29.4.2008

T niin kuin terapia


Tänään puhuttiin viime yön painajaisistani ja siitä miten paljon avokki näyttää mielensärkijältä. No, hiukset ovat samantapaiset ja turpakarvat. Siihen se sitten jääkin. Siinä missä mielensärkijä on kylmä ja manipuloiva (silloin kun ei esitä uhria tai kerjää huomiota), avokki on lämmin ja ymmärtävä. Olen yhä aivan ihmeissäni siitä, miten on mahdollista että ihmiset oikeasti ymmärtävät minua. Että kaikki eivät ole kuin se tiiliseinä että sanot mitä tahansa, se kimpoaa takaisin vaikuttamatta mitenkään. "Jaa" on vaihtunut siihen, että oikeasti välitetään. Ihmeellistä. Ja jotakuta oikeasti kiinnostaa. Tänään puhuttiin ensimmäistä kertaa myös siitä, että ehkä vaihtaisin opiskelualaa. Tällä hetkellä se kiinnostaa vähän liikaakin. Tekisi mieli jättää kaikki tähän ja lähteä heti. Tehdä hyppy tuntemattomaan eikä jäädä enää miettimään. Kävin hakemassa kirjastosta uuden alan oppikirjankin. Alaan kuin alaan tutustuu hyvin oppikirjojen kautta. Ainakin saa käsityksen siitä, mitä voi oppia tai mitä oletetaan osaavan jonkin ajan päästä.

Kirja vaikuttaa ihan lupaavalta. En edes tajunnut lukevani oppikirjaa, tuo on kaukana tylsistä tenttikirjoista. Ja konkreettinen, fyysinen työ houkuttelisi tällä hetkellä enemmän kuin henkinen ja teoriapohjainen. Siinä näkee kätensä jäljen, ellei joku luonnonmullistus iske väliin.

En tiedä, onko tämä nyt oikeasti sitä, että haluan vaihtaa alaa, vai olenko vain huumaantunut ajatuksesta että minun on sallittua haluta tehdä jotain muuta kuin opiskella tätä alaa. Minä saan haluta jotain muuta. Minä voin haluta jotain muuta, ja minä voin myös toteuttaa jotain muuta kuin mitä mielensärkijä on minulle suunnitellut. Olisin jo ysin jälkeen halunnut lähteä ihan muulle alalle. Jos silloin olisin saanut päättää, minusta olisi tullut puuseppä, kampaaja tai ompelija. No, tiedä sitä mihin tässä vielä päädytään.

28.4.2008

Huh!


Nyt on asennettu wintoosa uudelleen, hukattu kirjanmerkit jonnekin, vaihdettu firefox operaan, siirretty kaikki mahdolliset ohjelmat d:lle, eheytetty levyä, etsitty vihulaisia kovalevyltä, asennettu ohjelmia väsyksiin asti. Mutta nyt tämä rakkine on niin paljon nopeampi, että olen aivan ihmeissäni. Nyt on sitten hyvä taas blogatakin. Mutta ensin kauppaan. Täällä ei ole ruokaa. Ja tietokoneen kanssa tapellessa tulee nälkä.

Eilen syntyi lohikäärme. Hyvä hyvä. Tätä ei ole tapahtunut sitten sen jälkeen kun karkasin kesäksi vuonna 2000 jotain.

27.4.2008

the Devil is a Dj


Nyt soi trance täydellä bassolla. Piirtelin, ja sitten ei enää jaksanutkaan. Tuli olo, että pakko saada itsensä puhdistettua jollain tavalla tuosta, ja pistin sitten lopulta todella agressiivista musaa soimaan. Nyt on vimma päällä. Sellainen vimma, että saisin varmaan revittyä seinän yksinäni pelkästään kynsilläni maan tasalle. Musa nollaa hyvin. Voi kun pääsisi kunnolla tanssimaan taas. Olen eläessäni vain kerran päässyt tanssimaan läpi yön. Silloinkin kaverit jossain yhden, kahden välillä rupesivat valittamaan että nyt on pakko saada jotain juotavaa. Harmi vain, että järjestäjä ei suostunut myymään vettä (!) ja lavuaarit oli yrjötty täyteen, joten piti sitten juoda kokista janoonsa. Aamu kahdeksalta, kun piti kotiin lähteä, oli kyllä ihan epätodellinen olo. Ulkona mummot pystyttivät toripöytiään ja aurinko nousi. Meillä oli rave-vaatteet, hiukset olivat liimaantuneet ihoon ja olimme varmaan valkoisia kuin haamut, kun olimme niin väsyneitä. Jalat tärisivät, ulkona oli kylmä. Mutta ilta oli yksi elämäni upeimpia.

Tein aikoinaan koulussa ison työn, jossa yritin selittää mitä trance/house/garage/goa minussa tekee, millaisia tunteita se saa aikaan. Kuvataiteen ope ei ymmärtänyt teostani lainkaan. Kun yritin kertoa jostain mukavasta (kerrankin!), se ei kelvannutkaan. Piirrustukset, joissa oli hirviöitä tai hiiriä (minä), kelpasivat kyllä. Aaargh. No, minulla oli silloin sellainen luomislukko päällä ja tein sen ison työn kiireessä loppuun. Ehkä sekin selittää.

Tarvitsen sormivärejä. Ja sellaisen ison paperin, johon niillä piirtää.

Muistan, kun lapsena meillä oli sellaista isoa, paksua paperia, jolla pystyi peittämään koko maton. Teimme siitä siskoni kanssa niin valtavan isänpäiväkortin, että sitä pitelemään tarvittiin meidät molemmat. Yllättäen mielensärkijä ei ymmärtänyt korttiamme ollenkaan. Se oli hänelle yhdentekevä, vaikka olimme liimanneet siihen hienoimmat kiiltokuvammekin. Haistakoon *****.

Savikin voisi olla hyvä materiaali. Jotain konkreettista johon upottaa sormensa. Jotain, jota kuristaa.

Now playing: "How you like base" (mixed by dj Dalien) levyltä In the Mix 2002

Olen tehnyt musiikkiarkistoistani taas löytöjä viime päivinä. Miten se onkin niin, että tavallisiin biiseihin (anna vilkkumaa, apulanta, don huonot) kyllästyy, mutta tranceen ei? Samat yhtäjaksoiset miksaukset pyörineet jo vuodesta 2003 korvissani, ja harvoin tulee ongelmaa ettei löydä mitään mitä ei ole hetkeen kuunnellut. Toisaalta onhan minulla tätä musiikkivarantoa koneella aika hemmetisti. Aikoinaan tuli nauhoiteltua nettiradioista pitkiä konsertteja ja jopa pätkittyä osaa niistä biisien mukaan (kun opin), ja samaa materiaalia on koneella vieläkin. Ilmaista musaa pienellä vaivannäöllä, mukavaa.

Lisäksi joukossa on kavereilta saatuja ah-niin-ihania ikivihreitä, kuten Kauniaisten lapsilaulajien "Olen omena", South Parkin soundtrackkiä, Hakuna Matata, yms. Frederikit sentään ymmärsin poistaa heti kun niitä kaverin lähettämästä paketista löytyi. Niitä ei kukaan täysjärkinen pysty soittamaan kuin humalassa.

Piirretääs lisää, jos saisi joskus valmistakin.

(aivan upeeta musaa. jos ei menisikään nukkumaan tänään...)

Tuulinen päivä


Jos minä jotain vihaan, niin tuulta. Repivää, paiskovaa, rikkovaa tuulta. Sitä ei saa mitenkään kahlittua, ja se voi sekunnissa rikkoa jotain vain puhaltamalla sen kumoon. Siltä ei pääse mitenkään suojaan, se vain tulee ja sotkee hiukset ja saa oksat raapimaan ihoa. Heittää hiekkaa ja roskia silmiin, mätkii naamaan omilla hiuksillani. Myrskytuuli on hirveää.

