18.3.2008

Hyvää yötä ja huomenta


Heräsin tuossa puoli kahden aikoihin siihen että avokki yritti hajottaa sänkyä takapuolellaan. Patjat velloivat. Raukka taisi nähdä pahaa unta kun niin heittelehti. Herätin hänet, hän käänsi kylkeä ja nukahti uudelleen, vaikka ulvahteleekin välillä. No, minä en enää saanut unta. Tässä sitä valvotaan.

Päässäni on vain mustaa tällä hetkellä. Mustaa ja kipu oikeassa jalassani. Pitäisi venytellä, mutta en halua. Huomaatteko? En saisi helpottaa oloani millään tavalla tai huolehtia itsestäni mitenkään, olenhan kaikista hirvein ihminen. Pakotin illalla itseni pesemään hampaani, vaikka en olisi halunnut (minä mitään hampaita ansaitse, tippuisivat vain pois). Sitten jos ja kun yöllä vihloo hampaita kun ylähampaassa oleva reiän alku kasvaa, niin minähän olen vain ansainnut sen kivun kun en osaa edes itsestäni huolehtia sen vertaa että pesisin hampaani. En halua pistää päivällä itselleni rintsikoita, en ansaitse muuta kuin polvissa roikkuvat pussit jotka karkottavat varmasti kaikki miehet. En halua syödä, enhän minä läski mitään ruokaa ansaitse kun en edes tee mitään tuottavaa. Laiska paska.

Hirveä viha itseäni kohtaan. Olen tuhonnut koko perheeni, koska en ikinä tule olemaan niin hyvä kuin mielensärkijä vaatii. Vali-vali ja vine off. Ei minulla ole oikeutta valittaa koko maailmalle. Onhan niitä isompia ongelmia vaikka kenellä. Jotkut eivät saa sitä ruokaa vaikka haluaisivatkin syödä, ja minulla mätänee ruoat kaappiin kun en HALUA syödä niitä. Olen paha, paha ihminen.

Enkä ole. Olen hyvä ystävä ja kaikesta huolimatta niin hyvä kumppani että avokki on pysynyt rinnallani. Olen välittävä sisko joka kykeni auttamaan siskoaan. Osaan vaikka mitä hienoa. Osaan tehdä ympäristöstäni nätin. Osaan tehdä villasukat kahdessa päivässä. Osaan tehdä pipon ilman ohjetta. Osaan tehdä ruokaa joka maistuu joltakin (enemmän kuin mihin laiminlyöjä on ikinä pystynyt). Osaan puhua englantia niin hyvin että tulen ymmärretyksi ja ymmärrän (vaikken hyvin puhukaan) saksaa ja ruotsia. Minulla on hyvä yleissivistys: Tiedän että ortodoksit ovat kristittyjä (yksi politiikkaan lähtenyt luokkakaverini ei tiennyt) ja että tulisi ajatella asioita enemmän globaalisti eikä vain sen mukaan mitä itse kykenee ympärillään näkemään. Osaan selittää asioita ihmisille niin että he tajuavat (olen huomannut että tämä on suuri taito). Osaan saada ihmiset näkemään että he kohtelevat lemmikkejään väärin ja saan heidät muuttamaan tapojaan. Osaan olla kohtelias halutessani ja löydän tarvitsemani tiedon melko helposti. Haluan uskoa ihmisistä hyvää lähes sinisilmäisyyteen asti. Opin nopeasti ja haluan pärjätä kaikissa minulle annetuissa tehtävissä.

Silti minä pidän itseäni vähemmän arvokkaana kuin katuojaan kuollutta oksennuksessaan makaavaa juoppoa. Jopa katuojaan kuollut kapinen rakki on minua arvokkaampi. Kaikki muut ansaitsisivat onnea ja hoivaa ennemmin kuin minä. Nautin, kun avokki halaa minua, ja samantien ajattelen etten ansaitse sellaista hellyyttä. Haluan kääntää avokin minua vastaan, sillä hänenkin tulisi vain rankaista minua, olenhan tyhmä, laiska ja saamaton.

Minulla on ollut aivan hirveä lapsuus. Ei kukaan normaalista perheestä tullut koe näin. Olen huomannut kaupungilla liikkuessani olevani kateellinen nauraville nuorille ja lapsille. Heillä on paljon paremmat vanhemmat kuin minulla koskaan. Voi kun en olisi joutunut käymään tätä kaikkea läpi. Tuska on ehkä tehnyt minusta paljon vahvemman kuin mitä minusta muuten olisi tullut, ja osaan käydä tunteitani ja ajatuksiani läpi paremmin kuin jos olisin kokenut onnellisen lapsuuden (jolloin ei olisi tarvinnut pelätä sekoamista koko ajan). Ymmärrän paremmin elämää tämän kokemuksen jälkeen, en ole tynnyrissä kasvatettu. Silti vaihtaisin tämän kaiken siihen että voisin nyt nauttia elämästäni onnellisena ja tietämättömänä maailman pahuudesta. Voi kun minulla olisi ollut rakastavat vanhemmat...

