ja rohkeutta kulkea sitä tietä loppuun asti.