En pidä merenrantalomista, sillä merellä tuulee aina. Navakasti. Silti mielensärkijä pisti meidän menemään Kanarialle joka talvi, koska sillä saattoi kehuskella. Hän lopetti vasta kun kaikki muut alkoivat kertoa Thaimaan lomistaan. Lisäksi minä ilmoitin etten enää ikinä tule heidän kanssaan makaamaan uima-altaan reunalle vain jotta voisin palaa ensimmäisen puolen tunnin aikana. Mielensärkijä ei pala ikinä. Hänellä on jokin mutaatio, joka mahdollistaa sen. Koko muu perhe on perinyt äitini ihon, ja palaa alle puolessa tunnissa. Jos minä joskus saan ihosyövän, syytän siitä mielensärkijää ja hänen pakkomiellettään siitä, että koko perheen, huom. koko perheen on otettava aurinkoa koko päivä uima-altaalla tai rannalla, koska niin oletetaan tehtävän. Tätä kirjoittaessani useimmin palaneita kohtia alkoi kirvellä ja kutittaa.

Kanarialla olen myös meinannut hukkua. En itse muista kuin juosseeni rannalla siskoni perässä aivan aaltojen rajassa, ja seuraavaksi makaan rannalla ja näen vanhempieni kumartuneen ylleni. Aalto oli kuulemma iskenyt minuun, kaatanut minut ja vetänyt veden alle hetkeksi. Mielensärkijä oli joutunut elvyttämään minut. En tiedä, miten tuo on minuun vaikuttanut, kun minulle on vasta myöhemmin kerrottu mitä oikeasti tapahtui. Olin tapahtuman aikoihin niin pieni, että muistin vain juosseeni rannalla. Tajuttomuus jäi välistä. Jos siitä puhuttiin, puhuttiin että minä otin torkut.

En ole nähnyt eläinten huonoa kohteluakaan missään niin paljon kuin Kanarialla. Joku lännenkylä, joka pyöri turistikohteena vain koska siellä oli joskus vuonna käpy ja mänty kuvattu leffoja Hollywoodin toimesta. Kaikki sorkkaeläimet kärsivät siitä, että niiden sorkat olivat aivan ylikasvaneet. Mikään ei saanut niitä kulumaan, joten ne vain kasvoivat ja kasvoivat. Suurin osa vuohista vain makasi, koska kävellessä niiden polvet vääntyivät ihan outoon asentoon sorkkien liikakasvun vuoksi. Lehmillä oli sorkat kuin Leningrad Cowboysin kengät. Hevoset olivat hyvin hoidettuja, koska niillä oli eri omistaja kuin muilla eläimillä, mutta niilläkin oli niin tylsää, että ne pureskelivat kaikki kiinnityspuomit ja tallinovet. Niissä oli mielettömät kolot kaikissa. Omistaja valitti, ettei hän päivän näytöksiltä ehtinyt ratsastaa hevosilla tarpeeksi että ne olisivat saaneet tehdä muutakin kuin purra puuta. Kamala paikka. Ja joka paikassa soitettiin kantria, joka on se musiikkilaji, jota en kestä kuunnella lainkaan. Soittakaa mitä vain muuta, kuuntelen jopa hardcore punkkia ennemmin kuin kantria.

Ihmetteleekö joku vielä, että olen pyhästi vannonut etten ikinä enää astu jalallanikaan Kanarian saarille? Välimeren lomakaan ei paljoa houkuttele. Mikään loma, missä ollaan kauhean kuumassa, missä on vaarana että joutuu olemaan koko päivän uima-altaalla muiden kanssa, ja jossa ei saa tehdä mitään muuta kuin olla ottamassa aurinkoa tai katsomassa piirrettyjä hotellihuoneessa, ei paljoa houkuttele. Jos minä haluan lomailla, kävelen suomalaiseen metsään. Sellaiseen jossa on paljon vanhoja mäntyjä ja paljon sammalta. Kuusetkin käyvät, kunhan ovat sen verran harvassa että siellä mahtuu jotenkin kulkemaan. Metsässä voi aidosti rauhoittua.

En ole ikinä ymmärtänyt, miten ihmiset voivat rauhoittua keskellä kauheaa metakkaa tulikuumalla hiekalla jota löytyy joka raosta vielä viikko Suomeen palaamisen jälkeen. Metsässä on aivan omanlaisensa pienilmasto. Siellä on kosteampaa ja viileämpää kuin kaupungissa. Siellä ei kuulu muuta kuin tuulen humina puiden latvoissa ja linnun laulu. Metsän pohjalla ei ikinä riehu niin kova tuuli kuin betoniviidakossa. Kaupungissa tuuli oikein ottaa vauhtia monta korttelia, kerää kaiken mahdollisen mukaansa mikä lähtee ja heittää sen sitten silmille. Metsässä käy vain tuulenvire. Siellä ei ole pakko tehdä mitään. Jos haluaa, voi alkaa katsella kuinka okasirkat heiluttavat varpuja hyppiessään tai ihailla kuinka montaa eri sammalta sillä kivellä onkaan tai poimia vähän ketunleipiä/marjoja/sieniä ja pistää vaikka suoraan suuhunsa. Yritäpä samaa etelän lomalla turistihelvetissä.

26.4.2008

Pohdintaa


Miksi ihmeessä pidän kirjanmerkeissänikin sivustoja, joiden nimenkin näkeminen ärsyttää? Miksi en poista koneeltani huonoja biisejä, jotka kaverini humalapäissään keskellä yötä lähetti ärsyttääkseen vuonna nakki ja pommikone? Miksi pidän kaapissani vaatteita, jotka saavat minut näyttämään 40-vuotiaalta tai läskiltä? Jos joku ylipäätään ärsyttää minua ja kuluttaa energiaani turhaan, miksi ihmeessä en tee sille mitään?

No, en minä ole aikoinaan pystynyt tekemään oikein mitään. Paitsi siivoamaan, siivoamaan ja lukemaan Aku Ankkaa. Muu oli kielletty. Paitsi talvella käskettiin välillä lumitöihin ja kesällä ajamaan nurmikkoa. Mutta meneekö kaikki aina sinne saakka? Olenko vain laiska, enkö huomaa että jokin muuttuu ärsyttäväksi, luulenko vielä käyttävänikin sitä johonkin? Vai olenko oppinut sietämään ärsyttäviä asioita liiankin hyvin?

Miksi en sano vastaan, vaikka pitäisi?

Pidän turhaa roinaa, vaikken ikinä käytä sitä, tai koska sitä saattaa joskus vielä tarvita. Yritän tässä asiassa hokea itselleni "antakaa, niin teille annetaan". Esim. annoin siskolleni mekon, jonka hän huomasi kaapissani ja samana päivänä löysin kierrätyskeskuksesta vielä ihanamman. En melkein raaskinut luopua siitä edellisestä, mutta uusi sopii minulle paremmin. Kun viimeksi kävi kaveri, työnsin hänelle kangasta, kahta eri koristenauhaa ja annoin hänelle yli 6h omaa aikaani. Annan muille hirveästi, mutta en itselleni. Vaikka vähitellen luulen pystyväni siihenkin. Esimerkiksi eilen laitoin sängyn päiväpeiton verhoksi, ja totesin että paras ideani koko vuotena. Se sopii siihen hyvin, pimentää huoneen illalla, ja aamulla huone on hauskan sinertävä, mistä avokki tykkää. Mutta tuotakin tehdessäni sydämessä jäyti pelko, että mitä jos tämä ei sovikaan, mitä avokki sitten sanoo kun ei ole enää päiväpeittoa jne. Aivan kuin olisin odottanut mielensärkijää ovelle hetkenä minä hyvänsä karjumaan "mitä ihmettä sinä kuvittelet tekeväsi?!"

Jos puuhailen kivan harrastuksen parissa, yhtäkkiä iskee pelko, että epäonnistun tavalla tai toisella. Että kohta joku rankaisee. Tai jos urheilen, päässä hakkaa etten tee sitä tarpeeksi tehokkaasti. Osittain olen onnistunut kiertämään tämän suosimalla harrastuksia joissa joku muu kuin minä määrää tahdin. Uiminen on huono, siinä pitää aina mennä lujempaa. Aerobic on hyvä, sillä joku komentaa, eikä häntä voi hoputtaa. Siirrän vastuun ulkopuolelleni. Ehkä vähitellen opin ulos siitä, että pitäisi tehdä paremmin. Listat auttavat asiassa.

