3.3.2008

Pelottaa


Pelottaa ihan saamaristi. Kun nyt vähitellen ruvetaan repimään rikki tätä naamiota jonka olen luonut vuosien kuluessa, mitä sieltä alta paljastuu? Tunnistanko enää itseäni? Tunnistaako avokki minua? Sukulaiseni (vaikka heistä olen vähiten huolissani, paskaakos minä heistä)?

Kykenenkö enää normaaliin elämään sen jälkeen, kun tämä kulissi on tuhottu? Osaanko minä oikeasti mitään vai kuvittelenko vain, koska olen onnistunut valehtelemaan niin taitavasti kaikille ja itselleni? Mitä jos minusta tulee ihminen joka ei osaakaan enää opiskella, tai ei voi päästä opinnoissaan eteenpäin koska on unohtanut vuoden 2004 joulun jälkeen kaiken?

Hemmetti, vihaan itseäni. Kuinka minä saatan oikeasti syyttää itseäni, kun järki sanoo etten voi mitenkään olla syyllinen asioihin jotka ovat tapahtuneet ennen syntymääni. (Minun pitäisi alkaa kirjottaa merkintäni keskustelun muotoon, riitelen itseni kanssa taitavasti. Löydän tekstistäni jo neljä eri näkökantaa) Järki on eri mieltä kuin tunne, tunne on eri mieltä kuin alitajunta, sisäinen lapsi. Muistot riitelevät kaikkien kanssa.

Järki ei halua muistaa, järki haluaa unohtaa kaiken ja ylläpitää naamiota. Ei kun se tahtoo murtaa naamion ja luoda itsensä uudelleen. Eikä, se tahtoo pysyä samassa ja vanhassa, tutussa. Siitä ainakin tietää, mitä se on. Vai tietääkö sittenkään?

Pyydän anteeksi kaikilta lukijoilta, jotka putosivat kärryiltä jo ensi riveillä, onnittelen niitä, jotka ovat niillä vielä edes jotenkin.

Tunteet ei halua muistaa, tunteet haluavat unohtaa. Ei, ne haluavat heittää silmille kaiken sen, mitä olen joutunut kärsimään. Ne haluavat rypeä siinä, kieriskellä itsesäälissä. Vaatia anteeksiantoa. Ei, ne vaativat kostoa. On turha kärsiä, jos ei saa kiduttajiaan kärsimään, tunteet huutavat. Me olemme kokeneet vääryyttä, ne huutavat. Minä haluan unohtaa.

Sisäinen lapsi itkee. Jos otan sen syliini ja rauhoittelen sitä, se rauhoittuu hetkeksi, mutta rupeaa sitten kysymään kiusallisia kysymyksiä: "Miksi isä vihaa meitä?" "Miksi äiti on niin paljon poissa?" "Miksi?" En osaa vastata, heitän sisäisen lapseni nurkkaan itkemään ja jatkan sellaisten unien näkemistä, missä itkevä lapsi on ripustettu pyykkinarulle, jos se joskus siinä kuivuisi.

Muistan kun istahdin eräänä iltapäivänä solukämpässäni sängylleni, ja yhtäkkiä päässäni oli hiljaista. Jäin ihan kuuntelemaan sitä. Sen pienen hetken aikana en syyttänyt itseäni, en yrittänyt pakottaa itseäni rupeamaan tekemään jotain, en kiljunut kuinka vihaan itseäni, en vaatinut itseltäni mitään, en ajatellut mitä vielä pitäisi tehdä. Istuin vain ja katselin vastapäistä seinää. Tunsin rauhan. Kaipaan tuota tunnetta, mutta olen kokenut sen vain tuon yhden hetken aikana. Se ei ole palannut, vaikka olen yrittänyt.

Ehkä tässä välissä pitäisi todeta, etten kuule ääniä. Minä tiedän kyllä, että kaikki ajatukset päässäni ovat omiani. Minulla on diagnosoitu vain ahdistuneisuushäiriö, masennus ja burnout. Kyllä nekin jo saavat ihmisen aika sekaisin. Kuten ehkä huomaatte. Aargh. Miksi minun piti syntyä perheeseen, jossa piti pelätä?

Lapsuuttani on eniten leimannut juuri pelko. Pelko ja ahdistus. Ajatus siitä, ettei kukaan estä mielensärkijää sekoamasta lopullisesti ja tappamasta meitä kaikkia. Kun siskoni kysyi minulta lapsena, voiko mielensärkijä tappaa meidät kaikki, vastasin kyllä. Niin minä uskoin silloin. Uskon osittain vieläkin, vaikka vanhan miehen voimat jo alkavat rapistua. Hullu se on yhä. Hullusta ei ikinä tiedä.

Ahdistus on johtunut suureksi osaksi siitä, etten ole tiennyt miten minun tulisi toimia. Toisekseen ahdistus ja pelko ruokkivat toisiaan. Kun ahdistaa, alkaa pelätä. Pelko muuttuu pitkittyessään ahdistukseksi, kun tilanteesta ei pääse pois ennen kuin täyttää 18.

Miksi minä olen vielä sairas, kun tiedän tämän kaiken?!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)