30.3.2008

Ihana virhe!


Mikä minussa oikein haluaa merkitä kaikki virheeni? Se osa minusta haluaa oikein mässäillä virheilläni. Iskeä siihen virheeseen ison Huomio!-kyltin ja huolehtia että minä nyt varmasti ryven siinä virheessä. Vähän samalla tavalla, kuin mielensärkijän mielestä opetetaan koiria sisäsiisteiksi: Aina, jos löytää koiran jätöksiä jostain talosta, haetaan koira paikalle ja työnnetään sen kuono siihen kasaan että oppii. Minä en ymmärrä, miten se koira tuollaisesta mitään oppii. Mutta minä opin tällä tavalla hyvin. Katso nyt, sinun virheesi: Tämä todistaa, että olet huono ihminen joka ei ansaitse mitään hyvää. Mutta sehän on ihan yhtä luonnollista minun tehdä virheitä, kuin se, että koiranpentu sotkee sisätiloissa. Erehtyminen on inhimillistä.

Eikä ole. Mielensärkijäkin on aina oikeassa, täydellinen ja erehtymätön. Eikös? Kyllä minustakin vielä tulee. Kaikkihan ovat aina lopulta samaa mieltä kuin mielensärkijä, joten hänen täytyy olla oikeassa. Eikö? Ei! Hän ei ole tehnyt eläessään mitään oikein minun silmissäni. Kaikessa on aina taka-ajatus. Paitsi hänen mielestään. Ihminen, joka ei näe maailmaa kuin vääristyneesti, ei voi olla kaikkitietävä. Ei voi.

Huomaatteko? Minun pitää perustella tämä itselleni. Vakuuttaa itseni. Jakaa maailma uudelleen hyvään ja pahaan. Terapeutin mukaan ongelmani onkin siinä, etten voi vain vaihtaa kaikkea nurin kurin kuin kahden hillopurkin etikettejä keskenään. Mikään ei ole vain hyvää tai pahaa (kuten usan politiikassa), vaan kaikessa on aina sekä että. Harmaa alue on se, jonka haluaisin sulkea pois mielestäni. Jos mielensärkijässä on hyvää, minä en saisi olla niin ankara häntä kohtaan. Jos laiminlyöjässä on hyvää, minun pitäisi sääliä häntä ja yrittää auttaa. Jos minä saan itseni uskomaan etten ole kaikista kamalin, minusta pitäisi tulla siis .... En osaa edes kirjoittaa sitä. Minusta pitäisi tulla hyvä. Tai ainakin minussa pitäisi olla jotain hyvää.

Jos rakastaisin muita niin kuin itseäni, kuten riparilla yritettiin kallooni upottaa, olisin hirveä sadisti, joka säälimättä ruoskisi ja vaatisi. Yritän kuvitella itseni haavoittuneeksi linnuksi, jonka löydän ja parannan vähitellen. Minä en syntynyt tällaiseksi, minusta kasvatettiin tällainen. Minä en ansainnut sitä, mutta elämä ei ole täydellistä. Ei kenelläkään.

En halua tunnustaa itselleni, että olen rinnastanut mielensärkijän jumalaan. Mitä väliä sillä, että olin silloin niin pieni, kun pidin tätä rinnastusta totena, että kaikkien psykologian kirjojen mukaan lapsen kuuluukin silloin kokea niin. Vaikka isä kuinka huutaisi ja riehuisi, minun pitää yrittää olla hänen kanssaan samaa mieltä ja korjata itseäni, koska minä en osaa ymmärtää suuria linjoja. "Anna aikuisten hoitaa." Muistan hämärästi seisoneeni olohuoneen matolla ja isä raivosi. Minulla oli kai joku lelu kädessä. Se oli niin iso, että laahasi lattiaa. Taustalla ovat kirjahyllyt ja niiden keskellä ikkuna. Olen siis alle kolmen, koska niin oli ensimmäisessä asunnossa jossa asuin. Yritin käsittää miksi hän huusi. Olin pelästynyt. Mutta myös kunnioitin häntä aivan hirveästi. Muisto on vain välähdys ja se iski tässä kirjoittaessani. Minä olen kunnioittanut sitä paskiaista. Aivan ilman vaatimuksia. Ja hän on käyttänyt sitä luottamustani, lapsen uskoani niin väärin kuin mahdollista. Käyttänyt minua lokaämpärinään, syntisäkkinään, palvelijanaan, hyvänä tekosyynä ja vaikka minä. Miksen minä ole voinut vihata sitä miestä heti synnytyslaitoksella? Miksen, miksen miksen?

