27.3.2008

Lisää tilaa elämälle


Vieläkin on pysytty aikataulussa. Kävin tänään jopa pitkällä kävelyllä kaverini kanssa. Hän oli jatkuvasti huolissaan jaksanko kävellä niin pitkää lenkkiä kuin ehdotin. Piti muistuttaa että pää minulla on rikki, ei kroppa. Oli ihana ilma rankasta lumisateesta huolimatta. Aurinko pääsi paistamaan pilvien raoista sen verran että välillä oli jopa hyvin aurinkoinen päivä.

Päätin että teen yhden asian aina ruokailujen välillä. Siivosin sen verran että sain olkkarin siistiksi, kävin kävelyllä ja pesin koneellisen pyykkiä. Nyt on päivän työt tehty. Eilisen selvisin ilman Opamoxia, mutta tänään alkoi päivätorkkujen jälkeen ahdistaa niin että piti napata pilleri. Lisäksi hakkasin lisää tyynyä. Aamusella pahoinpitelin jo yhden tyynyn johon olin kiinnittänyt mielensärkijän kuvan. Kuvalle kävi aika hullusti. Revin sen lopuksi. Helpotti. Tunteet ovat kyllä yhä jotenkin "upoksissa". Tulee halu hakata tyynyä, mutta en saa itseäni tuntemaan sitä vihaa kovin vahvasti. Ehkä se ajanmittaan alkaa purkautua kunnolla. Tyynyn hakkaamisen jälkeen tulee surullinen olo ja olen yrittänyt itkeä, mutta surukaan ei suostu nousemaan pintaan. Ehkä yritän liikaa. Lupasinhan antaa itselleni myös aikaa.

Olen ylpeä siitä, etten ole haukkunut itseäni kahteen päivään. Suuri asia. Olen sen sijaan yrittänyt kehua itseäni mahdollisimman paljon. Hienoa, osaat tämän. Ihanaa, sait pyykit pestyä. Upeaa, muistit tiskata. Mukavaa että aurinko paistaa, maataans tässä auringonläikässä vähän aikaa, kun se on niin mukavaa.

Kaikesta edistyksestä huolimatta nyt olo on taas pahempi. Jännitän ensi yötä, että saanko unta. Suunnitelma on ottaa ysiltä Opamox jos se ehtisi vaikuttaa niin ettei öinen kauhu iskisi ja saisin unta ilman Imovanea. Tuntuu turhalta syödä ainetta joka ei edes tunnu toimivan. Onkohan tuo tehon lasku pysyvää kuten Tenoxilla vai palautuukohan se jos ei käytä Imovanea pieneen hetkeen? En ole jaksanut/ ehtinyt löytää netistä tällaista tietoa. Voihan se olla yksilöllistäkin. Tuntuu kyllä että totun noihin nukahtamislääkkeisiin todella nopeasti. Tenoxiakin jäi puoli purkkia yli kun se ei enää toiminut. Avokki söi sitten loput.

Tällä menolla ei kyllä lääkkeet lopu ennen psykiatrin aikaa, kuten laskin tuossa toissapäivänä tapahtuvan. Sitäkin aikaa oli pakko siirtää, kun onnistui psykiatri ehdottamaan juuri sitä aikaa jolloin minulla on terapia. Minulla on viikossa kolme tunnin menoa, ja siitä huolimatta osui sitten ajanvaraus terapian päälle. Äh. No, ehkä se tästä. Ainahan voi soittaa ja kysyä neuvoa jos tulee tenkkapoo.

Olen yrittänyt pitää itseäni nyt vähän väkisin hyvällä tuulella. Jos kerran osaan rämpiä masennuksen suossa, kai minun pitäisi oppia viihtymään myös iloisena. Jos päässä alkaa soida jotain masentavaa, lauleskelen päässäni "perhonen, perhonen, iloinen perhonen" tai hoen "hamsteri-ii, hamsteri-ii". Ei sitä voi olla masentunut, jos ajattelee perhosta kedolla tai iloista vipeltäjää. Mietin, missä menee se tunteiden torjumisen ja itsensä hillitsemisen raja. Ei kai sitä voi itseään hillitä ellei työnnä häiritsevää tunnetta sivuun. Nyt sentään yritän antaa tunteiden tulla kun olen yksin kotona. Joskus niitä pitäisi kai uskaltaa näyttää avokillekin, mutta häntä tuntuu vaivaavan jo se että hakkaan tyynyä. Hän myös ahdistuu itkustani ja huolestuu ahdistuneisuudestani. No, kai hän vähitellen tottuu siihen että en enää ole niin rauhallinen kuin olen ollut.

Öinen ahdistus kyllä voisi helpottaa enemmänkin jos antaisin tunteiden tulla päivälläkin. Mutta ihminen joka alkaa kaupungilla hakata lyhtypylvästä voi kyllä pelästyttää vähän liian monta ihmistä. Varsinkin päiväsaikaan. Yritän silloin vain ajatella kuinka paljon tyynyä hakkaisin.

Tekstien kirjoittaminen on hidastunut hirveästi nyt kun ei enää ole hirveää tarvetta vuodattaa kaikille jotka vain kuuntelevat. Alkuhuuma on mennyt ohitse, nyt alkaa se puurtaminen. Otetaanpas lääke ja ruvetaan pohtimaan mitä haluaisi iltapalaksi.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)