28.3.2008

Elkää soitelko illalla!


Mikä ihme siinä on, että äkkiä kaikkien pitää soittaa minulle ja vielä kuuden jälkeen kun minulla muutenkin alkaa kauhu iskeä päälle? Ensin soitti sisko: Laiminlyöjällä on huomenna synttärit (puoli vuosisataa) ja hän oli kutsunut siskoni sinne "kahville ja hakemaan tavaroita". Sisko soitti ja pyysi minua mukaan. En luvannut mitään varmaa ja sanoin puhuvani ensin avokin kanssa. Avokki sanoi heti, ettei päästä minua lähellekään niitä juhlia ja mielensärkijää. Vähän raukkamaisesti tekstasin siskolle että minusta ei ole nyt lähtijäksi. Kutsuin silti hänet kylään jos hän haluaa purkaa mieltään.

Sitten soitti mummo. Hän oli sittenkin päättänyt tulla juhliin huomenna ja soitti että kai minäkin olen tulossa sinne. Ilmoitin että en ole tulossa, että kunto on vain huonontunut ja lääkitystä nostettu. No, mummo hoki kuinka hän ei voi ymmärtää, mutta kai se sitten on niin, ja kukaan ei olisi voinut arvata, varsinkin kun minä olen niin fiksu tyttö. Että miten se voi minuun näin vaikuttaa kun minä olen kuitenkin niin fiksu tyttö? (Hemmetti, miten se voisi olla vaikuttamatta? Minä olen sentään sen verran fiksu että yritän käsitellä nämä asiat että ei tarttisi enää 40v. miettiä näitä!) Lopuksi mummo vielä kyseli että mitä olen tehnyt ja tietysti kyseli olenko opiskeluja saanut tehtyä. En mummo, yritän päästä sairaseläkkeelle kesän ajaksi, syön lääkkeitä joita voi myydä huumeina ja en kestä mitään stressiä lääkkeiden kanssakaan. Tuli vieläkin tunne, ettei mummo oikein usko. Dementiaakin pukkaa sen verran (tai sitten se on torjuntaa), ettei hän varmaan muista puoliakaan huomenna. Laiminlyöjä ei ole kertonut hänelle sairaalaan joutumisestani. Minä kyllä kielsin, kerron mummolle sitten kun ollaan kasvokkain. Tiedän että hän taas järkyttyy siitäkin kovasti, en halua saada hänelle sydäriä ilman että paikalla on joku.

No, näiden puheluiden jälkeen olin aivan järkyttynyt, kun oli pitänyt sanoa ei. Vetää raja jonnekin. Ajatella kerrankin itseään. Puolustaa itseään. Kertoa taas kuinka mielensärkijä on sairas ja että minä en kestä tavata häntä. Minä en kestä! En vaikka olisi millaiset lääkkeet. Jos minut vaivutetaan koomaan, mielensärkijän voisi ehkä käyttää vieressäni ilman vaikutusta, jos minulle ei kerrottaisi etukäteen hänen tulostaan, hänet tuotaisiin paikalle pyörätuolissa etten voisi tajuttomanakaan tunnistaa hänen askeliaan, hän ei puhuisi mitään ja hänet olisi juuri pesty hajustamattomalla saippualla ettei hän haisisi niin hirveälle kuin normaalisti. Mieluiten hän voisi vain katsoa ikkunasta. Kaihdinten takaa. Kunhan minä en havaitsisi häntä mitenkään. Eikä kukaan ikinä kertoisi että hän kävi.

Mummon kanssa puhumisen jälkeen oli pakko ottaa lääke, kun ahdistus oli niin hirveä. Siskon puhelun jälkeen olin jo hakannut tyynyä pitkään, mutta mummon kanssa puhumisen jälkeen sekään ei enää auttanut. Hirveä tärinä päälle, hirveä ahdistus päälle. Lääkettä naamaan ja sitten täristiin ja odotettiin että lääke vaikuttaa.

Huh. Luojan kiitos (vaikka ateisti olenkin), ettei avokki päästänyt minua minnekään. Vaikka ehkä se tekisi hienon vaikutuksen, kun saisi täysmittaisen ahdistuskohtauksen juhlissa. Mutta traumat olisivat sen verran suuret, ettei kannata. Pieni osa minusta silti haluaisi näyttää missä kunnossa sitä ollaan. Ihan vain siksi että pääsisi riisumaan sitä naamiota mielensärkijältä. Mutta helposti voi sitten käydä niin, että hän mustamaalaa minut hulluksi, joka on mennyt sekaisin kun alkoi ryyppäämään ja harrastamaan seksiä niin aikaisin. Ei hänen vikansa. Ikinä ei hänen vikansa. Olisi edes joskus hänen vikansa.

(Tähän kiroilua merimiestyyliin)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)