22.3.2008

Päivälomalla


Osastolla ei ole pääsyä nettiin, joten päivityskatkoja seuraa. Torstaina terapiaan mennessäni olin iloinen, kun ajattelin että hän olisi jo jotain tehnyt suljetulle pääsemisen eteen. Kävikin ilmi että asia pitää sopia lääkärin kanssa. Tunsin vihaa. No, käytiin sitten loppu aika läpi sitä, mitä sisäinen lapseni haluaisi tehdä ja millaisia leikkejä lapsena siskoni kanssa leikin (Barbeja jotka kiduttivat Keniä, kotoa karkaavia pikkuponeja). Kiehuin kun lähdin kotiin. Avokki kysyi heti ovella miten kävi, ja kerroin että joko odotan että saan psykiatrilta ajan tai sitten mennään päivystykseen. Avokki kehotti syömään ensin, jos samalla saisin päätettyä mitä teen. Kun ruoka oli syöty, sanoin soittavani päivystykseen.

Jonottamisen jälkeen mukava nuorimies vastasi. Aloitin heti kärkeen vakuuttavasti:

- Hei, tässä se-ja-se. Mä haluan vetää ranteet auki.

- Otas nyt ihan rauhallisesti. Onkos nyt tapahtunut jotain mikä on saanut tällaisen halun aikaan?

- Ei tässä mitään erityistä, mulla vaan on ollut aivan hirvee lapsuus ja oon viime kesästä asti ollu hoidossa ensin psykologilla, sitten psykiatrilla ja nyt myös psykoterapeutilla. Nyt on vaan niin hirvee ahdistus etten mä enää kestä tätä.

- Kerrotko syntymäaikas niin katotaan.

Sain odotella välillä taas lisää, kun nuorimies soitteli psykiatreille ja muille lääkäreille ja pyysi toimintaohjeita. Joka välissä hän selosti mitä on tekemässä ja jonottaessani välillä kysyi olenko vielä langan päässä. Minä istuin avokin sylissä ja tärisin koko puhelun ajan. Lopulta sain toimintaohjeet tulla heti päivystykseen ja sen-ja-sen huoneen eteen, lääkäri hakee sitten siitä haastatteluun ja päättää mitä tehdään seuraavaksi. Jouduin lupaamaan saapua paikalle (tottahan minä olisin sinne mennyt riemusta kiljuen. En minä halua poistua tästä maailmasta, minä vain haluan että tämä ahdistus loppuu) ja nuorimies vielä kertoi että jollen saapuisi paikalle, hän kyllä keksisi keinon minun saamisekseni paikan päälle.

Avokki soitti sitten taksin ja minä otin neuvon mukaan lääkkeet mukaan ja sitten lähdettiin päivystykseen. Jouduttiin vähän aikaa odottelemaan, kun meitä ennen oli kaksi tapausta. Onneksi avokki oli mukana. Olin siinä käytävällä niin ahdistunut, että oli pakko nipistellä itseään ja purra sormea tai huultaan sen verran että ahdistus lievittyi edes hetkeksi. Lääkäri otti sitten vastaan ja kyseli tilanteestani. Hän kertoi, että kirjoittaa minulle pakkohoitolapun psykiatrisen sairaalan päivystykseen, koska vapaita hoitopaikkoja ei ole. Pakkohoitomääräys siksi, jos muuttaisin mieltäni ennen kuin olisin perillä. Kuulemma kuului asiaan. En jaksanut välittää, riemuitsin vain siitä että sairaalaan oltiin menossa. Jouduin vielä odottamaan käytävälle siksi aikaa kun lääkäri soitti vielä jollekin toiselle lääkärille tilanteestani. Sitten meidät ohjattiin odottamaan ambulanssia.

Ambulanssilla piti kiirettä, ja jouduimme odottamaan sitä tunnin verran. Mutta joka tapauksessa terveyskeskuksessa kesti vain 2 tuntia, mikä on kyllä jo ennätys. Perillä minut yritettiin ensin viedä väärälle osastolle, mutta löytyihän se oikeakin. Omahoitajani oli minua vastassa. Hän ohjasi minut ja avokin vierailuhuoneeseen katsomaan televisiota, ja kertoi että valitettavasti päivystävää lääkäriä ei ollut mahdollista tavoittaa ennen kuin kolmen vartin päästä, eikä häntä silloinkaan välttämättä saataisi paikalle heti, koska hänen vastuualueensa on niin suuri. Onneksi sain ruokaa odotellessani. Valitettavasti sitä ei voitu antaa avokillekin (vierailijoiden ruuat pitää tilata etukäteen). Loppujen lopuksi kotoa lähdöstä lääkärin tapaamiseen meni 6 tuntia. Hän oli asiallinen ja niin nuori että valmistumisesta ei varmaan vielä pitkää aikaa ollut. Joka tapauksessa hän oli hyvin tehokas ja sain heti puolikkaan Opamoxin tapaamisen päätyttyä. Illalla sain selville, että hän oli nostanut Sertralinin annostuksen 150mg/päivä ja määrännyt minulle myös nukahtamislääkettä 1-2 tablettia yötä kohden.

