29.3.2008

Varokaa! Kilometripostaus


Tulin juuri kaverin luota. Olin siellä 3 tuntia kylässä, ja nyt on aivan hirveän kipeä olo. Siis väsynyt, kurkkuun sattuu ja nenä vuotaa. Osaksi ehkä siksi, että kaverilla oli koira (olen koirille allerginen) jolla oli hilseilyongelma (paha), mutta myös siksi, että piti keksiä keskusteltavaa kolmen tunnin ajan ja jaksaa pysyä kärryillä siitä mitä puhuttiin. Lähdin helpottuneena pois. Matkalla piti vielä jaksaa olla sosiaalinen, mutta ei onneksi pitkään. Nyt on ihan kuollut olo ja oli pakko päästä tänne avautumaan.

Jotain hyötyä sentään. Kaverit ehkä pysyvät yhteyksissä, sain leipää ja suklaata ja teetä ja sain tietää että lähistölle on avattu uusi kierrätyskeskus jossa on kaikkea kivaa. Ja ehkä se on ihan hyvä olla välillä sosiaalinen muidenkin kuin avokin kanssa. Saa avautua eritavalla. Ja voi puhua välillä jostain muusta kuin mistä avokin kanssa tulee juteltua.

Vierailun aikana piti napata yksi Opamox, kun alkoi ahdistaa. Kirottu koirakin tuli syliin jatkuvasti ja halusi nuolla ihan kaiken. Ja tietty se halusi rapsuttelua. Normaalisti en saa kuin käsien kutinaa koirista, vaikka niitä rapsuttaisinkin, mutta tämä pöllysi niin että poskionteloita särkee nyt. Ei sillä, kivaa oli. Mukava tietää että kaveri on lähdössä Ahvenanmaalle kesällä. Ja puhuttiin mitä kukkia kukin nyt kylvää kesällä. Oli mukava kertoa mitä on suunnitellut kesää varten. Lääkkeilleni jaksettiin vitsailla, mutta kun kerroin selvittäväni sairaseläkkeelle jäämistä kesän ajaksi, seurasi vaivautunut hiljaisuus. Ja sairaalassa olostani ei kukaan kysellyt, otin itse asian puheeksi välillä ja kertoilin juttuja, mutta reaktiot eivät juuri nyökyttelyä pahemmat olleet. Enkä edes tiedä paljonko he haluavat ongelmistani kuulla. Johan niitä jauhan terpalle, avokille, psykiatrille ja osastolla vielä hoitajillekin ja muille potilaille. Alkaa välillä itseänikin kyllästyttää.

Laiminlyöjän juhlista ei ole vielä kuulunut yhtään mitään. Siskonikaan ei ole ilmoitellut miten on reissu sujunut vai jäikö hän kotiin. Vihaan itseäni, kun en mennyt siskon tueksi hakemaan niitä tavaroita. Harmittaa, kun mummo kävi kaupungissa, enkä tavannut häntä. Hän on kuitenkin suosikki sukulaiseni. Olen vihainen laiminlyöjälle, kun valitsi miehensä eikä minua. Olen vihainen mielensärkijälle, kun valitsi olla juhlissa, eikä lähtenyt muualle murjottamaan siksi aikaa. Eihän hän ikinä tee juhlien eteen muuta kuin suunnittele, mitä siellä puhuu. Joka tapauksessa se puhe on tekohauska (vain laiminlyöjä nauraa) ja pitkä kuin nälkävuosi ja sisältää paljon viittauksia asioihin, joista kertomisen voi aloittaa sanoilla "tiesittekö, että".

