3.3.2008

Alitajuntani vihaa minua


Jo yksi hyöty terapian aloittamisessa ilmaantui. Alitajunta nimittäin yritti pelotella minua aika selkeästi tässä viikonlopun aikana. Näin unta, jossa olin vanhan korkean tiilistä muuratun rapatun tornin juurella. Tornia kiersi suuri orjantappuraköynnös, jonka varret olivat kasvaneet osittain tiilien lomaan. Yritin repiä piikikästä kasvia irti tornista, ja kun se irtosi, koko torni alkoi sortua. Eli jos käsittelen kaiken tuskan ja ahdistuksen jota olen joutunut kärsimään, minuuteni tuhoutuu, koska minkä varaan minä sitten rakennan minäkäsitykseni. Sain taas paljon tietoa siitä, miten oikeasti ajattelen asioiden sujuvan.

Näin myös monia unia, joissa taistelin (jopa Napoleonina valkoisen hevosen selässä) ja aina hävisin lopulta. Eli ei pitäisi yrittääkään, koska voi epäonnistua. Anna jo olla! Jos en käsittele näitä asioita, en kestä itseäni. Ja jos en kestä itseäni, loppuelämäni tulee olemaan sitä samaa tuskaa jota se on ollut tähänkin saakka. Se on tuttua tuskaa, mutta siitä pitää päästää irti, muuten en voi nauttia elämästäni. Vatvominen ei auta ketään. Vaikka syyttäisin itseäni kaikesta hamaan loppuun, en saisi aikaiseksi kuin siirrettyä tämän itseinhon tulikehän seuraavalle sukupolvelle.

Onneksi seuraava terapiakerta on jo keskiviikkona. Mutta sitä seuraava on vasta ensi viikon tiistaina... Jos minulla olisi rahaa, olisin vaatinut sen kolme käyntikertaa viikkoon. Kauhistuin myös, kun sain lopullisen varmistuksen tänään siitä, ettei kesällä ole terapiaa, vaan terapeutti jää lomille juhannuksena ja palaa vasta syksyllä työpöydän ääreen. Terapeutti kyllä sanoi, että voidaan keskustella tilanteestani tarkemmin kesän lähestyessä, josko tarvitsisin jonkun muun paikan tarjoamaa hoitoa kesän aikana. No, tuskin. Tätä on kestetty tähänkin saakka, kyllä minä kestän. Tai ainakin haluan uskoa. Odotteluun on jo tottunut. Tai siis minä olen, avokki ei. Tänään hän sai taas masennusaallon, ja ainoa toimiva keino lopettaa se oli pakottaa hänet nukkumaan heti kun hän siihen suostui. Mitkään piristysyritykseni eivät taaskaan auttaneet. En sentään saanut ahdistuskohtausta tänään, mikä on sekin jo plussaa, varsinkin kun hänellä on huomenna herätys klo 6 aamulla.

Olen hyvin omaksunut mielensärkijän ajatusmallin. Vaadin itseltäni samoja mahdottomuuksia joita hän on vaatinut minulta kolmivuotiaasta. Ei mikään ihme, että omaksuu jonkun ajattelutavan, jos sitä opetetaan lakkaamatta 15 vuotta. Toivottavasti siitä ulosoppiminen ei vie yhtä pitkään, tai terapeuttini tuhoaa talouteni. Olen sentään vastustanut tätä ajattelun tapaa teini-ikäisestä, ehkä 12-vuotiaasta. Saa nähdä, kuinka monta taistelun vuotta tässä vielä pitää käydä, ennen kuin suostun kaikilta osiltani hyväksymään itseni sellaisena kuin olen, puutteinenikin. Ja typeryyksineni. Ja idioottimaisuuksineni. Sillä kaikki tekevät virheitä. Kaikki eivät kuitenkaan syytä niistä itseään niin rajusti kuin minä, tai itsemurhatilastot olisivat moninkertaiset.

Esimerkki: menen kauppaan ja huomaan kassalla unohtaneeni lompakon kotiin. Lopputulos: syytän itseäni asiasta ainakin viikkoja, ellen kuukausia. Voitte kuvitella miten paljon käytän aikaa päivässä itseni haukkumiseen, kun noinkin pieni asia on katastrofi. Itseasiassa tuo on jo suuri katastrofi. Ruoskin itseäni jo siitä, jos unohdan hanskat lähtiessäni ulos ja muistan asian vasta portaikossa. Tunnen huonoa omaatuntoa seuraavan tunnin ajan, jos en moikannut jotakuta puolituttua. Syyllistän itseäni, jos avokki tulee töistä väsyneenä ja v*ttuuntuneena. Haukun itseäni, jos kaikki ei ole tip top. Jos kaikki on tip top, ahdistun. Koskaan ei ole hyvin. Onneksi tänään nostettiin Sertralinin annos yhdestä napista kahteen. Voi kuulemma vieläkin nostaa, jos ei auta. Psykiatrille kiitos.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)