Teen aamulla listan, johon pistän kaikkea mitä sinä päivänä voisi tehdä. Sitten valitsen siitä hauskimman tai helpoimman ja aloitan siitä. Kun illalla katsoo listaa, voi ruksia tehdyt kohdat yli ja tuntea tyytyväisyyttä. Ne asiat jotka jäivät tekemättä, tehdään sitten myöhemmin. Jos jaksaa. Lopultakin olen päässyt siihen, että teen hitaasti. Rauhassa. En enää niin että "pakko saada tämä äkkiä tehtyä, että ehdin tehdä vielä tämän ja tuon ja nämä ja kaikki ennen kuin avokki tulee kotiin ettei täällä ole sotkua" vaan "jahas, mitäs tekis. Ai, tuo on kesken, tekisköhän sille jotain." Olen huomannut nyt, että kun alkaa tehdä jotain ilman että se on heti pakko saada valmiiksi ja "unohtuu" tekemiseensä, saakin aikaan paljon enemmän ihan huomaamattaan kuin jos piiskaisi itseään jatkuvasti. Kun iloitsee siitä mitä tekee, siihen unohtuu helposti ja tekee enemmän kuin aluksi aikoikaan. Lopuksi voi sitten hämmästellä mitä kaikkea tulikaan tehtyä ja ei ole lainkaan niin väsynyt kuin jos olisi riehunut sen kaiken kasaan.

Minulla on ollut nyt todella hyvä viikko. Olen saanut joka päivä kaiken näköistä pientä aikaiseksi, olen nauttinut olostani ja saanut nukuttua tarpeeksi. Välillä on tullut päiviä jolloin tuntuu että nukuttaa koko ajan, mutta siitä huolimatta olen tehnyt kaiken näköistä hyödyllistä, enkä ole vajonnut masennuksen alhoon.

Avokki sai muuten hyvän idean. Rakennetaan mieleni talo pienoismallina. Ehkä sitä kautta kokisin että paranemiseni konkretisoituisi jotenkin. Tein jo piirustukset. Jos joskus tulisi tukia tilille, voitaisiin aloittaa.

24.4.2008


Katsoin äsken ohjelman Julkisuuden trauma. Ajattelin aluksi, että tässä sitä taas kerrotaan mukavia lapsuusmuistoja, mutta äkkiä näyttelijältä kysytäänkin "miltä tuntuu kun työnnetään penis perseeseen?". Tuli vähän halolla päähän -olo. Olin varma, ettei tuo vastaa, mutta vastasipa vain. Miksi minusta tuntui, että ohjelma yritti vähän shokeerata, kun hypätään pyöräilystä ja polvista lapsen hyväksikäyttöön? Mutta hyödyllinen ohjelma. A) Huomasin, että muutkin kiemurtelevat psykologian ammattilaisen kanssa puhuessaan. B) Huomasin, että hänkin kipuili vanhempiensa vaatimusten kanssa, vaikka onkin jo reilusti vanhempi kuin minä. C) Iloitsin siitä, että olen päässyt käymään näitä asioita läpi jo nyt, eikä vasta 40 vuoden jälkeen.

Suljetulla lääkäri huomauttikin, että hyvin harva tulee näiden ongelmiensa takia hakemaan apua ennen kuin on vähintään 40:n kriisissä, jotkut vasta myöhemmin. Onko se siinä, että nykyään mielen sairauksia ja uupumusta ymmärretään paremmin, vai siitä, että nykyään apua on saatavilla? Toisaalta minä olisin tarvinnut apua jo silloin 9-vuotiaana, mutta kun mielensärkijän mielestä semmoinen on turhuutta. Eihän hän itsekään myöntänyt tarvitsevansa psykologin apua, ennen kuin vuosia myöhemmin. Eikä hän nytkään suostu myöntämään, että hänellä olisi narsistinen persoonallisuushäiriö, tai muutenkaan mitään vikaa päässä. Hän nyt riehuu, kun hän on niin väsynyt / minä ärsytin häntä / muu syy.

No, ei enempää siitä aiheesta, nyt nukkumaan.

Hyvänä päivänä ei tule blogattua


Huomasin, että vaikka nyt menee tosi hyvin, blogini sisältö ei ole piristynyt yhtään. Olen ulkoillut parvekkeella paljon, ja nykyään on jo niin lämmintä että pitää iltasella pitää ovea ulos auki että täällä kestää olla. Olen tehnyt kaikkea kivaa ja riemuinnut siitä että sain tuon pitkäaikaisen maalaustakin vaatineen projektini valmiiksi. Mukavaa, kun tulee onnistumisen elämyksiä.

Nautin elämästä. Ainakin tänään. :)

(toim. huom.: Kunto jaksaa sen, että käyn kerran päivässä lähikaupassa, mutta kaupungille en ole jaksanut lähteä kahteen päivään, vaikka asiaa olisi ollutkin. Mutta ainakin mieli on pirteä, nautitaan siitä ja tehdään mitä jaksaa.)

23.4.2008

Minä, 4v. Eiku.


Puhuttiin viimeksi terapiassa putkiongelmastani. Haluan ilmeisesti yhä näyttää mielensärkijälle pystyväni samalla kun ilmaisen vihaani tekemällä liikaa. Loppujen lopuksi teen aivan hulluna, ja olen samalla hirveän vihainen itselleni. Yritin tänään opetella siitä pois. Aina kun huomasin ajattelevani että teen tätä rankaistakseni itseäni, oikaisin että tämähän on hauskaa. Välillä päässä hokee jopa "kuole, kuole!". Haluan ilmeisesti yhä tappaa itseni työllä. En ole tainnut vielä ottaa opikseni burnoutista. Vai kenet haluan tappaa? Mielensärkijän? Vihani? Ahdistukseni? Vanhan, alistuvan minuuteni? Mitä minä pohjimmiltani haluan?

Yritin tänään ajatella palaavani opiskelemaan. Ajatus tuntui inhottavalta, ylipääsemättömältä. Yhtä mukavalta kuin jos joku olisi ilmoittanut että minulla on huomenna tentti johon en ole lukenut. En halua! Mutta mitä minä sitten tekisin? Mahdollisuuksia on liikaa. Voi olla, että valmistun ennen kuin olen päättänyt mitä teen. Ei pitäisi ajatella, että sairausloma loppuu joskus ja että on pakko "palata entiseen". Pitäisi ajatella että ottaa päivän kerrallaan. Pitäisi pitää kiinni siitä että opettelen uuden tavan opiskella, johon ei kuulu itsensä rääkkääminen äärirajoille. Näin jälkikäteen ajatellen olen toiminut aivan hullulla tavalla. Miksi ihmeessä olen ottanut kerralla niin paljon kursseja, etten ole luennoilta ehtinyt edes syödä säännöllisesti tai nukkua tarpeeksi? Olen ollut kuin hukkuva. Olen kokenut itseni täysin arvottomaksi, ja samaan aikaan tunsin että opiskelija ei ole hyvä opiskelija ellei opiskele niin nopeasti kuin pystyy. Uutisissa jauhettiin opiskeluaikojen venymisestä. Tunsin hirvittävää syyllisyyttä niistä. Räpiköin ja otin itselleni enemmän ja enemmän kurssejani kelvatakseni.

En voinut näyttää mielensärkijälle kelpaavani, joten päätin näyttää maailmalle. Niin kuin koko eduskunta olisi vahtinut juuri minua. Että nyt tuon pitää valmistua ennätysajassa (niin kuin tätinsä, kuten mummo jaksaa muistuttaa), tai lasketaan opintotukea vielä lisää. Alitajuisesti otin niskoilleni kaikkien opiskelijoiden aseman. Hullua, mutta koin itseni tärkeäksi. Ja mitä tärkeämmäksi itseni tunsin, sitä vaikeammaksi tuli pysähtyä tai edes jättää se yksi kurssi ottamatta.