Aargh. Aikoinaan kaikki juhlat pidettiin niin, että siskoni ja minä toimimme pitopalveluna ja laiminlyöjä ja mielensärkijä edustivat. Me istuimme keittiössä kunnes juhlat olivat siinä vaiheessa, että nyt halutaan kahvia. Sitten me keitimme sitä, katoimme noutopöydän ja tarjoilimme kaikille kahvia, mehua ja joskus teetäkin. Ohjasimme ihmiset vessaan, jota he eivät itse löytäneet ja kerroimme kaikille kyselijöille että "ainahan me näin autetaan" ja "ei tästä vaivaa ole". Varsinainen työ oli kuitenkin ennen juhlia. Piha piti siistiä (minä ajoin nurmikon ja sisko haravoi). Piti siivota (minä siivosin ja sisko auttoi, joskus laiminlyöjäkin oli mukana, ja hän johti operaatiota, kunnes minä jossain vaiheessa tiesin paremmin miten homma kannattaa hoitaa). Sen talon siivoamiseen edustuskuntoon ei muuten yksi päivä riittänyt, se oli kahden päivän homma. Vielä juhlapäivänä piti tehdä niin, että makkariin vietiin olohuoneesta kaikki sellainen, mitä ei mitenkään saanut mahtumaan sinne nätisti, kuten ylimääräiset tuolit, kirjat, sanoma- ja aikakauslehdet joita mielensärkijä ei vielä ollut lajitellut säästettäviin ja paperinkeräykseen meneviin ja tietenkin se kuntopyörä jota mielensärkijä käytti ehkä kerran vuodessa. Lopuksi makkarin ovi lukittiin, etteivät vieraat näkisi sotkua. Makuuhuoneeseen ei nimittäin enää mahtunut sisään tämän jälkeen, mutta asunto näytti suht' tyhjältä. Joidenkin vuosien jälkeen tavaraa vietiin säilöön kaikkiin muihin huoneisiin paitsi vessaan, keittiöön, olkkariin ja eteiseen. Juhlien jälkeen piti tavarat tuoda takaisin "paikoilleen" tai sitten ne vain jätettiin viikkokausiksi huoneen lattialle kun niille ei ollut mitään paikkaa.

Ja aina vieraat jaksoivat ihastella kuinka meillä on niin avaraa ja siistiä aina. Voi jos te olisitte tietäneet! Se talo näytti siltä vain silloin kun juhlat olivat käynnissä. Ettekö te ikinä ihmetelleet miksi kaikkien makuuhuoneiden verhot olivat tiukasti kiinni? Se ei johtunut siitä, että minä olin silloin teini, ei siitä että on niin kuuma, ei siitä että pienin on päivätorkuilla, ei siitä että lapset ne nyt aina sotkevat huoneensa niin, ettei niitä voi oikein esitellä.

Silloin kun olin vielä niin nuori, etten jaksanut työntää ruohonleikkuria, veljeni kävi opiskelupaikkakunnaltaan leikkaamassa nurmikkomme. Eli meillä oli seudun korkein nurmikko. Hiekkalaatikon kulmalla kasvoi karhunputkia, jotka olivat minua päätä pidempiä, ja heinikkokin ylsi minua parhaimmillaan lantiolle saakka (lapsena) ja aikuisillakin puoleen sääreen. Asiaa ei auttanut se, että laiminlyöjä käytti talvisin takapihaa kaatopaikkana. Jos laiminlyöjä halusi säästää jotain aivan turhaa (pahvilaatikoita joita oli jo koko varasto täynnä tai vanhoja lehtiä) tai laiminlyöjä ei oikein tiennyt mitä tavaralle olisi voinut tehdä, hän heitti sen takapihalle, kunnes se keväällä oli niin vettynyt ja pilalla ettei ollut muuta mahdollisuutta kuin heittää se pois. Niin meiltä katosi mattoja, pahvilaatikoita, lahjoja joita tuttavat toivat, kukkakoreja, leluja joilla ei enää leikitty, kissanhiekat, peltipurkit, patterit... Sinä vuonna kun täytin 18, päätin että pihalla pidetään juhlat, ja silloin se piha näyttää hoidetulta. Keräsin takapihalta pois kaikki roskat (mikä olikin homma) ja raahasin monta säkkiä homeista puuhaketta (jota voi vielä ihan hyvin käyttää!) kompostin viereen. Yksi niistä oli jo sen verran maatunut, että siihen oli rakennettu kusiaispesä. Siskoni avustuksella työnsin sen lankun avulla lavalle (rakennusjätettä, jota mielensärkijä keräili, koska hän aikoi joskus tehdä niistä polttopuita, vaikka olivatkin niin myrkyillä käsiteltyjä ettei niitä saisi polttaa), ja raahattiin sitten se lava sinne kompostin taakse.

