25.3.2008

Kotona taas!


Hei kaikki ihmiset! Arvatkaas kuka lähti tämänpäiväisen hoitokokouksen jälkeen niin kiireellä osastolta että meinasi unohtaa yöpaitansa ja unohti pyytää luvatut lääkkeet tälle päivälle? Alkoi jo puuduttaa se osastolla istuminen ja tänään tuli tunne että oli puhunut itsensä kuiviin. Lisäksi se että käytävällä selän takana kulki edestakaisin ihminen, joka itki tuntikausia putkeen ja kieltäytyi kaikesta avusta, oli aika ahdistavaa. Avokkiakin tuli jo ikävä. Oli ihana tulla kotiin.

Tämä keventynyt olo johtuu osaksi lääkityksen tehoamisesta, mutta myös kahdesta oivalluksesta, joista toisen sain jutellessani vuorohoitajani kanssa ja toisen tuossa hoitoneuvottelussa. Ensimmäinen oivallus oli, että jos takapakkia tulee, se vain kuuluu elämään. Paraneminen on aaltoliikettä, eikä aina voi mennä vain ylöspäin, vaikka kuinka helpottaisi välillä. Lääkkeet poistivat ahdistuksen niin hyvin, säännöllinen syöminen auttoi niin paljon ja se että pystyin vihdoin nukahtamaan illalla aamuyön sijaan paransi oloa niin paljon, että jo ehdin uskotella itselleni, että inhottavat ja ahdistavat ajatukset pysyisivätkin poissa. Kun ne sitten alkoivat palailla, aloin uskoa etten paranisi ikinä. Onneksi tajusin pyytää keskusteluapua, ja ymmärsin että takapakkeja tulee jatkossakin, eikä tunteitaan pääse pakoon. Päätin pistää jääkaapin oveen aaltokuvion että muistaisin seuraavassa aallonpohjassa että surkeakin olo kuuluu paranemiseen.

Toinen oivallukseni oli vielä suurempi. Saimme hoitoneuvottelun aikana selville, miksi päässäni hokee "haluan kuolla", vaikka nautin elämästäni. Olen lapsena kokenut niin voimakkaasti, etten saa tuntea vihaa, häpeää tai surua, että olen verhonnut ne jopa itseltäni tällaisella "negatiivisella voimalauseella". En tiedä, onko lause aina ollut "haluan kuolla". Voihan olla, että kun olen kokenut ettei minua lapsena kuunneltu, lause lopulta muodostui niin tehokkaaksi kuin voi olla. Eihän ole suurempaa uhkausta kuin tappaa itsensä, jos joku ei kuuntele. Eli kun ajattelen "haluan kuolla", se kertoo tunteesta jonka kiellän itseltäni. Nyt kun tiedän mistä on kyse, olen aina pystynyt korjaamaan itseäni. "Haluan kuolla" "Ei, tunnen häpeää ihan turhasta. Rauhoitus nyt". "Haluan kuolla." "Ei, olen vihainen. Hakataanpas sohvatyynyä kunnes helpottaa."

Olo oikeasti helpottaa kun ei jatkuvasti vatvo kuolemista. Tai sitä miksi haluaa kuolla. Tai sitä, mitä kaikkea pahaa onkaan tapahtunut. Sain paljon kotiläksyjä. En saa sanoa "olen sairas". Minun pitää sanoa "olen toipilas". Eli ei enää "en tee sitä, koska olen sairas" vaan "teen sen verran kuin jaksan, koska olen jo toipilas". Minun pitää pahoinpidellä vähintään yksi tyyny päivässä. Minun pitää syödä säännöllisesti ja ottaa tavaksi säännöllinen unirytmi. Lupasin olla vahingoittamatta itseäni osastolla ollessani, ja nyt kun kotiuduin, jouduin lupaamaan avokille etten vahingoita itseäni kotonakaan. Minun pitää alkaa taas liikkumaan. Lupasin käydä vähintään kävelyllä joka päivä. Vähintään vartin verran. Lisäksi minun pitää kehua itseäni joka päivä ja tehdä kaikkea mistä pidän.

Syömisestä saa sujuvampaa, kun ruoka on hyvää ja syöminen ei ole valinnaista, vaan sitä tehdään klo 8, 12, klo 15 ja klo 18. Piste. Iltalääkkeen otan klo 22, ja olen sängyssä vartti sen jälkeen. Näin olen päättänyt. Nyt on enää yksi ongelma. Miten saisin pysyttyä selvillä siitä, otinko lääkkeet tänään vai en? Dosettia ei ole. Nyt pitää syödä 150mg Sertralinia aamulla, päivällä saan tarvittaessa ottaa 1-2 Opamoxia ja illalla pitää ottaa 1-2 Imovanea. Suunnittelin rakentelevani dosetin tulitikkurasioista. Kai sekin toimii. Pääasia, ettei tule yliannostusta ja että ahdistus pysyisi aisoissa. Seuraava ongelma on kai sitten se vaihe kun näistä lääkkeistä pitää vähitellen irrottautua. Varasin kyllä jo ajan psykiatrilleni, että joku muukin vahtii syömisiäni. Siis pillereiden.

Avokki lähti poikien iltaa viettämään, mutta otin Opamoxin, söin hyvin hyvää ruokaa ja videolla odottavat viikon parhaat televisio-ohjelmat jotka ihana avokkini nauhotti minulle, kun arvasin oikein että osastolla en niitä voisi katsella. Nyt voi sitten nauttia olostaan. Odotan jopa nukkumaan menoa innolla, sillä nyt tiedän että ajoissa otettu Opamox pitää illalla iskevän ahdistuksen ja kauhun aisoissa ja jos se iskeekin, nukahdan varmasti puolessa tunnissa nukahtamislääkkeiden ansiosta. Ja jos herään yöllä enkä saa unta, voin ottaa Opamoxin ja nukkua taas. Olen jopa alkanut taas nähdä muitakin unia kuin painajaisia. Ehkä olen vihdoin alkanut antaa itselleni armoa. Lupasinhan vuorohoitajalle liittyä AAA-kerhoon: Annan itselleni armoa, arvoa ja aikaa.

Nyt keskityn nauttimaan hyvistä ohjelmista, hyvästä teestä ja alan miettiä otanko iltapalaksi muroja vai karjalanpiirakoita. :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)