Nyt on sitten hyvä vihata itseään kun on ollut tyhmä. Vaikka avokki aina jaksaakin korjata kun sanon olleeni tyhmä, että tyhmyys ja sokeus ovat kaksi eri asiaa. Tyhmyys ja haavoittuvuus ovat kaksi eri asiaa. Inhimillisyys ei ole tyhmyyttä, vaikka välillä tuntuukin että kaikki ihmiset ovat idiootteja juuri inhimillisyytensä vuoksi. Kaikki katsovat elämää vain omasta nurkastaan, kukaan ei näe kokonaiskuvaa. Vaikeaa ajatella noin, sillä mielensärkijä tiesi mielestään kaiken. Ja kaiken hän tiesi paremmin kuin muut. Luulin lapsena että minustakin tulee vielä kaikkitietävä. Minäkin vielä saavutan sen tiedon, jonka avulla teen maailmasta täydellisen paikan. Niin vissiin.

Psykiatrini uusimmassa lausunnossa minun todetaan reagoivan regressiivisesti kun koen tulevani uhatuksi. Totta. Käännyn sisäisen nelivuotiaani puoleen kun yritän selvitä uhkasta. Mielensärkijän kanssa se toimi hyvin. Kyllä, kaikki on minun syytäni, sinä olet kaikkivoipa. Maailmani kaatuu, jos uhmaan sinua. Olen oppinut tähän aivan liian hyvin. En osaa heittäytyä puolustautuvalle kannalle. Puolustaudun vaikka mitä muuta vastaan, mutta tässä kohtaa puolustuksessani on norsun mentävä aukko. Mitään väliä minulla, sinun tarpeesi tulevat ennen minua. Jopa silloin kun se tarve ei ole muuta kuin joku kysymys johon voi vastata mitä vain. Yritän miettiä, miten ihminen haluaisi minun vastaavan, ja vastaan niin, vaikka olisinkin eri mieltä. Vain jotta se ihminen pitäisi minusta. Liian monesti on vain tullut vastattua niin, että ihminen katsoo minua ihan oudosti, kun sanomani ei millään voi pitää paikkaansa.

Äh. On se vain niin vaikeaa elää itsensä kanssa. Pitää lukea lisää noita kirjoja. Niitä lukiessa voi hokea itselleen että uusi tapa on oikea, ei se nelivuotiaan tapa. Vaikka se onkin se tuttu ja turvallinen.

22.4.2008

Veit sanat suustani


Joku muu osaa tiivistää paremmin sen, minkä olen alitajuisesti tiennyt, mutta mitä en ole saanut puettua sanoiksi. (KLIK) Kun kerran saa itsensä liikkeelle, ei halua pysähtyä kun pelkää ettei sitten pääsekään enää liikkeelle. Olen keksinyt nyt jonkin tapaisen opettajan itselleni. Projekti, jossa ei voi tehdä enää mitään ennen kuin maali on kuivunut on siitä hyvä, että se pakottaa lopettamaan. Vielä kun oppisi siihen ettei etsi sitten jotain muuta tekemistä, vaan suostuisi istumaan siihen sohvalle. Ja siinä voi sitten ihailla työnsä jälkiä. Varsinkin nyt kun on enemmän valmista kuin keskeneräistä. Aiemmin oli vaikeaa keskittyä siihen valmiiseen. Päässä hoki että tuo ja tuo pitäisi vielä tehdä ennen kuin pääsee seuraavaan työvaiheeseen, ja sitten vielä tuokin...

Yritän taas pitää kiinni siitä että syön ruuan, sitten teen yhtä asiaa jonkin verran, syön taas, otan päikkärit, syön välipalaa, teen jotain, syön iltaruuan, rupean rauhoittumaan enkä aloita enää mitään uutta, syön iltapalaa jos mieli tekee, otan iltalääkkeet ja menen nukkumaan. Pitäisi kai oikeasti kirjoittaa itselleen päiväohjelma ja kiinnittää se johonkin näkyvään paikkaan, ettei koko ajan stressaa siitä mitä seuraavaksi piti tehdä. Unohdinko nyt jotain? Pitikö vielä tehdä jotain? Onko joku jäänyt niin, että sille käy kohta huonosti? Pitäisikö siivota nyt vai vasta kun on oikeasti lopettanut? Elämä on vaikeaa...

21.4.2008

Hoe: Minä en jaksa kaikkea


Nyt on taas vatsa rikki. Siis haavoilla, sappea nousee suuhun kun olen riehunut liikaa. Viime keskiviikosta se alkoi, kun kaveri tuli kylään. Ei olisi pitänyt pyytää vielä torstainakin tulemaan. Silloin oli terapiakin. Sitten perjantaina lähdettiin reissuun ja palattiin vasta eilen. Koko ajan sosiaalisen leikkimistä, eikä oikein päässyt rauhoittumaan. Tänään lääkärille, Kelaan (siellä meni tunti, vaikkei tarvinnut jonottaa yhtään (ihme!)) ja sieltä vielä kahden rautakaupan kautta kotiin. Kotiin pyöräillessä kävin jo ihan kierroksilla, mutta silti piti pakottaa itsensä rauhoittumaan sen verran että söin jotain. Sitten pitikin päästä tekemään rautakaupan ostoksille jotain, ja nyt ei voi edes siivota jälkiään, kun vatsaan sattuu liikaa. Sainpas pysähdyttyä.

Innostunko liikaa, kun huomaan jaksaneeni jotain mistä etukäteen pelkäsin etten jaksakaan? Onko minulla oikeasti se bipo, vai olenko vain tottunut siihen, että kun kerran pitää itsensä vauhtiin pakottaa, niin sitten tehdään kunnes ollaan ihan loppu? Nyt olen niin väsynyt, että ahdistaa. Jos kokeilisi ottaa torkut.

20.4.2008

Kotona jälleen


Aivan kuollut olo. Kahden päivän reissun jälkeen vatsa on niin kipeä, että piti heti ottaa särkylääkettä kun astui kynnyksen yli. Olen aivan kuoleman väsynyt, ja haluan vain nukkumaan. Vielä pitäisi sinnitellä pari tuntia, muuten herään aivan liian aikaisin. Minä en jaksa tälläistä kotoa poistumista ja sosiaalisuutta. Näin viime yönä ihan ihme uniakin, joissa joissakin olin aivan varma, että uni oli totta ja seuraavassa unessa kävin kertomassa kaikille että yksi kaverini tappoi itsensä. Aamulla piti vähän aikaa järkeillä, että enhän minä ole voinut kenellekään mitään kertoa, kun en ole ollut edes siinä kaupungissa missä uni tapahtui.

Seuraavat pari päivää pitää kyllä tuijotella valkoista seinää, että saan toivuttua. Sitä eläkeasiaa pitäisi kyllä pistää eteenpäin tai en saa sitä päätöstä ikinä... Saa nähdä, jaksanko. Ja jos jaksan, milloin. No, ei stressata, sanoi kissa kun mummolla pöytää pyyhki, vai miten se meni.

Iloisella mielellä (kunhan aurinko paistaa)


Lisääntyvä auringonvalo on saanut minussa kummia muutoksia aikaan. Yksi niistä on se, että olen saanut tehtyä jo aikaa sitten aloitettuja käsitöitä loppuun. Toinen on, että haluan taas olla tekemisissä ihmisten kanssa. Kun lisäksi huomaan unohtuvani ihailemaan kevään etenemisen merkkejä, näistä kaikista seuraa että blogiin ei tule paljoa kirjoiteltua. Ihan mukavaa, kun välillä saa ajatella jotain muutakin.

Viime terarpiassa käytiin läpi huoltani siitä, että avokilla on pieni ongelma tunnesyömisen kanssa ja tunnen syyllisyyttä tästä. Ensimmäistä kertaa tuli sellainen olo, että kun käveli terapiasta pois, ne asiat oikeasti jäivät sinne ja saattoi alkaa miettiä olisiko kaupungilla vielä jotain muuta tehtävää tai mitä kivaa sitä tänään keksisi.