Sitten se nurmikon leikkuu. Etupihalla se nyt onnistuikin, kun maa oli tasaista ja sieltä nurmi leikattiin useammin (koska naapurit valittivat). Takapiha oli eri juttu. Nurmikko ehti kasvaa leikkuiden välillä (koska välillä varasto oli niin sekaisin, että ruohonleikkurin esiin saaminen olisi ollut tunnin työ tai koska mielensärkijä ei ollut hankkinut bensaa ja se sähkökäyttöinen (kyllä, meillä oli kaksi ruohonleikkuria, eikun kolme, joista yksi oli rikki, mutta jota ei kuulemma saa heittää pois tai viedä huoltoon) oli kahden tunnin homman takana. Eikä se pystynyt niin korkeaan ruohoon. Kun ukki (joka siis asui kahden tunnin matkan päässä) oli vielä elossa, hän ensin niitti viikatteella takapihan, sitten ne haravoitiin pois ja sitten ajettiin nurmikko. Kun ukki ei enää jaksanut, nurmikko ajettiin niin, että ruohonleikkuria työnnettiin niin kauan kunnes se meni tukkoon, pysäytettiin, tyhjennettiin, leikattiin se sama alue uudelleen ja päästiin vähän seuraavan kohdan alkuun ja taas pysäytettiin, tyhjennettiin ja jatkettiin. Lisäksi maa oli niin kuoppainen, että kone jäi välillä jumiin ihan kunnolla, ja sai käyttää kaikki voimansa että sen sai taas kuopasta ylös. Onneksi jossain vaiheessa iso osa takapihan nurmikkoa muuttui helpommin leikattavaksi (koska nurmi vaihtui vuohenputkeksi) ja osaa ei voinut enää leikata (koska mielensärkijä kasasi siihen viideksi vuodeksi niin ison kasan oksia). Se, että oksapino esti pitkään myös pyykin ripustamisen ulos koska pyykkinarut jäivät sen taakse, ei haitannut mielensärkijää. Sen sijaan hän jaksoi valittaa, kuinka hienon nurmen hän oli aikoinaan talon ympärille kylvänyt (ensimmäisenä kesänä) ja kuinka se oli nyt pilattu (kun hän ei ollut hoitanut sitä mitenkään sen jälkeen).

Viimeksi terapiassa tulikin jo vähän avauduttua siitä, miten olen kokenut mielensärkijän toiminnan sekä loukkaavaksi, epäloogiseksi että täysin epäjohdonmukaiseksi. Jos hän eilen sanoi tätä, tänään hän sanoo sitä, ja huomenna on taas aivan erimieltä. Eikä muista sanoneensa asiasta aiemmin yhtään mitään. Tai sitten hän oli erimieltä silloin, koska hänelle ei ollut kerrottu sitä ja tätä. Vaikka koko perhe olisi erimieltä kuin hän, tehdään hänen tavallaan, tai hän kiukuttelee, uhkailee ja murjottaa. Aina hänen etunsa, ei meidän.

Kerran oltiin automatkalla tuttavaperheen luota kotiin todella myöhään. Oli talvi, pimeä ja kylmä ja autossa ei lämmitys toiminut kuin etupenkillä. Minä ja siskoni valitettiin koko tunnin matkan ajan, että meillä on aivan hirveän kylmä (meillä oli talvitakkien alla mekot ja villapaidat, mutta jaloissa vain sukkahousut). Laiminlyöjä vakuuttui hetken päästä, että meillä oikeasti oli kylmä, ja ehdotti että pysähdyttäisiin lämmittelemään huoltoasemalle, mutta mielensärkijä halusi vain nopeasti kotiin. Rauhoittelin loppumatkan siskoani sillä, että kun päästään kotiin, mennään heti halaamaan patteria. Tämä huvitti mielensärkijää. Kun pääsimme kotiin, ryntäsimme heti ulko-oven avauduttua lastenhuoneeseen nojaamaan selkä edellä patteriin riisumatta edes talvitakkejamme. Mielensärkijä kävi ovella nauramassa ja totesi "jaa, teillä taisi sitten ihan oikeasti olla kylmä", johon me vastasimme että "Joo!" ja hän lähti paikalta virnuillen.

