31.3.2008

Aaargh.


Tänään se tapahtui: Rasitin itseäni aivan liikaa. Niin aurinkoinen päivä ja parvekkeellakaan enää yhtään lunta, niin päätin lakaista sen ja ottaa vedet ja jäät pois parvekelaatikoista. Inspiroiduin jopa hakemaan kaupasta pienen harjan lakaisemista varten. Tähän nyt ei olisi kuollut, mutta kun lisäksi piti tiskata (3 koneellista+käsin tiskattavat), siivota vessa, viedä biojätteet, yrittää tehdä loppuun yksi pitkään odottanut puutyö, kerätä kierrätyskeskukseen menevät tavarat, pedata sänky ja kaikki tämä yhtä aikaa. Eli tein jotain parvekkeella, toin sieltä sisään jotain, kävin laittamassa jotain vessassa kuntoon, huomasin että pesukone pysähtyi, kävin petaamassa sänkyä, huomasinkin jotain sukkia siinä lattialla, ne piti viedä pyykkiin, siellä muisti sitten että piti sitä ja tätä ja kohta olikin viisi juttua kesken. Piti huokaista pitkään sohvalla ja koota itseään, että nyt minä teen edes ne helpoimmat loppuun. Petasin sängyn ja vaihdoin pyyhkeet vessassa. Sitten loppui puhti.

Yritin nukkua päikkärit, mutta kävin niin kierroksilla, ettei siitä tullut yhtään mitään. Sitten avokki soitti ja ehdotti että kun on niin nätti päivä, lähdetäänkö kävelylle kun hän lähtee kotia päin. No, sinne menin ja käytiin matkalla vielä kaupassakin. Aivan kuollut olo. Ja mitä kamalampi olo, sitä suurempi ahdistus. Olen vältellyt ahdistusta koko päivän, mutta nyt oli pakko ottaa lääke. Makoilin avokin kainalossa ja purin ahdistusta puhumalla ja hakkaamalla tyynyä. Sovittiin että jos mielensärkijä tulee tappamaan minua ensi yönä, avokki iskee sitä kitaralla päähän. Taas näitä järjettömiä pelkoja. Mistä hemmetistä niitä nousee, ja miksen pääse niistä eroon? Kyllähän minä tiedän, ettei se hullu tänne yritä tulla, kun se pelkää avokkia. Kyllähän minä tiedän, että sillä alkaa jo vanhuus iskeä niin että kyllä se häviää tappelussa avokille. Kyllähän minä tiedän, että herätän huutooni avokin heti, kun hän havahtuu jo siihen jos kosken häntä selkään yöllä. Ja kyllähän minä tiedän, ettei mielensärkijä osaa tai pysty murtautumaan meille keskellä yötä. Mutta silti!

Hirveä halu purra kaikkea niin lujaa että hampaat meinaavat haljeta. Huomaan purevani hampaitani yhteen ja rentoutan leukani, mutta hetken päästä sama juttu. Kaiken lisäksi puremista haittaa huulessa oleva haava, kun se ei oikein salli avaamaan suuta kokonaan. Tyynyn hakkaamisessa ei ole enää samaa raivoa kuin ennen. Ehkä se raivo alkaa siirtyä hampaisiin. Ei voi tietää. Haluan myös potkia seiniä, mutta olen kerran potkaissut jalkani seinän läpi, ja tämä on vuokrakämppä, jonka seinien lujuudesta minulla ei ole tietoakaan. Pitää selkeästi lähteä jonnekin potkunyrkkeilykurssille. Sellaiselle, jossa saa välillä purrakin jotain.

Tuntuu kuin vajoaisin aivan vaistojen varaan. En osaa ennustaa, mitä tunnen hetken päästä, ja saan aivan ihmeellisiä päähänpistoja, jotka pitää toteuttaa heti. Pakko viedä tämä sukka tästä pois, vaikka sängyn petaus on kesken. Pakko viedä nyt nämä purkit tästä pöydältä pois, vaikka äsken ajattelin tyhjentää astianpesukoneen. En osaa päättää mitään. Avaan television, käyn kaikki kanavat läpi ja suljen sen. Käsityötä ei voi tehdä, kun ei keskittyminen riitä. Haluan riehua, huutaa, kirkua, karjua. Kerrostalossa se ei oikein sovi. Joku vielä hälyttää poliisit että nyt siellä tapetaan jotakuta. Mistäköhän löytyisi äänieristetty koppi jossa saisi käydä karjumassa? Jos menisi väestönsuojaan huutamaan ja laittaisi oveen lapun että "huutoharjoitukset tänään klo xx-xx". Luulisi, ettei sieltä ihan heti ääni kuuluisi minnekään.

Osa minusta haluaa heittäytyä lattialle huutamaan ja potkimaan. Nämä ovat kaikki lapsen reaktioita stressiin ja pahaan oloon. Olenko minä oikeasti henkiseltä iältäni 4v., vaikka esitän 40-vuotiasta? En koe itseäni ikäisekseni. Olen yhtä aikaa kauhean vanha ja kauhean nuori. Ainakin siltä minusta tuntuu. Vähemmästäkin hajoaa atomeiksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)