Eilen tuli sitten avokin vanhempien kanssa keskusteltua pitkään aiheesta narsistit. Heillä kävi eilen kylässä mies, joka on mitä ilmeisemmin myös narsisti. Tuli esittelemään 4. vaimoehdokkaansa. Ihan mukava ihminen, kunhan häntä ei vastusta ja antaa hänen kehuskella. Hälytyskelloni alkoivat huutaa vasta kun hän tosiaan kehui tuomiaan lahjoja jo kolmatta kertaa. Avokin vanhemmat kertoivat myöhemmin, että väleissä on oltu jo 30v. ihan vain siksi, että a) he eivät ole asettuneet poikkiteloin b) he eivät ole rikastuneet enemmän kuin narsistituttavansa. Näin narsisti voi tuntea olevansa oikeassa ja tuntea ylemmyyttä kun voi kertoa ostaneensa taas uuden statussymbolin ja samalla ihmettelee miksi teillä ei vielä ole semmoista.

Mukavaa tietää että avokin vanhemmat ymmärtävät tilannettani näinkin hyvin. Ainoa, mikä vielä jäi heidän asenteessaan kalvamaan, oli se, että he eivät aivan ymmärtäneet sitä, miten voimakkaasti kroppani on reagoinut tämän toipumisprosessin aikana. Että "sinä vain tarkkailet itseäsi nyt niin tarkasti kun noita lääkkeitäkin syöt". Juu-u, muuten vaan on lääkäritkin löytäneet minusta sappirefluksin, jonkun ihme tulehdustilan käsivarsien ihossa (krooninen kuulemma, mutta ei ole aiemmin oireillut) ja lisäksi polven sidetulehdus. Siihen sitten vielä päälle kenkkuileva atooppinen ihoni, parikin flunssaa, vatsatauti, unihäiriöt, ruokahaluttomuus / karkin syönti ruuan sijaan jne. Nyt ei onneksi ole ollut muuta kuin se, että välillä on alkanut pyörryttää ihan hulluna, ja silloin tietää ettei muu auta kuin päikkärit.

Parin tunnin päästä olen taas kotona. Ihanaa. Kyläily on ollut rankkaa, Opamoxia on mennyt nappi päivässä, ja viime yönä pyörin sängyssä kuin väkkärä saamatta unta. Jalkakin vaivaa, enkä tiedä mitä sille vielä keksisi. On kokeiltu kylmää, lämmintä, hierontaa, venyttelyä, ja aina vain sattuu kävellä. Pitää taas varata aika fysioterapeutilta. Salilla käymisen aloittaminen voisi sekin toimia. Alkuun voisi kokeilla aloittaa kotijumpalla. Fyssari antoi siihen ohjeet ja välineetkin, joten ei se ole kiinni muusta kuin viitseliäisyydestä.

Odotan ihan innolla kotiin pääsemistä. Kyläily on aina rankkaa, kotiin on kiva päästä ja sitten pääsee taas maalaamaankin. Sitten maalaushommat onkin jo tehty, eikä jäljellä ole kuin viimeistelyä. Ajatelkaa, minä saan jotain valmiiksi asti! Uskomatonta.

16.4.2008

Antamisen iloa


Vein ne työkalut sitten takaisin, laitoin niihin lapun että tarvitsisin. Mielensärkijä pisti ne nyt sitten myyntiin.

Tänään autoin kaveria lainaamalla hänelle ompelukonetta että hän sai tehtyä töitä jotka olivat jääneet seisomaan kun hänen oma koneensa oli hajonnut. Tuli iloinen olo. Varsinkin kun sain samalla lahjoitettua tavaraa, jota en ikinä käytä ihmiselle, joka varmasti keksii niille käyttöä. Lisäksi sain seuraa ja tehtyä käsitöitä, jotka ovat seisoneet ikuisuuksia ihan vain siksi etten ole saanut aikaiseksi. Kaikin puolin hyvä kauppa. Hän tulee vielä huomenna tekemään lisää koneellani, että saa työt tehtyä. Jos minäkin saisin sitten samalla vihdoin tehtyä loppuun noita muita käsitöitä, jotka ovat vain keränneet pölyä aivan liian pitkään. Siskokin tulee huomenna käymään hakemaan kirjeitä jotka ovat tulleet väärään osoitteeseen. Mukava päivä tulossa.

Psykiatri pisti minulle tulemaan b-lausunnon, jossa kirjoittaa minulle määräaikaista työkyvyttömyyseläkettä koko loppuvuodelle. Samalla sain taas uutta lääkettä repertuaariini. Tätä pitää ottaa 2 tuntia ennen nukkumaanmenoa. Jos minulle sitten myönnettäisiin tuo eläke. Töihin en kykene. Psykiatri oli kaukaa viisas, kun kirjoitti tuota noin pitkälle ajalle. Voin nyt sitten ainakin teoriassa aloittaa opiskelut uudelleen rauhassa ilman pakkoa saada kursseja läpi.

12.4.2008

Mitä tehtäis, sika pestäis...


Tämän päivän saavutukset: tein loppuun 500 palan palapelin jonka aloitin eilen illalla, tein parvekeprojektin niin pitkälle, että seuraavaksi pitää maalata. Käynnistin astianpesukoneen.

Nukuttaa. Eilinen oli rankka kokemus. Tänään en meinannut saada syötyä päiväruokaa, kun tuli kauhea pelko päälle. Olin ihan varma (tai sisäinen lapseni oli), että mielensärkijä hyppää mistä tahansa tänne kohta, että ei se voi oikeasti olla siellä reissussa. Jos se eilenkin oli siellä talossa, mutta pysytteli vaan piilossa. Enhän käynyt kaikissa huoneissa. Jos se onkin jollain telepaattisella keinolla saanut selville, että olen tehnyt jotain mitä ei olisi saanut hänen mielestään tehdä, ja nyt hän on ryntäämässä tänne nyt heti. Tiesin, että kauhu oli epärationaalinen, vaikkakin ymmärsin hyvin pelkoni syitä. Hain avokin halaamaan minua, kunnes sain syötyä.

Huomenna ollaan avokin kanssa menossa sinne takaisin. Avokin ehdotuksesta. Hän kai haluaa vahtia että palautan mielensärkijän tavarat ennen kuin hän palaa. En haluaisi, mutta kai se on pakko. Taidan kyllä palauttaa vain osan ja jättää loput tänne. Ei se kuitenkaan niitä ikinä tarvitse, ja jos tarvitsee, tuskin keksii mitä puuttuu. Mielensärkijä tekee minusta varkaan. No, saanpahan kostettua. Ja harjoiteltua sitä, etten välitä.

11.4.2008

Kuinka saadaan kaikki vihaisiksi

Edit 2014: Tätä tekstiä lukee ehkä eri silmin, kun tietää, että mielensärkijän moniin ongelmiin kuuluu myös sairaalloinen hamstraaminen (engl. compulsive hoarding).

1. Mene siihen törkykasaan käymään. -->minä olen vihainen.

2. Auta siskoa löytämään matto (löytyi roskiksesta, vaikka on sanottu monesti, että sisko tahtoo sen) -->sisko suuttuu.

3. Pyydä cd-soitin lainaan nuorimmaiselta (hänellähän on niitä vain kolme)

4. Mene mielensärkijän "verstaalle", ja etsi tarvitsemasi työkalut. Ota varmuuden vuoksi vain niitä, jotka ovat pinojen alimmaisia, joita hänellä on ainakin 2 kpl ja joita ei ole ikinä käytetty tai joista hän on jo hankkinut paremman version. -->mielensärkijä saa raivokohtauksen, vaikka ei vielä tiedäkään saavansa sellaista.

5. Ehdota siskolle, että mennään paluumatkalla kaupan kautta, että hän saisi tarvitsemansa verhon, jota ei löydetty. -->siskon poikaystävä suuttuu, kun tahtoo jo kotiin syömään.

6. Lähde kotiin. -->nuorimmainen suuttuu, kun en jääkään yöksi.

7. Mene kotiin lainaamiesi tavaroiden ja luvatta ottamiesi työkalujen kanssa.-->avokki suuttuu, kun pelkää että mielensärkijä tekee minulle jotain, kun hän saa selville että hänen rojuvuoreensa on kajottu.

