13.3.2008

Pistäkää minut pakkopaitaan, etten hajoa


Hirmuinen päivä takana. Onneksi tänään oli terapia. Melkein juoksin sinne, kun koin että hajoan tähän tunnemyrskyyn. Terapiassa sitten keskusteltiin siitä, mitä tieto mielensärkijän narsistisuudesta sai minussa aikaan. Vähitellen kun pystyin alkaa puhumaan jostakin muustakin, aloin ymmärtää että elämä jatkuu. Pahin paniikki helpotti. Kun pääsin kotiin, ajatuksena oli vain saada ruokaa suuhun. Tieto riitti lievittämään ahdistustani sen verran että teki jo mieli syödäkin. Avokki joutui kuitenkin työntämään pitsan uuniin, sillä minä aloin itkeä. Vihdoin. Sitten itkettiinkin kunnolla. Tajusin että isäni kuoli tänään. Lakkasin vihdoin elättämästä toivoa että mielensärkijä joskus sen verran paranisi, että minulla olisi sellainen isä kuin haluaisin. Todellisuudessa isäni on kuollut jo ennen syntymääni äitinsä käsivarsille. Mielensärkijä on vain tyhjä kuori, joka ei osaa kuin satuttaa kaikkia.

Olen ollut koko päivän niin väsynyt, että tuntuu kuin olisin elänyt tuhat vuotta. Piti käydä hakemassa kauppareissulla elokuvia hurumykky että saisin jotain uutta ajateltavaa. Tuntui kuin mieli olisi juossut maratonia, vaikka minä en enää jaksanut roikkua mukana. Tuntui kuin päässäni olisi laskettu uutta peruskiveä uudelle mielen rakennelmalle. Uskokaa tai älkää, suo on alkanut kuivua. En ole kokenut tällaista mullistusta vuosiin. Tieto lisää tuskaa, mutta myös työntää eteenpäin.

Huomenna mennään avokin kanssa yhdessä mielenterveyspuolelle. Minä käyn hakemassa uuden reseptin Sertralinia, avokki käy kysymässä itselleen aikaa. Hän myönsi vihdoin että haluaa apua tuskaisuuteensa. Minähän jo ehdin vaatia häntä lupaamaan että soittaa sinne huomenna (siis eilen) ja varaa itselleen ajan, mutta eihän hän sitä vielä eilen saanut aikaan. Tänään hän sitten vihdoin myöntyi. Ihanaa! Jos hänenkin olonsa alkaisi sitten vähitellen parantua. Minun pitäisi pyytää psykiatrille soittoaika jos saisin unilääkettä ja jos Sertralinin annostusta voisi vielä nostaa. Ahdistus on nyt paljon pahempi kuin ennen. En enää yhtään ihmettele, miksi alitajuntani on vastustanut muutosta. Tämä on hirveää. Onneksi avokki jaksaa hokea että kun itkee tarpeeksi, jonain päivänä on sitten itketty tarpeeksi. Elämä jatkuu.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)