16.3.2008

Uni paras päänvaiva on?


Nukuin tänään pitkät päikkärit, heräsin klo 8 illalla. Yhdentoista jälkeen alkoi nukuttaa kauheasti, mutta (taas) kun avokki nukahti, päässä alkoi pyöriä nuorimmaisen kohtalo, ja sitten ei nukahtamisesta tullutkaan yhtään mitään. Kello tulee jo neljä, mutta ahdistus ei helpota sen vertaa että nukahtaisi. Pääni ei halua parantua ja vapautua näistä kamalista tuntemuksista. On kuin päässäni yhä olisi jokin suuri kivimuuri, joka estää etenemiseni syvemmälle muistoihin. Kuvittelin päähäni sellaisen ison linnoituksen (kauheita piikkejäkin muureissa, hui!) joka todellakin näytti voittamattomalta. Käskin porttien avautua että pääsisin sisään katsomaan mikä nyt vaatii sellaista suojelua, mutta kun portit olivat melkein auki, en uskaltanutkaan katsoa niiden ohi sisään ja ne paukahtivat uudelleen kiinni.

Mitä niin hirveää siellä vielä muka voi olla? Sekoanko minä muka jos teen tilit selviksi itseni kanssa? Sehän olisi vain mukavaa, saisi täyshoidon valtion puolesta kun ei osaisi enää sanoa muuta kuin "tättä". Alitajunta ehdottaa, että jos se kertoisi minulle kaiken, alkaisin vihata itseäni enkä haluaisi enää elää. No, mitäs tässä on tähän mennessä tehty? Viimeksi tuossa tunti sitten harkitsin jääpiikin työntämistä joko päähäni tai sydämeeni. Vaihtoehtoisesti (meillä ei ole jääpiikkiä) harkitsin mattoveitsen käyttämistä suonien avaamiseen. Sellainen olisikin tuolla kaapissa. Miten ihmeessä alitajuntani voi perustella että tilanteeni voisi pahentuakin? Elän pitsalla, kun se on ainoa ruoka jota saan itseni suositeltua syömään. Muut mitkä alas menevät ovat hedelmät ja karjalanpiirakat. Murot joskus. Paino jatkaa laskeutumistaan. Nyt ollaan jo 64:ssä kilossa. Pitkä matka tultu alas sieltä joulun 72:sta kilosta, ja mikä ihmeellisintä, sohvalla makoillen. Paras laihdutuskeino: ahdistu niin, ettet halua edes juoda mitään, saati sitten syödä.

Torstaina pään kovalevy oli niin ylikuormitettu, että halusin vain maata pimeässä silmät kiinni maistamatta, näkemättä, haistamatta ja tuntematta (tuntoaistin kautta) mitään. Tuntui että kapasiteetti ei riittänyt tällaisten turhuuksien käsittelyyn. Nyt olen jo tuosta päässyt, mutta päässä raksuttaa yhä. Haluan vain nukkua tai tuijottaa seinää ja vajota ajatuksiini. Isoja juttuja tapahtuu, tunnen sen, mutta mitä, sitä en tiedä. En pysty tuomaan ajatuksiani tietoisuuteen. Enkä edes halua. Toivon, että se mitä tapahtuu tapahtuisi niin etten joutuisi käymään pahoja muistoja tietoisesti läpi. Jos voisin vain alitajunnan puolella iskeä jokaiseen pahaan tapahtumaan leiman "mielensärkijä oli hullu" ja asia olisi sillä käsitelty. Vastustaja hokee että eihän kaikki nyt siitä voi johtua. Ei ihan kaikki. Kai siellä jotain persoonaakin on ollut takana jota minä olen ihan oikeastikin loukannut välillä. Vai itkeekö se hullu vain siksi että kokee sen eduksi itselleen?

Olen kyllä näin jälkikäteen todennut, että mielensärkijä ei olekaan niin dementoitunut kuin olen luullut. Se tauko minun sanomiseni (jonka pitäisi herättää tunteita) ja hänen reaktionsa välillä on voinut johtua ihan vain siitä ettei hän kykene eläytymään tunteisiin ja joutuu järjellä miettimään miten tässä nyt tulisi toimia. Avokkini, joka on ihan normaali ihminen tai mummoni, joka on vanha mutta normaali ihminen, reagoivat heti. Jos sanon "olen surullinen", sieltä tulee heti "mikäs sinua surettaa?" asiaan kuuluvalla äänellä ja ilmeellä höystettynä. Jos saman sanoo mielensärkijälle, hän tuijottaa hetken, miettii mitä tehdä, ja sitten vastaukseksi tulee jotain sellaista kuin "jaa. Pitikös sinun sitä-ja-sitä?" sellaisella äänellä ja ilmeellä ettei sanomisellani ollut hänelle tällä hetkellä merkitystä.

Yritin perjantaina soittaa lastensuojeluun, mutta se olikin jo kiinni. No, maanantaina uudelleen. Kirotut kunnat ja niiden säästöbudjetit, ei enää pidetä paikkoja auki virka-aikanakaan kun pitää säästää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)