-->Minä ahdistun aivan hirveästi. Aaargh.

Ja sitten kun mielensärkijä ja laiminlyöjä palaavat reissusta ja tajuavat että olemme ottaneet jotain, ensin mielensärkijä saa raivarin, jollaisen normaali ihminen saisi, jos hänen autonsa olisi lastattu täyteen kaikista arvokkaimpia tavaroita, varastettu, se olisi valeltu bensalla ja sytytetty palamaan, ja vakuutusyhtiö kieltäytyisi maksamasta mitään jonkin muotoseikan perusteella. Siitäpäs sitten laiminlyöjä kärsii, ja hän suuttuu minulle, kun en jättänyt kaikkea niin kuin ne olivat.

Ja mitä me teimme?

Sisko otti:

- maton, jonka hän oli saanut synttärilahjaksi hoitotädiltään (ja joka oli siis heitetty roskiin)

- purkin hernekeittoa (sinne jäi sitä vielä 5 purkillista)

- ikkunanpesuainetta (sinne jäi vielä 3 purkkia, joista yksi oli avattu)

- astioita, jotka hän oli aikoinaan voittanut arpajaisista

- keittokirjat, jotka hän oli saanut lahjaksi

- lakanoita, jotka hänelle oli jo luvattu, mutta hän ei ollut ehtinyt niitä hakemaan

Minä otin:

- hiomakoneen, joka oli vielä muoveissaan. Tiedän, että kone on ostettu jo ainakin 3-4 vuotta sitten, ja mielensärkijä on jo ehtinyt ostaa toisen samanlaisen, joka sekin on muoveissaan.

- suojalasit (mielensärkijällä on näitä ainakin kymmenet erilaiset)

- hengityssuojaimen (näitä oli kolme paketillista)

- teräsharjan (hänellä on niitä useita)

- rautasahan (niitä oli useita sillä hyllyllä, otin semmoisen joita siellä oli ainakin kaksi)

- nitojan (niitäkin oli ainakin kaksi siellä)

- kukkaruukkuja, jotka piti viedä kirpputorille jo vuonna 2005 ja joihin olin sitä varten kiinnittänyt hintalaput

- dosetin, jonka laiminlyöjä sai jonkin laihdutuspillerin mukana, ja jonka hän on meinannut heittää pois, mutta ei kehdannutkaan, kun sille voi olla vielä käyttöä

- palapelin, jonka olen saanut synttärilahjaksi

Lisäksi lainasin nuorimmaiselta cd-soittimen ja yhden dvd:n.

Minusta en tehnyt mitään, mikä olisi avokin suuttumisen arvoista. Mielensärkijältä ei kannata pyytää mitään lainaan, koska siitä seuraa pahempi kuulustelu kuin siitä että ottaa jotain ilman lupaa. Tavallisesti sitä jotain ei edes saa lainaan, vaikka mikä olisi. Ja jos jotain ottaa ilman lupaa, kannattaa sitten ottaa niin paljon kuin voi tarvita, sillä mielensärkijä pitää samat huudot riippumatta kadonneen tavaran määrästä. Ja nekin loppuvat yleensä siihen, kun sanon palauttavani kaikki tavarat, jotka hän muistaa. Yleensä hän ei keksi kuin pari, mitkä puuttuvat. Vaikka hän myöhemmin näkisikin viemiäni tavaroita meillä, hän tavallisesti vain sanoo että "minullakin on muuten jossain tuollainen".

Olisin tarvinnut avokin tukea ja armoa sen jälkeen kun selvisin kyläilystä hengissä, mutta hän vain torjui minut. Miksei hän voisi jotenkin muuten osoittaa huolestumistaan? Minä uskon tietäväni häntä paremmin miten mielensärkijän kanssa kannattaa toimia. Samoin minä otan vastuun teostani. Mutta onko tuossa listassa jotain sellaista, mitä normaali isä ei voisi lainata tai jopa antaa omaksi, jos sellaista tarvitsee?

Avokki teki hyvän vertauksen, kun sanoin että ihan hyvin ne tavarat voi sieltä ottaa, kun ei mielensärkijä niitä ikinä tarvitse. Hän totesi, että ei hirveässä humalassa oleva puliukkokaan sitä viinapulloa tarvitse, mutta voi se silti sinut puukottaa, jos yrität sitä pulloa ottaa siltä pois. Sanoin, että hyvä on, vien tavarat takaisin ennen kuin mielensärkijä huomaa työkalujaan puuttuvan. En kyllä tällä hetkellä aio tehdä niin. Haluan kostaa sille äijälle viemällä häneltä tavaraa, jota hän ei tarvitse. Ja vaikka veisinkin tavarat takaisin, hän huutaisi minulle joka tapauksessa yhtä paljon ihan vain siksi, että hän huomaa että "verstaalla" on käyty. Se on nimittäin sellainen roinavuori, että tavaroita on pakko nostella pois tieltä että sinne edes mahtuu sisään. Eikä niitä millään saa sitten pinottua varmasti niin kuin ne olivat. Välillä se voisi olla vaarallistakin, sillä mielensärkijä pinoaa kalliit sähkötyökoneensa niin, että niiden johdot kärsivät, ja kaiken maailman nesteitä on kaatunut vähän joka väliin.

Hänelle ei ole väliä, vaikka olisinkin pakannut kaikki laitteet laatikoihinsa ja pelastanut ne ruostumiselta tai joltain pahemmalta. Hänelle on väliä vain sillä tiedolla että joku on kajonnut hänen tavarapesäänsä.

Nyt surettaa. On se hullua, että teet niin tai näin, aina menee väärin päin. Jos minulla olisi normaalit vanhemmat, olisin ihan hyvin voinut kysyä, saanko nämä lainaan, ja olisin voinut saada niitä jopa omakseni. Mutta kun mielensärkijällä on persoonallisuushäiriö, kaikki vittuuntuvat. Minäkin yritin vain tehdä siskolleni hyvän mielen, halusin käydä katsomassa nuorimmaista ja kissoja ja hakea ilmaiseksi ne työkalut jotka tarvitsen tuohon yhteen projektiin, ettei avokki joutuisi kärsimään projektin pitkittymisestä ihan vain siksi, ettei minulla ollutkaan rahaa hankkia tarvitsemiani työkaluja, kun laskin tuet väärin.

Toisekseen alan epäillä, että olen toiminut väärin. Onhan toimintani katsottavissa varastamiseksi. Yritän puolustella käyttäytymistäni sillä, että vahinkoa ei syntynyt kenellekään, koska mielensärkijällä on vastaavia työkaluja niin monta, ettei hän elinikänsä aikana saa niitä käytettyä loppuun. Kaikki muut hyötyvät. Laiminlyöjä nyt voi saada valitusta niskaansa, mutta sitä hän saisi joka tapauksessa.

Kaiken lisäksi on mahdollista, että mielensärkijä uskoo että vain etsimme mattoa "verstaalta", ja että en ole ottanut mitään. Hän ei eläessään tule käymään sitä kasaa niin tarkasti läpi, että voisi olla aivan varma siitä että jotain puuttuu. Eikä hän edes muista kuinka monta hänellä on mitäkin. Toisaalta varastaminen sotii arvojani vastaan. Olen oppinut vähän liiankin hyvin vain ottamaan mitä tarvitsen, vaikka se jonkun muun perheenjäsenen omaa olisikin, koska muuten sitä ei ole saanut. En sentään laajenna sitä muihin ihmisiin kuin mielensärkijään ja laiminlyöjään. Mutta tulin myös valehdelleeksi avokille. Sekään ei sovi arvomaailmaani, minä haluan olla hänelle rehellinen aina ja kaikessa. Voin korkeintaan olla sanomatta jotain ilkeää, mitä mieleen tulee, mutta rehellisyys maan perii.

Olenko käyttäytynyt kuin vihainen lapsi? Miten narsistin kanssa pitäisi toimia? Kertokaa joku!