Nuorimmainen hyppäsi metrin ilmaan kerran kun pudotti pienoismallin osan kun askartelivat avokkini kanssa tässä sohvapöydän ääressä. Hän oli ihan varma, että nyt hänelle huudetaan. Hän oli aivan ihmeissään, kun avokki vain hymyili, nosti osan lattialta pöydälle ja jatkoi selittämistään pienoismalleista niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tajusin silloin miten paljon olen sentään edistynyt. Minulla alkaa olla jotain käsitystä siitä, miten ihmiset normaalisti toimivat. Tiedän että jos astia hajoaa pesukoneessa, normaalit ihmiset eivät pidä sitä maailmanloppuna, vaan siivoavat palaset roskiin. Tiedän että jos lapsi kiukuttelee normaalissa perheessä, vanhemmat yrittävät helpottaa hänen oloaan sen sijaan että haukkuisivat lapsen pataluhaksi, vaikeaksi lapseksi joka haluaa vain kiusata vanhempiaan. Tiedän ettei normaalissa perheessä uhata heittää lapset lumihankeen (ts. jättää heitteille) vain siksi etteivät nämä halua olla koko pitkäperjantaita neljän seinän sisällä suremassa. Tiedän, ettei normaalissa perheessä lapsia käsitellä kuin näyttelyesineitä, jotka voi siivota laatikkoon odottamaan sen jälkeen kun niitä on esitelty vieraille. Tiedän, ettei normaalissa perheessä lapsia arvoteta vain ja ainoastaan koulun todistuksen keskiarvon mukaan.

Tai mistäs minä tietäisin, minä voin vain arvailla sen mukaan miten kavereitteni perheissä on toimittu. Käsitykseni perheen toimintatavoista ovat vieläkin niin vääristyneet, että avokkini perhe yllättää minut monin tavoin joka kerta kun käymme kylässä. Ajatella, että avokin isä haluaa oikeasti näyttää minulle jotain. Ajatella, että avokin äiti tekee minulle aamulla voileipiä odottamaan sitä että herään ennen kuin hän lähtee lenkille. Ajatella, että avokki voi lainata vanhempiensa autoa ilman että joutuu lupaamaan että tekee vastapalvelukseksi jotain. Ajatella, että ylipäätään perheessä autetaan toinen toistaan pyyteettömästi ilman että siitä pitää käydä kauppaa. Ajatella, että avokin vanhemmat haluavat hankkia meille wokkipannun/ teenkeittimen/ aterimia vain siksi, että jompi kumpi meistä kokee sellaista tarvitsevansa. Ajatella, että avokin isä antaa avokille rahaa tuosta noin vain, ja sanoo että "osta sillä jotain kivaa itsellesi". Vielä uskomattomampaa: avokin isä saattaa antaa avokille rahaa tuosta noin vain, ja sanoa että "osta sillä jotain kivaa (minun nimi):lle".

Tuosta viimeisestä meinasi pää räjähtää. Samoin kuin siitä että avokin äiti haluaa antaa minulle vanhoja vaatteitaan tai kun olimme lähdössä häihin, hän halusi antaa minulle äitinsä tekemän huivin juhlissa käytettäväksi. En ikinä tiedä tällaisissa tapauksissa mitä pitäisi tehdä. En osaa kiittää. Kiitollisuuteni jo niistä voileivistä on sitä luokkaa että pitäisi purskahtaa kyyneliin ja kapsahtaa kaulaan, mutta ei niistä parane, se kun ei olisi ihan normaalia. Mitäs sitten, kun minulle halutaan antaa jotain joka tekee minusta osan sukua tai minua halutaan ihan oikeasti rahallisesti auttaa vaikken ole edes heidän lapsensa?

Yhdessä vaiheessa (13/14v.) jaksoin eteenpäin vain sillä, että ajattelin että minulla on mahdollisuus saada poikaystäväni vanhemmista itselleni uusi perhe. Haaveilin silloin juuri sellaisesta kohtelusta kuin mitä avokin vanhemmilta olen saanut. En uskaltanut toivoa että se joskus voisi toteutuakin. Mutta niin se vain elämä yllättää. :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)