12.3.2008

Kartta

Päädyin tukiaseman sivuille ja löysin sieltä mielenkiintoisen viestiketjun. Eli homman pitäisi (pitäisi on hirveä sana) mennä näin: itsensä syyttäminen-->sureminen-->hyväksyntä. Toivottavasti olen jossain vaiheessa samassa tilanteessa kuin Immikkä:

"Ennen mua hävetti, kun olin niin heikko. Nyt suren sitä, mitä jouduin käymään läpi ja myös sitä, miten ilkeä olen itselleni ollut. Oon myös käynyt läpi rajun vihan vanhempiani kohtaan. Raivosin aikani (en niille suoraan), ja yksi päivä huomasin, etten enää ole vihainen ja mulla oli parempi olo."
Toisaalta, ei tuossa mitään uutta ollut. Tiesinhän minä jo valmiiksi että surra pitää, mutta oli jotenkin lohduttavaa löytää ihminen joka on oikeasti käynyt tuon kehityskulun läpi. Pitäisi kai alkaa käydä niitä kamalia muistoja läpi siltä pohjalta, että minun ei olisi pitänyt osata enempää tai paremmin, vaan että minulta vaadittiin liikaa eikä minun annettu olla oma itseni. Mutta kun en halua käydä niitä muistoja läpi. Ei meillä "kotona" saanut itkeä tai nauraa. Lasten piti olla hiljaa ja huoneessaan. Ensimmäinen poikaystäväni opetti minut nauramaan ja puhumaan tunteistani, avokin kanssa pitäisi opetella itkemään.

Olenhan minä jo itkenyt, mutta se on ollut sellaista tunnekylmää itkua. Eli vesi valuu silmistä, mutten tunne oikein mitään. Aika taitavaa tunteidensa välttelyä. Ruumis suree, minä en. Miksi minä pelkään itkua? Ensinnäkin joutuisin palaamaan niihin kamaliin hetkiin ja pelkään että se vahingoittaisi minua jotenkin. Masentuisin ihan turhaan. Toisekseen en halua muistaa, haluan unohtaa.

Yöt ovat nykyään kai siksi pahimpia, että silloin minulla on aina ollut aikaa tunteilleni. Omassa sängyssäni olen ollut enimmäkseen turvassa, varsinkin jos mielensärkijä on nukkunut. Yöllä avokki on siinä vieressä henkisenä tukena. Yöllä ei ole häiritseviä tekijöitä, ei voi lukea kirjaa tai tehdä ylipäätään muuta kuin vatvoa asioita päässään. Jos ei vatvo hereillä, alitajunta hoitaa asian unessa. Aamulla on sitten kamala ja surkea olo yön jäljiltä, vaikken muistakaan uniani. Tai muistan vain osittain. Sensuuri toimii.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)