Hyvästelin avokin, joka lähti iloisena kotia kohti koska tiesi vihdoin saavansa ruokaa. Minulle esiteltiin osasto, mistä saa pyytää lääkkeitä ja mitkä päivärutiinit ovat. Sain oman kolmen hengen huoneen jossa on oma suihkullinen vessa. Opamox alkoi aika nopeasti vaikuttaa ja käsien ja jalkojen tärinä loppui ja tunne että en saa hengitettyä katosi. Jouduin pinnistelemään että sain pysyttyä hereillä iltalääkkeen antamiseen asti ja lääkkeen avulla nukahdin nopeasti. Seuraavana päivänä piti vielä nukkua päikkärit kun väsytti niin kovasti. Avokki tuli tuomaan minulle kassillisen vaatteita ja muuta tarpeellista ja ristipistotyön että tekemistä riittäisi. Nyt jaksan taas tehdä sitä, kun lääkkeet pitävät ahdistuksen aisoissa.

Omahoitajani on todella mukava. Olen saanut nyt keskusteluapua (ts. saa vuodattaa ja hoitaja kyselee vointia) joka päivä tunnin verran. Kun lisäksi ei tarvitse huolehtia mistään muusta kuin siitä katsooko telkkaria, tekeekö käsitöitä vai lukeeko lehtiä, tuntuu kuin lomalla olisi. Muut asukkaat ovat vähälukuiset. Osasto on nyt aika tyhjillään näin pääsiäisen aikoihin. Ahdistukseni valitsi hyvän hetken kulminoitua. Minua ei olla tuolta pois ajamassa ainakaan hetkeen ihan vain tilan puutteen takia, kun potilaita on vähemmän kuin hoitajia. Opamox on toiminut hyvin varsinkin sen jälkeen kun aloin tunnistaa ahdistuskohtauksen alkamisen merkit. Ensin tulee semmoinen hassu heikottava olo, josta ei oikein tiedä että pyörryttääkö vai onko verensokeri liian alhainen vai väsyttääkö. Sitten joko kädet tai jalat tai molemmat alkavat täristä. Seuraavaksi päässä alkaa taas soida "haluan kuolla". Kun ottaa lääkkeen tuossa tärinävaiheessa, se ehtii vaikuttaa ennen kuin täysi ahdistus iskee päälle.

Ensimmäinen yö meni tosi hyvin, mutta nyt on alkanut uusi oire: Herään aamuyöstä enkä saa uudelleen unta ennen kuin käyn hakemassa lisää rauhoittavaa. Kuulemma tyypillinen masennuksen oire, joka ei ole päässyt esiin kun en ole saanut unta kuin aamuyöstä. Opamoxin ainoa haittavaikutus tähän mennessä on ollut se, että se tuppaa väsyttämään päivälläkin. Päikkäreitä on tullut otettua, mutta iltaisin on silti joutunut taistelemaan unta vastaan. Ehkä se tästä ajanmittaan. Sertralinin saavutettua täyden tehonsa voi olla ettei Opamoxia tarvitse enää ottaa päivisin. Illalla ja yöllähän minulla se pahin ahdistus iskee.

Tänään halusin jo päästä käymään ulkonakin. Pyysin saada päästä käymään kotona, ja haastattelun jälkeen ("Haluatko oikeasti kuolla vai onko tämä itsetuhoisuus vain sitä että haluat että ahdistus loppuu?" (Oikea vastaus on jälkimmäinen vaihtoehto.)). Sain vihdoin luvan, kun papereihini ei oltu merkitty ehdotonta kieltoa päästää minua pois osastolta. Sitten hyppäys bussiin joka kätevästi kulkee melkein meidän kotiovelle. Kotona avokki odotti suklaamunien kanssa. Nam :)

Hän on nyt selkeästi helpottunut, kun olen paljon pirteämpi. Huolestunut hän silti on, sillä hän on aloittanut täällä hirmutarkan kevätsiivouksen pysyäkseen toimeliaana. Lisäksi hän kävi ostamassa suosikkisarjansa 1. tuotantokauden dvd:llä, ja on katsonut sitä 6:n jakson pätkissä. Toivottavasti hänkin saa nyt rentouduttua kun minä olen parhaassa mahdollisessa hoidossa.

En vielä tiedä kuinka pitkään tulen suljetulla olemaan. Hoitoneuvottelua ei ole vielä käyty, kun lääkäri ei ole ehtinyt. Hän on tavattavissa seuraavan kerran ensi viikolla. Laiminlyöjä lupasi tulla huomenna katsomaan minua nuorimmaisen kanssa. Saa nähdä kuinka mielenkiintoista siitä tulee.

Nyt on hyvä olo. Hakekaa apua ahdistukseenne ihmiset! Siitä voi oikeasti päästä eroon ihan vain yhdellä pienellä pillerillä (ts. oikealla lääkityksellä). Nyt on ihanaa kun voi keskittyä käsittelemään muita tuntemuksiaan ja käsitöiden tekemiseen kun kaikki voimavarat eivät mene ahdistuksen kurissa pitoon.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)