Kyläilemään vaikka väkisin


Eilisessä terapiassa käsiteltiin noita piirustuksiani. Terppa ehdotti lopuksi, että ottaisin tuon sisäisen lapseni pomoksi ruoskanaisen paikalle. Tunnustaisin pienuuteni itselleni ja ehkä sitä kautta voisin alkaa antaa itselleni armoa ja arvoa.

Eilen illalla oli sitten aivan kamala olo, kun olin niin väsynyt. Olin ennen terapiaa käynyt kolmessa eri liikkeessä ja terpan jälkeen lähdin kaverin kanssa koirapuistoon. Liian rankka päivä. Tänään panikoin siitä, että lupasin käydä katsomassa miten nuorimmaisella menee. Käydään samalla hakemassa siskolle mattoa sun muuta sieltä. Sisko ei halua käydä "kotona" yksikseen, ts. ilman minua. Sovittiin, että ollaan siellä vain pari tuntia, kun sisko ei halua pakottaa poikaystäväänsä olemaan siellä kovin pitkään.

Ottaa vieläkin päähän tuo laiminlyöjän asenne, että kunhan hän antaa reilusti rahaa ja maksaa laskujani puolestani, minun on sitten pakko pompata nuorimmaista vahtimassa. Ja että siskooni ei voi luottaa. Nuorimmainenkin on jo teini-iässä, kyllä se hyvin siellä yksikseenkin selviäisi, jos jääkaapissa olisi ruokaa. Saman ikäisenä minut jätettiin jo yksin nuorempien sisarusten kanssa ja tein ruuat ja muut niin kauan kuin vanhukset olivat poissa.

9.4.2008

Kuvakatsaus nykytilaan


Sain pitkästä aikaa halun piirtää. Tässä tuloksena nainen ruoskan kanssa, sisäinen ahdistukseni ja sisäinen lapseni:







Eikä ole sitten photoshopattu, käytetty ihan perinteistä lyijykynä-tussi-värikynät-metodia. Kuvia ei saa käyttää tai kopioida ilman lupaani. Minä en kopioi teidän kuvianne, älkää tekään kopioiko minun. Valitan huonoa kuvanlaatua, skanneria ei ole käytössä. Nämä on pistetty sähköiseen muotoon halvimman digipokkarin kautta.

Nainen on itsevarma, kuten ehkä huomaatte. Hän osaa asiansa ja tietää mitä tekee. Hän ei arkaile. Hänessä on se voima ja itsevarmuus.

Hullu meinaa tukehtua ahdistukseensa. Se on yrittänyt hirttäytyä, mutta syntien painolasti vetää niin maahan, ettei sekään onnistu. Eikä itsensä pystyyn vetäminen köyttä pitkin onnistu sekään. En tiedä, onko hullu täynnä haavoja vai repeileekö iho paljastaakseen jotain uutta.

Lapsi on pettynyt ja vihainen. Häntä ei kuunnella, vaikka hän miten osoittaisi että vihaa sitä mitä hänet on pakotettu tekemään. Piirsin hänelle karmeimman kukkamekon, jonka muistan. Se pisteli ja näytti teltalta. Jalassa ovat inhoamani tossut, joita piti käyttää ala-asteella. Lapsi on rikkonut viulun, jolla häntä on kiusattu. Sitä en lapsena uskaltanut tehdä, vaikka mieli teki.

Jos jossain vaiheessa saisi piirrettyä sen tilan, johon tästä pyritään.

Näin se homma etenee


Mätä alkaa olla jo poissa, mutta sen alta on paljastunut matoja. Sellaisia, jotka kalvavat mieltä ja sydänalaa, eikä niistä pääse kivuitta eroon. Jokaisen irti vetäminen on tuskaa. No, ei muuta kuin hommiin.

Mummo soitti tänään. Sallinette minun sanoa sen taas: Aaargh. Puhelun kulku meni suunnilleen niin, että ensin minulta jankattiin, miksen voi olla lapsenvahtina koko aikaa, miksi lupaan vain käydä siellä. Sitten syyllistettiin siitä, että vanhemmat vain antaa, enkä minä anna mitään takaisin. Se, että sisko on menossa sinne vahdiksi, ei kuulemma takaa mitään. Tekisi mieli taas kertoa, että jos sitä ei luota ihmiseen tämän kaikista ponnisteluista huolimatta, voisi katsoa välillä peiliin. Siskoni hyvät teot pistetään aina jotenkin aina minun nimiini. Inhoan sitä. Jos yritän korjata, sillä ei ole mitään vaikutusta.

Tuli taas tunne, ettei minua ymmärretä. Toisaalta, enhän minäkään ymmärrä mummoa, laiminlyöjää tai mielensärkijää. Voin vain arvailla. Väliäkö heidän ymmärtämisellään. Tärkeintä on että itse uskon itseäni. Oma tahtoni on alkanut vihdoin vahvistua.

Olen vähitellen alkanut siirtää mieleni taloon sellaisia mukavia esineitä, joita minulla on ihan oikeasti kodissani. Asetun taloksi, niin sanoakseni. Olen käynyt viherhuoneessa useita keskusteluja sisäisen hulluni kanssa. Välillä hän on hullu, välillä hän taantuu jonkinlaiseksi apinaksi, ja alkaa kirjaimellisesti hyppiä seinille. Hänkin on turhautunut ja väsynyt tilanteeseeni. Häntä on pidetty liian kauan liian tiukoissa raameissa. Ja jos olen hänet päästänytkin välillä esiin, olen heti verhonnut käytökseni muutoksen muilta esittämällä humalaista tai pistämällä sisäisen lapseni pistämään kaikki leikiksi. Jos vähitellen saisin hullun muuttumaan ahdistuskimpusta terveeksi itsetunnoksi, joka puolustaisi minua ruoskanaista vastaan ihan itse, eikä minun tarvitsisi käyttää kaikkea aina järkiminän puolustuspuheen kautta.

Olen onnistunut saamaan ruoskanaisen kiinnostumaan taloni puolustuksesta. Hän on aika kätevä ruoskimaan hengiltä taloani uhkaavia hyönteisiä ja näpäyttämään liian lähelle pyrkiviä hiiriä. Sääkin on taas ihanan aurinkoinen taloni puutarhassa. Tai puutarhasta ei kai vielä voi puhua, sen tekeminen tapahtuu sitten ajallaan. Tyydytään villiintyneeseen ketoon tällä hetkellä.

Huomaan että mitä enemmän kiinnitän huomiota sisäisiin asioihin, sitä enemmän ulkopuoliset asiat jäävät vaille huomiotani. En anna avokille niin paljon kuin haluaisin. En tapaa kavereitani kuin mesessä ja satunnaisesti kaupungilla, jos satutaan törmäämään. No, kunhan saan itseni kuntoon, minulla on toivottavasti enemmän voimavaroja käytettävissä myös ihmissuhteisiin. Ja muutenkin asioiden hoitamiseen loppuun asti.

Matoja ei kuulemma saa kaikkia kerralla vain leikattua irti, koska sydämeni lähtisi mukana. Haluan yhä rakastaa ja tuntea matojen jälkeenkin. Pitää siis mennä vaikeamman kautta. Onneksi potilaan sängyn vieressä on tehokas lääkäri.

8.4.2008

Kirje mielensärkijälle


Joku muukin tuntuu tuntevan syyllisyyttä kuin minä. Pyysin laiminlyöjältä vitosta, sain 300€. Voi kyllä olla, että hän tarkoittaa että minun pitäisi maksaa sairaalan laskukin tuosta, mutta taidan olla ymmärtämättä vihjettä ja lähettää hänelle sen laskun joka tapauksessa. Minun pitää ostaa lääkkeitä jollain rahalla, ja muitakin pakollisia rahareikiä on, joita olisi mukava paikata etteivät stressaisi.

Ehkä tämän voisi ottaa merkkinä siitä, että minulla on oikeus pyytää häneltä apua jos sitä tarvitsen. Ehkä.