Ja ne temput! Mielensärkijän piti aina osoittaa kuinka me kidutimme häntä ja vaadimme häneltä liikoja. Yksi tapaus oli, kun olin ollut viereisen kunnan puolella kaverin luona kylässä. Kyläily vähän venähti, kun laiminlyöjällä oli auto, ja hänelle tuli ylitöitä. Perheen äiti olisi voinut heittää minut kotiin, mutta mielensärkijä vaati saada itse tehdä sen. Olisin myös voinut jäädä perheen luokse yöksi, siitä ei olisi oikeasti ollut mitään vaivaa. Kun mielensärkijä vihdoin sai auton ja ajoi paikalle, hän heti autoon istuttuani alkoi sättiä minua siitä, että pakotan hänet ajamaan näin myöhään autoa ja hän on sentään aivan hirmuisen väsynyt. Tosiaan, hän torkahteli välillä ja auto keikkui ainakin kahden kaistan välillä melkein koko matkan. Usein hän havahtui vasta kun kirkaisin että auto tulee vastaan tai että kohta ollaan pöpelikössä. Elämäni yhdet kamalimman 30 minuuttia. Ja jatkuva valitus siitä, kuinka minä pakotan hänet ajamaan näin väsyneenä. Se jatkui vielä seuraavana päivänäkin. Kaikki valitus jatkui aina vielä seuraavana päivänäkin. Joistakin kuulee vielä vuosien jälkeenkin.

Kaikista kamalinta näissä tapauksissa oli, että uskoin sen mitä mielensärkijä sanoi. Mitä vanhemmaksi tulin, sitä enemmän kyseenalaistin hänen sanomisiaan ja tekemisiään, koska aloin saada vertailukohtaa ja käsitystä siitä, mikä on oikeasti loogista ja järkevää, mikä ei. Mutta oli hirvittävän vaikeaa vakuuttaa itselleen, että siinä mitä se juuri sanoi, ei ollut päätä eikä häntää, vaikka vahva loukkaus siinä olikin. Lopulta se kaikki meni kuin vesi hanhen selästä, mutta sitä ennen oli jo tullut niin monta sivallusta, etten enää ihmettele, miksi jouduin tähän tilaan.

Ja kun näitä muistoja on niin paljon. Kun sain pesäpallomailan harjoittelua varten ja mielensärkijä lupasi toimia syöttäjänä. Ja kuinka ensimmäisen osuman jälkeen seurasi hirveä huuto siitä kun palloa ei enää pellosta löytynytkään ja homma loppui siihen. Kun repustani katkesivat yhtä aikaa molemmat hihnat, eikä kukaan suostunut tulemaan hakemaan "koska kyllähän sinä nyt sen saat sieltä kotiin tuotua". Sainhan minä, loppujen lopuksi. Kun kävin lääkärissä hoidattamassa selkääni ja etukäteen oli sovittu että minut tullaan autolla hakemaan sen jälkeen, koska selkää ei saanut rasittaa sen jälkeen, ja tietenkään minua ei tultu hakemaan (laiminlyöjä joutuikin jäämään vielä kahvitilaisuuteen). Painava koululaukkuni painoi selkäni niin mutkalle, että meinasin pyörtyä kotitiellä ja selkä piti hoitaa uudelleen.

Jäin yksin niin hirveän monta kertaa. Kukaan ei tuonut minulle vettä kun leikkasin ruohoa hirveässä helteessä tuntikausia. Kukaan ei kuunnellut, kun minulla oli huolia. Lakkasin lopulta kertomasta niitä. Asiat olivat niin kuin mielensärkijä päätti niiden olevan, mitä ikinä sitten kerroinkaan sen jälkeen. Minähän soitan sitä viulua tai itken ja soitan sitä. Minähän harrastan sitä ja tätä mitä en halua. Minä menen tavallista pidemmälle riparille vaikka en tahdo. Minähän valitsen opiskelualani näin ja näin. Minullehan on jo opiskelijakämpän tavarat olleet odottamassa syntymästäni lähtien, ja mummin kuoltua minua on odottanut myös sormus, joka muokataan minulle sopivaksi kun menen naimisiin (ensin minun piti saada se kun täytin 18, sitten kun pääsen opiskelemaan, sitten kun pääsin omaan asuntooni, mutta joka kerta mielensärkijä keksi jonkin syyn miksi olin liian huolimaton/ lapsellinen kyetäkseni huolehtimaan perintösormuksesta. Kaikki muut minulle annetut perintökorut (mummon kautta) ovat kyllä tallessa).

Minähän saan aina ja kaikkialla parhaimpia arvosanoja. Sain hakea nykyiselle opiskelupaikkakunnalleni vain siksi, että siellä oli Suomen paras yksikkö tällä alalla. Vain paras (tai halvin) kelpaa. Minulle annetut raamit ovat olleet aina hyvin kapeat. Alkaen siitä, keiden kaveri sain lapsena olla, siihen asti kunnes minut haudataan (tietysti toiselle puolelle Suomea sukuhautaan).

