14.3.2008

Parempaan päin


Minä olen niin helpottunut. Isäni kuoli 13.3.2008. Siis päässäni. Lakkasin vihdoin elättämästä toivoa että mielensärkijä joskus toipuisi ja ymmärtäisi oman toimintansa järjettömyyden. Vihdoin voin alkaa elää omaa elämääni. Viime yönä tajusin, että olen pyrkinyt niin kovasti eteenpäin elämässäni koska olen jatkuvasti pelännyt kuolevani pian. No, nyt pystyin hylkäämään tuon pelon. Koko maailma on minulle avoin, voin tehdä mitä vain!

Olin tänä aamuna yhä erittäin positiivisella asenteella menossa, mutta kun pääsimme avokin kanssa lääkäriin, kävi ilmi että mielenterveystoimisto oli suljettu tänään sairausloman takia. Avokki sitten tästä masentui kauheasti, ja kun yritin rauhoitella että maanantaina uusi yritys, hän totesi että silloin saa sitten jännittää uudelleen ihan turhaan (kuten nyt). Siinähän oli sitten uusi syy saada ahdistuskohtaus, jonka kyllä piilotin avokilta ettei hänen tenttinsä menisi ihan penkin alle. Että ei tämä minun vapautumiseni vielä kovin pitkälle päässäni yllä. Vähän stressiä ja taas ollaan lähtöpisteessä. Mutta yritän nyt ainakin tiistaihin pysyä tällä uudella rauhallisuuden vyöhykkeellä ja nauttia olostani. Terapia on vasta silloin.

Ihan mukavaa kun tapahtuu edistystä. Nyt pitäisi sitten terapiassa selvitä siitä että mielensärkijä on toistuvasti haukkunut minua ja vienyt minulta ihmisarvon ja itsetuntoni. Minun ei kannata hänen sanomisistaan tai tekemisistään välittää mitään, sillä hän on vain ihmisen kuori ilman sielua. Tarkoitan tällä sitä, ettei hän kykene välittämään lapsistaan, mukaan lukien minut. Juttelin äsken mummoni kanssa, ja hän sanoi kerrottuani mielensärkijän narsismista, että sitähän he ovatkin epäilleet. Ja että nyt kun tiedän mistä on kyse, minä olen jo vahvoilla. Hän myös totesi, ettei laiminlyöjä tule jättämään mielensärkijää vaikka tämä ei ikinä parantuisikaan, sillä laiminlyöjällä on vakaumuksensa. Avioliitto on pyhä instituutio. Ihan kunnioitettava arvo sinänsä, mutta toivon ettei laiminlyöjä mielensärkijän kuoleman jälkeen tunne tehneensä kaikkia uhrauksiaan turhaan. Mummo jatkaa sen rukoilemista, että mielensärkijä kuolisi pian.

Viime yö oli sikälikin ihana, että sain nukuttua pitkästä aikaa hyvin, ja vieläpä yöllä. Aamuyöstä heräsin valtavan onnellisena. Silloin tajusin pelänneeni kuolemaa ja löysin elämäniloni. Päätin ennen nukahtamistani että tänä yönä näen vain mukavia unia. Kuvittelin ennen nukahtamistani että taloa alettiin remontoida ja komensin kaikki pahat ajatukset mielessäni esille. Ne mustat otukset tulivat esiin, ja muutin ne kaikki pieniksi enkeleiksi (vähän kuin Amor-hahmo). Lisäsin vielä pari erittäin mukavaa ajatusta (isoja Amor-hahmoja) ja ilmoitin että jos pahoja ajatuksia vielä nousee, niille käy huonosti. Sitten näinkin unia joissa sukeltelin delfiinien kanssa merenneitona, käyskentelin upeissa puutarhoissa ja muuta mukavaa. Yksi ainoa paha uni joukossa oli. Näin unta että nuorimmainen itki lattialla avokin kylpytakki päällään. Kun yritin halata häntä, hän kaatoi päälleni kuumaa kahvia, joka poltti jalkaani kovasti. Ryntäsin pitämään jalkaani vesihanan alla (kipu oli oikeasti kova). Kun otin jalan pois veden alta, huomasin että kahvi oli jättänyt jalkaani vain oudon jäljen. Jälki ei näyttänyt kahvin polttamalta, vaan kuin iholleni olisi painettu useita tulikuumia rautalanganpätkiä poikittain sellaiselle 15*4cm kokoiselle alueelle.

Nuorimmaisen kohtalo kaihertaa minua siis yhä edelleen. Adoptoisin hänet sieltä pois, jos vain siihen minulla edellytykset olisivat (isompi asunto ja työpaikka). Pitäisi oikeasti ottaa yhteyttä lastensuojeluviranomaisiin, mutta pelkään ettei minulla vieläkään ole sitä voimaa ja rohkeutta kulkea sitä tietä loppuun asti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)