12.3.2008

Jos ei syö, tulee nälkä


Tuleepa tänään syvällisiä huomioita. Nyt myös avokki on kipeä, ja minuun iski toisen viruksen tauti heti kun olin melkein toipunut edellisestä. Ruoka ei oikein sairaana maistu (eipä sitä jaksa tehdäkään), mutta öisin heräilen nälkääni. Mikä ihme siinä on? Eikö kroppanikaan osaa päättää? (tänään syöty: 2 appelsiinia, neljä lusikallista kaurapuuroa ja kaksi lasillista mehua)

Olin saavani jonkun todella hienon ajatuksen tuolla sängyssä, jota piti tulla tänne raportoimaan kun totesin etten (taaskaan) saa unta. Nyt en sitten tietenkään muista sitä enää. Jotenkin se liittyi ajatukseen että pitäisi kääntää ajatus "olen huono tytär" jotenkin ajatukseen "minulla oli surkea isä". Tuo jälkimmäinen ajatus sai minut melkein itkemään, mutta eihän sitä voi tehdä kun sairas avokki onnistui vihdoin nukahtamaan vieressäni. Piti tulla koneen ääreen.

Huomenna olisi taas terapia. Tällä kertaa olisi jo äänikin tallella, ellei yön aikana tapahdu ihmeitä. Mitä ihmettä minä puhun siellä? En jaksaisi jankata samoja asioita uudelleen ja uudelleen, kun pohdin niitä pienessä päässäni 24/7. Terapeutti lupasi että huomenna käytäisiin paremmin läpi sitä tekstiä jonka toin viime kerralla. Ainakin paperi puhuu puolestani, ehkä en jäisi jumiin. Onneksi terapeutti osaa tökkiä minua aika nopeasti jos vaikenen. Monesti hän onnistuu kysymään juuri sellaista että yllätyn ja pystyn jatkamaan juttua. Tai ehkä yllättyminen on väärä sana. Ajatuslukon aukeamista minä kai yritän selittää. Jumitun johonkin ajatukseen ja hän avaa sen lukon kysymällä jotain mitä en osaa odottaa. Sitä kai se terapia on. Sitä minä osasin odottaakin. On rauhoittavaa kun joku kuuntelee, ajaa eteenpäin ja availee lukkoja joita en saa itse auki.

Sängyssä pyöriessäni keksin tavan tappaa mielensärkijä ilman että siitä jäisi kiinni. Ainoa haittapuoli asiassa olisi, etten osaa valehdella. Punastun heti kun yritän. Fantasioin myös mielensärkijän tappamisesta kirveellä niin että veri lentää. Ryömin päässäni siihen koloon josta ajatus "haluan kuolla" nousee, ja löysin sieltä pienen mustan tervan peittämän otuksen, joka paljastui mielensärkijäksi. Nostin sen niskasta pois kolostaan ja hakkasin sitä kirveellä, mutta eihän se kuole. Ei millään. Ai kun toivoisin että mielensärkijä kaatuisi portaissa tms. ja ambulanssia ei saataisi paikalle, vaikka sen joku kutsuisikin.

Haluan saada sen miehen kärsimään kaiken sen mitä hän pisti minut kärsimään. Korkojen kera. Kaikki ne kerrat kun melkein itkin ja yritin pitää tärisevät jalkani kasassa. Kaikki ne kerrat kun olen joutunut pelkäämään huoneessani, että kohta joku tulee ovesta. Kaikki ne kerrat kun olen joutunut kuuntelemaan sen äijän huutoa aiheetta tai aiheettomasti niin että on lopuksi pitänyt pyyhkiä sylkeä naamastaan. Kaikki ne kerrat, kun minulta on vaadittu mahdottomia. Ja erityisesti kaikki ne kerrat, jolloin hän on hyökännyt kimppuuni (kuten silloin kun minulla oli vatsatauti, hän ei uskonut ja heitti minut seinään) ja kerrat jolloin hän on uhannut henkeäni.

Minulla on ollut karmea lapsuus. Miksi minä yhä luulen ansainneeni sen? Miksei aivoissa voi olla sellaista toimintoa, että jos jompi kumpi vanhemmista on sekoboltsi, kaikki vanhemmasta välittämiseen ohjaavat aivotoiminnot lakkaisivat siihen paikkaan? Ovathan ne aikoinaan olleet tärkeitä eloonjäämisen kannalta, mutta helpottaisi, jos sisäinen lapseni ei jatkuvasti itkisi kun pyrin hylkäämään "vanhempani". Aargh...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)