Mielensärkijälle on aina pitänyt keksiä joku perustelu, miksi on oikeasti järkevää, että toimin eri tavalla kuin hän haluaa. Vasta sitten sai olla rauhassa. Muuten hän seurasi perässä jatkuvasti ja intti miksen tehnyt näin. Välillä hän haukkui ja arvosteli jotain muuta, mutta juuri kun luulit että hän olisi unohtanut, kuului taas talon toisesta päästä, miksen kuitenkin tekisi niin kuin hän haluaa. Aargh. Jopa sellaisissa asioissa, joilla ei ollut MITÄÄN merkitystä. Kuten odotetaanko laiminlyöjää autossa vai kaupan eteisessä.

Kerran onnistuin saamaan mielensärkijän muuttamaan mieltään. Hänellä oli Bafusin-kurkkupastilleja, joita saa vain apteekeista. Ne puuduttavat kurkkua vähän niin että kurkkukipu hellittää. Yhtenä päivänä hän päätti (!) että koska ne olivat loppu, minä ja siskoni olimme syöneet niitä karkkeina (minä olin jo yläasteella), koska ne ovat mintun makuisia. Laiminlyöjä yritti ehdottaa, että purkki on vain takin taskussa tai unohtunut työpaikalle, mutta ei. Kun se kerran on näin, niin sehän hemmetti soikoon on näin. Minua ja siskoani kuulusteltiin. Lopulta laiminlyöjäkin uskoi, että olimme syöneet pastilleja koko rasiallisen, vaikka kuinka vakuutimme ettemme olleet syöneet niitä sitten talven flunssien. Mielensärkijä soitti jopa myrkytystietokeskukseen, jotta saisimme tietää miten hitaasti ja tuskallisesti kuolisimme nyt, kun hän jäi ilman kurkkupastilliaan. Valitettavasti myrkytystietokeskuksen neiti ilmoitti, että korkeintaan saisimme hyvin puhtaan kurkun ja vatsavaivoja. Tämä ei rauhoittanut mielensärkijää. Joko tunnustaisimme, tai hän jäädyttäisi kaikki viikkorahamme eikä ostaisi meille mitään (jne.) ennen kuin olisimme tunnustaneet. Siskoni itki kauheasti, vaikka tiesimme kummatkin ettemme olleet tehneet mitään.

Seuraavana päivänä aloin hitaasti järkeillä (niin että aivokuollutkin varmasti ymmärtää) mielensärkijälle, miten hän ei voi rankaista meitä sellaisesta mitä emme ole edes tehneet, koska se vie pohjan koko rankaisemisen idealta. Lopulta hän uskoi ettemme olleet syöneet kurkkupastilleja, kun olin vakuuttanut häntä useita kymmeniä minuutteja rauhallisella äänellä ja lopuksi vannonut kaiken pyhän kautta etten ollut syönyt pastilleja. Sen jälkeen mielensärkijä alkoi varovasti arvella että ehkä pastillit olivatkin jääneet työpaikalle. Saimme "luontaisetumme" takaisin.

Vuotta myöhemmin mielensärkijä löysi Bafusinit yhtä ylemmältä hyllyltä vielä apteekin pussissakin. Siihen hän vain tokaisi iloisena "Täällähän ne olivatkin!". Ei puhettakaan anteeksipyynnöstä.

Aargh. Tuolloin tunsin itseni vain väsyneeksi. Aloin jo ennen hänen kotiutumistaan ajatella mitä hän nyt voisi haluta. Siivosin paljon, sillä vain siitä sain jotain kiitoksen tapaistakaan. Laiminlyöjä on kuulemma minulle ikuisesti kiitollinen siitä että pidin huushollia pystyssä niin hyvin, ja järkyttyi (=oli epäuskoinen ja yllättynyt) sairaalassa vieraillessaan kun hoitajani kertoi että koin etten ole saanut olla lapsi vaan minulle on työnnetty liikaa vastuuta liian varhain. Itkin öisin. En halunnut nukkua, koska näin vain painajaisia joissa koko perhe tapettiin tai jäin ansaan. Kuuntelin heviä. Siinä laulettiin kauniisti kuolemasta. Rupesin vahingoittamaan itseäni jättämällä syömättä vaikka ruokaa olisi kaapissa ollutkin ja tein aivan hullun pituisia työpäiviä joko siivoten tai pihatöissä. Huudatin heviä niin kovalla, että mankkani toinen kajari lopulta hajosi. Itkin, sillä hevi peitti sen hyvin. Mielensärkijän mielestä itkeminen oli turhaa touhua, ehkä siksi, ettei hän osannut lohduttaa ketään mitenkään. Helpointa oli käskeä lopettamaan itkeminen. Se oli sallittua vain, jos suri hänen kuollutta äitiään.

