10.3.2008

Flunssaa ja ahdistusta


Lyhyt päivitystauko johtui ihan vain tavallisesta flunssasta. Se iski perjantaina ja jatkuu yhä. Nyt yskin keuhkojani pihalle, ja avokki karkoitti minut nukkumaan olohuoneen puolelle että hän saisi unen päästä kiinni. En siis mennyt ilmiantamaan itseäni, mutta nyt olen jo sitä mieltä, että tuskin siinä maailma paljoa menetti. Luulisi kokeneen poliisin näkevän jo korvallaankin mitä on tapahtunut kun humalainen on saanut autonsa jumiin lumipenkkaan. Tämä päättelyketju ei silti estä minua syyllistämästä itseäni, eihän mikään siihen pysty.

Onneksi tänä viikonloppuna on voinut katsoa myös kaapelikanavia ilmaiseksi. On ollut jotain joka on estänyt minua hajoamasta tähän sohvalle. Tajusin vasta tänään, että niitä kanavia jotka näkyivät, oli paljon enemmän kuin mitä olin luullut. Olin kelannut piirrettyihin saakka ja jäänyt siihen, vaikka kanavia oli se 100+. No, hyvä ettei tuota ilmaistarjousta jatkunut pidempään, olisihan siinä jo pääkin hajonnut kun ei olisi tiennyt mitä kanavaa olisi pitänyt katsoa.

Ahdistus on nyt helpottanut päivällä, mutta öisin se iskee niin voimakkaana, että nukahtaminen on taistelua. On kuin uni väistäisi minua aina viime hetkellä ennen kuin ehdin nukahtaa. Mitkään rentoutusharjoitukset, meditaatiot tai hieromiset eivät auta. Avokin sylissäkin minua alkaa kyllä kovasti nukuttaa, mutta heti kun hän on nukahtanut, alan käydä niin kierroksilla siitä hyvästä että hän on hylännyt minut, etten saa enää unen päästä kiinni. Pitäisi soittaa psykiatrille ja kysyä mitä tehdään, mutta kun en halua. Ei minulla ole oikeutta päästä irti tästä ahdistuksesta, minä olen ansainnut tämän. Hyi minua, kun edes haluan siitä eroon.

Miksei terapia voi olla joka päivä? Tai nyt oli kyllä ihan hyvä että se on vain 2 kertaa viikossa, ei sinne flunssaisena jaksaisi mennä. Olispa lottovoittaja, istuisin vastaanotolla juuri niin pitkään kuin haluaisin. Olen miettinyt, millä saisin ahdistustani lievennettyä. Terapia tuntuu repivän sitä esiin koko laajuudessaan, vaikka en minä ole vielä siellä ehtinyt kuin vähän taustoista kertoa. Jo ajatus siitä, että lopulta siellä päädytään (toivottavasti) kaiken alkujuurille ja pääsen ehkä tästä ahdistuksesta eroon, on hyvin tehokas lietsomaan ahdistustani uuteen potenssiin.

Mietin tuossa eilen (eli lauantaina) mahdollisuutta kirjoittaa laiminlyöjälle kirje, jossa kertoisin asiat niin kuin ne minun mielestäni ovat ja vetoaisin häneen että pelastaisi edes nuorimmaisen siltä hullulta joka sairastuttaa kaikki ympärillään. Avokki totesi heti, ettei se toimisi. Suutuin aluksi, että kyllähän minä nyt sen ihmisen paremmin tunnen, mutta sitten aloin miettiä tarkemmin. Sen jälkeen kun he muuttivat perässäni tähän kaupunkiin, olen huomannut että mielensärkijä on vihdoin saanut laiminlyöjästä sellaisen otteen että hän ei enää jaksa pitää omista mielipiteistään kiinni. Tuskin hän minkään vetoomuksen - olkoon kuinka hyvä tahansa - jälkeen jättäisi aviomiestään, pakkaisi tavaroitansa ja veisi nuorimmaisen mukanaan johonkin kaupungin vuokra-asuntoon. Joten päätin olla kirjoittamatta sitä kirjettä.

Jossain vaiheessa ehkä pitäisi taas yrittää selittää tilannettani laiminlyöjälle ja muullekin suvulle, mutta miten selitän nyt vielä mitään, kun en tiedä itsekään miten asiat ovat. Olen yhä ihan hukassa ja alitajuntani istuu muistojen päällä niin etten varmasti muistaisi mitään mahdollisesti vahingollista. Mutta juuri niitä todisteita tarvisisin siihen, että saisin sukuni puolelleni. Vaikka kyllähän he kaikki taitavat jo arvata.

Ihmettelen, miksi alan nyt kauheasti ajatella sukuani. Olenhan pyrkinyt irrottautumaan heistä kaikista mahdollisimman pitkälle, kunnes tapasin avokin ja tämä nykyinen paranemisprosessi alkoi. En halua tunnustaa vieläkään olevani riippuvainen joistakin minulle lähes tuntemattomista ihmisistä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)