5.3.2008

Nukkumatti on hylännyt minut


En saa unta. En millään. Eihän kello olekaan kuin puoli 3, ja herättävä on ennen klo 10, että ehdin terapiaan ajoissa. Tällä menolla ei kyllä tarvitse herätä, kun en ole nukkunutkaan. Tai nukahtaminen se ongelma on, ei nukkuminen. Ahdistus pitää hereillä, vaikka yhden suuren havainnon teinkin tuossa alkuillasta. Rupesin miettimään, miksi oikein syytän itseäni ukkini sotatraumoista. Selvisi, että tunne liittyi siihen, kun olin sanonut ukille jotain sotaan liittyvää ja mummo riensi hyssyttelemään että ei sellaisia sovi puhua. Laiminlyöjä tai mielensärkijä siihen vielä jotain ihmetteli että eikö tyttö tiedä että ukki on ollut sodassa. Seuraavaksi syytinkin jo itseäni siitä, etten ollut tajunnut, sillä olisihan minun pitänyt tietää. Vaikka olinkin niin nuori, että minulle piti erikseen selittää että Suomessakin on sodittu, ja ukki on ollut sodassa. Olisihan minun pitänyt tietää. Olisihan sinun pitänyt tajuta/ arvata/ tietää. Olisihan. Tajusin, että kauhean moni asia josta syytän itseäni johtuu siitä, että oletan että minun olisi pitänyt tietää jotain enemmän kuin tiesin tai kykenin ymmärtämään. Myös silloin, kun asian tietäminen tai arvaaminen olisi vaatinut lähes jumalallisia kykyjä.

Asetan itselleni hyvin vaatimuksia, vaikka mielensärkijä ei niitä enää minulle olekaan tekemässä puolestani. Nyt ihmettelen, miksi minun pitää ravata terapiassa, kun etenen näin hyvin itsekin. Mutta järki sanoo, että en selviä tästä yksin, varsinkaan silloin kun tulee taas jumiutuminen. Hyvähän se on vauhdin huumassa julistaa ettei tarvitse terapiaa. Masennuksen aallonpohjassa se on vaikeampaa.

Kaiken lisäksi niskassani on jokin todella pieni ja vaikeasti venytettävä lihas to-del-la jumissa, enkä voi kääntää päätäni niin että näkisin vasemmalle. En voi myöskään ravistaa päätäni, nyökyttely kyllä onnistuu. Ei auta venyttely, ei lämpö. Hirteen sietäisi tällainen ihminen. Ei osaa nukahtaa ajallaan eikä osaa kääntää päätänsäkään. Eikä mielestään edisty tarpeeksi nopeasti tässä paranemisessakaan. Minä mitään viiden vuoden terapiaa tarvitse, pyh! Homma pitää hoitaa vuodessa, tai en ole kärpäsen likaa arvokkaampi. Itsensä haukkuminen on nii-iin helppoa. Ja hauskaa. Siitä saa tyydytystä. Olen kiltti tyttö, kun haukun itseäni, ettei mielensärkijän tarvitse. Minä kyllä tiedän paikkani, ja se on jossain kuolleen hylkeen alapuolella arvoasteikossa. Kuollut hylje saa sekin enemmän sääliä osakseen kuin minä ikinä ansaitsen.

On vaikeaa olla iloinen, kun on ollut niin pitkään masentunut. On vaikeaa olla edes tyytyväinen, kun ahdistus ja itseinho ovat niin helposti lietsottavissa esiin. Juuri kun on tottunut siihen että p*skaa tulee niskaan jatkuvasti, sen tulo loppuu, mutta kyyristelee yhä sen sateenvarjonsa takana eikä suostu katsomaan ylös sen vertaa että tarkistaisi onko vaara ohi. Miksen minä voisi nukkua ihan rauhallisesti siitä huolimatta että huomenna pitää jutella terapeutin kanssa tunnin verran? Sanon sen taas: Aaargh.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)