Terpan mukaan meidän kaikkien tulee (jonkin teorian mukaan) tappaa vanhempamme päässämme ennen kuin voimme vapautua heidän vaatimuksistaan ja löytää oman tiemme. Minä joudun taistelemaan mielensärkijän kanssa todella pahasti. Olen tappanut hänet vaikka kuinka monta kertaa, mutta ei se selkärangaton tunnesokea sadisti kuole, vaikka kuinka yrittäisi. Olen yrittänyt pistää hänet sirkkelistä läpi, paloitella, polttaa, juntata mössöksi, teloittaa giljotiinilla, ampua, iskeä teräaseella, sahata kahtia, pudottaa lentokoneesta ja mennä hyppimään jäännösten päälle. Sylkeä päälle vielä lopuksi. Olen yrittänyt miettiä, miten riemuitsisin hänen hautajaisissaan. Siellä olisi vaikka kuinka paljon ihmisiä, jotka hän tunsi ja jotka tunsivat hänet, ja sen väen edessä saisin vihdoin kertoa heille, millainen se mies oikeasti oli. Voisin vielä mennä potkaisemaan arkkua. Jos annettaisiin, potkisin vielä sitä ruumistakin. Pyytäisin halukkaat mukaan. Potkittaisiin urakalla sisarusteni kanssa. Ehkä mummo ja laiminlyöjäkin tulisivat hyppimään siihen päälle.

Mutta ei se mene niin. Se kirottu kiusaaja elää vielä monta vuotta, kunnes tikahtuu omaan inhottavuuteensa. Kaikki surevat hautajaisissa ja itkevät hänen haudallaan. Laiminlyöjä on kohta sitä mieltä että se mies oli hienoin mies joka koskaan on elänyt. Ja sitten minä olen taas yksin mielipiteeni kanssa. Kuolleista ei saa puhua pahaa. Jos minä tappaisin sen kaikista alhaisimman torakan, kukaan ei puhuisi siitä, miten inhottava hän oli, vaan siitä, miten oma tytär voi seota ja tappaa tuosta noin vain ihan ilman mitään ennusmerkkejä. Niin se menisi.

Mutta minä voin oppia hänen virheistään. Voin elää elämäni muita auttaen ja kunnioittaen niin että minusta pidetään sen mukaan mikä olen sisältä, en sen mukaan mikä oppiarvo minulla on tai kuinka rikas tai kuuluisa olen. Voin elää elämäni säilyttäen perspektiivin. Voin muistaa kuka olen ja missä olen suhteessa muuhun maailmaan. Minä olen muurahainen, mutta muurahainenkin voi hypätä veteen ja saada aikaan renkaita. Ennen kaikkea, minusta voi tulla jotain parempaa kuin mielensärkijä on läheisilleen ollut. Minä haluan olla parempi. Mukavampi ihminen. Ei väliä, vaikka minua ei kukaan muistaisikaan kun olen kuollut, kunhan kukaan ei muistaisi pahalla.

Sinänsä järkevä toive, mutta jos sallin itseni ajatella noin, koen korottavani itseni korkeammalle kuin ansaitsenkaan. Teen itsestäni pyhimyksen. Pyhimyksen? Miten ihmisestä voi tulla pyhimys, kun haluaa vain elää paremmin kuin edellinen sukupolvi? Eikös se ole vain luonnollista? Enhän minä nyt niin kovin suuria tuossa edellisessä kappaleessa itsestäni ajatellut? Ajattelinpas. Toivoin, ettei kukaan ajattelisi pahalla. Minähän olen kaikista surkein, ja minua tulisi vihata aina ja kaikkialla, jopa sen jälkeen kun minua ei ole. Lisäksi irrottaudun mielensärkijän kaavoista: En pyri maailman parhaaksi missään, ajattelen eri tavoin kuin hän. En vieläkään halua sallia sitä itselleni. Teen siinä virheen, mutta haluan pysyä tässä virheessä. Ihana virhe, jossa saa taas velloa ja josta ei saa päästää irti. Koska silloinhan minä olisin jotakin. Jotain isompaa kuin mielensärkijä. Ja jumalallahan ei ole pomoa.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)