Katosin yöhön kolmetoistavuotiaana. Lähdin pitkille kävelyille mustassa nahkatakissani yksin yöllä talvella. Laitoin taskuun cd-soittimeni ja sinne Sentencediä tai vastaavaa ja kävelin tuntikausia. Vain kerran kaksi miestä yritti hyökätä kimppuuni, mutta onneksi olivat niin humalassa että kamppasivat toisensa. Välillä kyllä pelotti, mutta juoksin pakoon jos siltä tuntui. Enimmäkseen vaeltelin ajatuksissani rauhassa. Kun tulin kotiin, mielensärkijä oli ihmeissään, sillä hän oli luullut minun olevan huoneessani. Jos olin koko illan kotona ja lähdin huoneestani, mielensärkijä ihmetteli kun oli luullut että en ole kotona. Aluksi yritin selittää missä olin ollut, mutta lopulta lakkasin välittämästä siitäkin. Ei se kiinnostanut häntä.

Minä en kiinnostanut häntä, ellen ollut hyödyksi tai kiillottanut hänen kuvaansa. "On teillä niin fiksu tytär!" Voi kuin olisin voinut vastata siihen "Adoptoi minut, ole kiltti!". Nuorimmaisen synnyttyä aloin kuljettaa veistä ranteellani miettien miten helppoa se olisikaan. Minut taisi pelastaa se, että uusi viulunsoitonopettajani lakkasi soitattamasta minulla mitään ja vain juttelimme "viulutuntien" ajan. Ja se, että meille palkattiin se taloudenhoitaja. (olin tällöin 10v.)

Valitan, että pompin ajasta toiseen. Muistot eivät ole arkistoissa ajan mukaan, vaan liittyvät toisiinsa kuin verkossa.

Sain ensimmäiset kaverini kahdeksannella, ja he opettivat minut ryyppäämään. Ei silti, en ole ikinä oksentanut kännissä, ja olen menettänyt muistini vain yhtenä iltana, ja silloinkin vain pätkittäin. Juominen oli kapinaa mielensärkijää vastaan ja auttoi tuskaani. Kaverini saivat minut tuntemaan itseni ihmiseksi taas. Ensimmäinen poikaystävänikin nosti itsetuntoani. Viimeisenä "kotona" asumisvuotena tajusin äkkiä, että minulla on mahdollisuus päästä pois. Päätin pinnistää vielä kerran. Mitään väliä, vaikka kuolisin, kunhan saisin opiskelupaikan syksyyn mennessä ja pääsisin pois. Niinhän siinä melkein sitten kävikin. Käytyäni yhtenä päivänä oppitunneilla nukuttuani edellisenä yönä vain 3 tuntia, totesin että pakko alkaa huolehtia edes nukkumisesta. Huojuin koko päivän, eivätkä jalat meinanneet tärinältään suostua kantamaan minua bussipysäkiltä kotiin. Onneksi minulla oli tuolloin laiminlyöjän painostuksen vuoksi bussikortti. Ensimmäisen vuoden olin pyöräillyt kouluuni joka päivä 5km suuntaansa. Jos keli oli liian huono pyöräillä, kävelin.

Näin jälkeenpäin ihmettelen, miten olen selvinnyt opiskeluista. Tai yläasteesta. Tai ylipäätään näin pitkälle. Kaikkien todennäköisyyksien valossa minun olisi pitänyt luovuttaa jo aikaa sitten. Tai luovutinhan minä, välillä. Olin vain niin masentunut, etten saanut aikaiseksi edes tappaa itseäni. Olisi pitänyt hakea veitsi keittiöstä, enkä päässyt edes sängystä ylös. Nukahdettuani siihen löysin syyn vielä jatkaa. Päätin näyttää sille idiootille. Voi kumpa tämä olisi jo ohi!

Nyt otan Imovanea ja yritän nukkua. Palaillaan. Ja onnittelut kaikille, jotka jaksoivat lukea koko jutun. Minäkään en enää jaksa lukea koko juttua. Kirjoitinhan sitä 2 h. Valitan kaikkia mahdollisia kirjoitusvirheitä, korjailen niitä sitten myöhemmin, jos muistan/ jaksan.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)