18.3.2008

Paljon mässyä vaan...


Kerroin avokille tänään heti hänen kotiuduttuaan töistä että puhuttiin sairaalaan lähdön mahdollisuudesta terapiassa. Avokki sai sätkyn. Hän järkyttyi siitä että olen niin huonossa kunnossa ja seuraavaksi syytti itseään siitä, ettei ole huomannut mitään niin huolestuttavaa. Yritin lohduttaa että hän on ollut juuri niin ihana kuin mahdollista ja ylikin ja on tukenut minua ihan mielettömästi. Ja että ei se ole hänen hommansa osata tietää minun tilaani, se on ammattilaisten hommaa. Enkä minä halua hänelle kertoa kaikkea, avokillahan hajoaisi pää siihen: "Hei kulta! Mitens sun päivä meni? Minä taas tässä oon ajatellu koko päivän hirttäytyisinkö parvekkeelle vai viiltäisinkö ranteet auki." Ei sellasta voi sanoa toiselle. Terapiassa ja täällä voi sitten valittaa kuinka tahtoo tappaa mielensärkijän ja itsensä.

Yritin piristää avokkia. Pyysin häntä katsomaan kanssani leffaa ja hain kaupasta mitä tahansa mistä hän olisi voinut pitää. Vanhat autot tekivät kauppansa, samoin keksit. Minä söin suklaan ja chilipähkinät. Vielä jäi jäätelöt ja loput karkit syömättä. Puhuimme sairaalaan menosta ja yritin korostaa sen myönteisiä puolia ja sitä ettei sinne meno ole vielä ollenkaan varmaa. Mutta jos sinne pääsisin, saisin varmasti parasta hoitoa ja paljon intensiivisemmin kuin mitä nyt olen saanut. Lääkitykseni voitaisiin tarkistaa mahdollisimman hyväksi ja joku vahtisi että syön ja juon ja saisin varmaan unilääkkeiden avulla nukuttuakin paremmin. Lisäksi avokki saisi lomaa minusta huolehtimisesta ja saisi viettää poikamieselämää kotona sillä aikaa kun minua parannettaisiin urakalla.

Kaikista hyvistä puolista huolimatta avokki masentui siitä, ettei ollut tajunnut, siitä että tämä vain jatkuu ja jatkuu ja siitä kun on huolissaan minusta. Yritin mustalla huumorilla saada hänet hymyilemään, ja sainkin hänet laskemaan leikkiä mahdollisuudesta että olisin kesällä sairauseläkkeellä. Sitten voisin jutella hänen äitinsä kanssa "mitäs me eläkeläiset". Mutta hän jäi yhä apeaksi ja huolestuneeksi.

Olen hyvin helpottunut ja iloinen tästä mahdollisuudesta päästä sairaalaan. Saa nähdä mitä terapeutilla on huomenna sanottavaa. Toivottavasti hän ei täysin tyrmää mahdollisuutta päästä hoitoon. Jo ajatus siitä että joku ottaa pahan oloni tosissaan ja on valmis hoitamaan sitä mahdollisimman tehokkaasti on hyvin rauhoittava. Mutta sillehän ei sitten voi mitään, jos kaikki paikat ovat täynnä tms. No, nyt on hyvä olo, koetetaan nauttia tästä niin kauan kuin tätä jatkuu. Huominen jännittää kauheasti. Jännitän mitä terapeutti sanoo, onko hoitoon mahdollista päästä ja mitä se maksaisi. Ja mistä ne rahat saataisiin. Minulla ei ole aavistustakaan miten paljon hoito voi maksaa. Tililläni on nyt vihdoin muutama satanen ylimääräistä, mutta ne eivät taida kovin pitkälle riittää. Ja säästän niitä maksaakseni terapian ja lääkkeeni syyskuuhun saakka.

No, kyllä kaikki jotenkin selviää. Ei mummoni anna minun jäädä velkakuoppaan sairaalalaskun takia. Nautitaan nyt siitä, että minua kuunnellaan ja että joku on sitä mieltä ettei minun tarvitsisi rankaista itseäni jatkuvasti. Ah, kunpa tämä olisi pysyvä olotila.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)