18.3.2008

Jatkoa edelliseen


Ehkä pitäisi joku päivä niitä avokin äidin voileipiä syödessä ruveta itkemään sitä, miksen voinut syntyä siihen perheeseen. Tai ei nyt ihan siihen perheeseen, mutta samanlaiseen. Normaaliin. Sellaiseen, jossa välitetään. Alkoholisoitunut yksinhuoltajakin olisi parempi, jos oikeasti rakastaisi lastaan. Olen ollut sellaisellekin perheelle kateellinen. Miksi minun täytyy olla vieläkin näin riippuvainen perheestä? Tai perheen ihannekuvasta. Ei kai kenelläkään ole ollut täydellistä lapsuutta. Jos aineellisesti on kaikki, sitten on henkisellä puolella jotain. Hemmotellaan piloille (yöks!) tai annetaan vain tavaraa, ei aikaa. Viimeistään teini-iässä kaikki menee pieleen. Mutta silti suuri osa ihmisistä ei halua tappaa toista vanhemmistaan ja vieläpä mieti miten sen tekisi.

Tuolla sängyssä pyöriessäni mietin hetken sitäkin, että mitä väliä vaikka mielensärkijän taposta vankilaan joutuisinkin. Positiiviset puolet voisivat kompensoida sen moninkertaisesti. Voisin jopa päästä hoitoon josta ei pääsisi pois ennen kuin on oikeasti selväjärkinen. Miksi pitäisi vain kestää, kestää ja kestää ihan vain kestämisen vuoksi?

Samaan aikaan päässä takoo ylpeys: Minähän näytän sille hullulle, että mitä hän tekeekin, minä selviän siitä. Ei mitään väliä, mitä mieltä hän on. Onhan niitä miljoonia muita ihmisiä, jotka ovat minua kehuneet, osa on jopa toivonut että heillä olisi yhtä osaava, fiksu tai hyvätapainen lapsi kuin minä. Puoliorpo olisi ollut parempi kuin tämä helvetti, minkä minä jouduin käymään läpi. Olen nyt vasta alkanut huomata, kuinka tunneköyhä minusta on tullut. Luin jo pienenä sarjakuvia joissa revittiin, tapettiin ja raiskattiin silmittömästi. Leffaa katsoessa huomaan reagoivani väkivaltaan vähemmän kuin "normaalien perheiden lapset". Ainoa elokuvatyyppi jota en mielelläni katso on kauhu. Olen pelännyt elämässäni tarpeeksi. Olen kyllästynyt kyllä vähitellen murhadekkareihinkin, joita tulee tuutin täydeltä. Huom: kyllästynyt. Näen jatkuvasti unia, joihin pitäisi laittaa k-18-merkintä raakuuden takia. Ihmisiä räjähtelee, heitä silvotaan, pilkotaan, tapetaan. Aikoinaan uneni saivat minut kauhun valtaan silloin kun mikään muu ei minua liikuttanut, mutta nykyään alan turtua niihinkin. Ai, lapsi söi nälkäänsä toisen kätensä. Hoh-hoijaa.

Kai tämä on seurausta siitä, kun päivästä toiseen piti kovettaa itsensä sille, mitä tahansa mielensärkijä keksi sanoakaan. Piti hokea että vaikka hänen mielestään asia meni näin, minä tiedän että oikeasti tein oikein. Sellaisen hokeminen on rasittavaa. Ja on loukkaavaa kun joutuu jatkuvasti kuuntelemaan kaikenlaisia haukkuja:

"Sinä olet kaikista kamalin lapsi! Tuollaisen ei olisi pitänyt syntyäkään! Mitä syntejä minä olen tehnyt kun minua näin rankaistaan? Pitääkö sinun kiusata minua näin? Kuinka inhottava sinun pitää olla, eikö vähempikin riittäisi? Rankaiset vanhaa isääsi näin. Pitäisi sinunkin olla kiitollinen että jaksan pukea ja ruokkia sinut, luuletko että selviäisit hetkenkin ilman minua! Sinusta ei ikinä tule mitään ellet mene rikkaisiin naimisiin! Te kaikki vihaatte minua, ette te muuten kiusaisi minua näin hirvittävästi! Luuletko sinä että minä kestän mitä vain? Pitäisihän sinun ymmärtää paremmin! Olisitpa sinä niin kuin niiden-ja-niiden tytär, heidän ei tarvitse kestää tällaista!"

Ja kun tuollainen ryöppy tulee monta kertaa päivässä ihan vaan vaikka siksi, ettet tiedä missä on kaukosäädin, alkaa kyllä jossain vaiheessa usko pettää. Minä en halua tuntea enää mitään. Haluan vajota koomaan omaan Mikä-Mikä-Maahani pääni sisään missä mielensärkijä on tuntematon käsite. Haluan olla jo 98-vuotias, jolloin tietäisin jo koko tarinan. Tietäisin, kannattiko yrittää. Silloin voisin hyvin käydä maate odottamaan kuolemaa ja kaikki pitäisivät sitä ihan normaalina.

Yritän mennä taas nukkumaan, jos heräisin ajoissa terapiaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)