Luin Viscottia lisää, ja tuli mieleen että voisi osoittaa näitä tuntemuksiaan välillä myös mielensärkijää kohtaan, ei vain tyynyä tai avokkia kohtaan tai mielikuvituksen puolella. Maailman hirvein isä. Mitä sellaiselle sanoo?

"Hyvä maailman hirvein isä,

sinä olet loukannut minua. Tiedän, että olet sairas, mutta se ei selitä sitä miksi olet kohdellut minua niin huonosti. Olisit voinut hakea apua, olisit voinut myöntää itsellesi että sinun ei kannata hankkia lapsia. Viimeistään siinä vaiheessa kun huomasit että vain huudat minulle, olisit voinut päättää jättää vaimosi ja lapsesi ja lähteä viettämään sitä elämää joka sinulla olisi sanojesi mukaan ollut ilman meitä. Olisit voinut yrittää myöntää tunteesi edes itsellesi. Emme me olisi jättäneet sinua siksi.

Huutamisesi pelästyttää minut yhä joka kerta, vaikka en sitä näytäkään. Minäkin pelkään kuolemaa, vaikka en sitä ole sinulle myöntänytkään. Älä käy käsiksi minuun. Älä hauku minua sellaiseksi, mitä en ole. Älä jaa maailmaa mustaan ja valkoiseen, ja sitten pidä pitkää luentoa heti perään kuinka kaikki on niin moniselitteistä kirkkohistoriassa / raamatussa / opetettavissa arvoissa. Toimisit edes joskus loogisesti! Lapsi ahdistuu, jos aikuinen ei noudata mitään logiikkaa. Minä ahdistun sinun toiminnastasi! Sanoo toista ja tarkoittaa toista. Sanoo yhdelle ihmiselle näin, ja kotona minulle näin.

Minä koen, ettet ole eläessäsi asettanut minun tarpeitani omiesi edelle. Jos oletkin tehnyt minulle jotain mukavaa, olet tehnyt sen saadaksesi mainetta tai kunniaa muilta tai ylläpitääksesi kulisseja. Minä olen oppinut vihaamaan sinua, koska esität muille eri ihmistä kuin mitä olet kotona. Olen vihainen sinulle siitä, että kohtelet perhettäsi huonosti vain varmistaaksesi että saat huomiota. Olen vihainen siitä, että vastustat kaikkea vain siksi että päätät vastustaa. Vaikka mikä puhuisi sanomaasi vastaan, et myönnä olevasi väärässä. Olen vihainen siitä, ettet ole koskaan hyväksynyt minua tai tekojani, vaan olet aina vaatinut enemmän, liikaa. Minä olen väsynyt yrittämään jatkuvasti. Sinä et ikinä tule antamaan minulle sitä hyväksyntää jota kaipaan. Minun on opeteltava antamaan se itse itselleni.

Sinulla on oikeasti tytär, joka on yrittänyt muuttaa maailman jotta sinä olisit tyytyväinen, ja samalla ajanut itsensä loppuun. Sinulla on tytär, josta tuttavat ovat olleet kateellisia, kun olen ollut niin kohtelias, huomaavainen, fiksu, osaava. Ja sinä olet aina mitätöinyt sen kaiken. Kaikki, mistä olen ollut kiinnostunut, ei ole ollut sinusta minkään arvoista, ellei se ole ollut sinun ideasi. Ja vaikka en olisi millään menestynyt siinä, missä päätit minun menestyvän, et antanut minun lopettaa. Halusit minun piehtaroivan siinä epäonnistumisessani. Olet rankaissut minua kaikesta, jopa siitä että olen yrittänyt auttaa sinua.

Minä en jaksa enää. Ole niin kuin haluat, elä kuin sika pellossa. Ole se loinen joka imee kaiken huomion itselleen antamatta mitään muille. Antaisit vain minun elää niin kuin haluan. Minusta on väärin, että minä joudun jäämään suvun juhlista pois vain siksi että sinä tulet niihin, vaikka tulen suvun kanssa paljon paremmin toimeen, minulla on heidän geenejään, ei sinulla, he eivät edes pidä sinusta! Ja tulet niihin juhliin vain saadaksesi kaikki kuuntelemaan sinua. Ei kukaan järjestä rippijuhlia saadakseen sinut puhumaan kolmeksi tunniksi koko juhlaseurueelle!

Kaikista surullisinta on, että olet saavuttanut elämässäsi kaiken, muttet siitä huolimatta arvosta edes itseäsi, saati sitten sitä mitä olet saavuttanut. En tiedä, oletko jäänyt kriittisessä kehitysvaiheessa ilman hyväksyntää, vai etkö ole oppinut ettet ole maailman napa ja että elämässä tulee vastaan pettymyksiäkin. Joka tapauksessa me näemme, että sinä kärsit. Mutta sen sijaan että ottaisit myötätuntomme ja apumme vastaan, hyökkäät meidän kimppuumme, väität ettemme välitä sinusta ja että olemme liittoutuneet sinua vastaan. Emme ole. Me olemme liittoutuneet keskenämme kestääksemme sairautesi. Me tuemme toisiamme jaksaaksemme raivokohtauksiasi, tuskailuasi, vihaasi itseäsi kohtaan, tunteettomuuttasi. Et tavoita edes omia tunteitasi, etkä osaa ymmärtää muiden tunteita. Kaikista kamalinta on, ettet tiedosta muiden kuin itsesi kärsimystä. Kamalinta on, ettet sinä tule muuttumaan.

Minun isäni on kuollut.

terv. Tyttäresi 4v., 13v. ja melkein aikuisena"

Ei joku haluaisi mennä ja leikata siltä äijältä kieltä irti? Myös koomaan vaivuttaminen, narsismista parantaminen tai tappaminen hyväksytään. Taidan mennä lapsenvahdiksi vain päästäkseni tuhoamaan mielensärkijän tavaroita mahdollisimman paljon. Kun ei voi parantaa, voi ainakin kostaa. Vaikka se onkin lapsellista. Mutta ainakin sisäinen lapseni saisi tyydytystä.

On niin tylsän tuntuista vain kertoa toiselle että tämä on loukannut ja satuttanut ja sen jälkeen katkaista välit. Ja kun välirikkoa joudun aina perustelemaan minä, en hän, jos asia tulee puheeksi. Hän voi vain sanoa ettei ymmärrä, että se nyt varmaan on vain sellainen vaihe. Minä joudun aina selittämään että sillä on vaikea persoonallisuushäiriö, jota kukaan muu kuin perhe ei huomaa, ja minä sairastun pahemmin jos joudun sen äijän kanssa tekemisiin. Aargh. Tunnen, ettei sukuni ymmärrä minua. Kunnioita vanhempiasi ja muuta sontaa. Eläisivät vähän aikaa saman katon alla sen hullun kanssa, niin ymmärtäisivät ettei sillä ole ihan kaikki kotona. Ainakaan se ei toimi loogisesti. Selitä sitä sitten muille. Kokeilkaa itse.


Pelosta masennukseen


Rättiväsynyt olo. Ensin terapiaan, sitten pyörälenkille (kun ajattelin että se voisi selkeyttää ajatuksia), sitten kauheella kiireellä kotiin kun tunnemyrsky iski ja alkoi pyörryttää. Söin jotain jos se olisi auttanut ja lähdin tapaamiseen viideltä. Pikainenhan tuo oli, tarvitsi vain kävellä puolisen kilometriä, antaa kaverille tavarat ja ottaa vastalahjukset ja sitten kävellä takaisin kotiin. Kotona kävin niin kierroksilla, että piti pistää rentoutuscd pyörimään. Se auttoi.

Sitten soitti mummo. Pitäisi lähteä nuorimmaiselle lapsenvahdiksi, kun hän ei jaksa. Eikä vain yhdeksi päiväksi, vaan neljäksi (!). Kauhea soittorumba, kun piti sopia asiat niin, että mummo ei tule, siskoni menee ja laiminlyöjä uskoo että nuorimmaisella ei ole hätää, vaikken minä tulisikaan lapsenvahdiksi. On se vaikeaa, kun mummo ei puhu siskolle, sisko ei puhu laiminlyöjälle, laiminlyöjä ei oikein luota siskooni ja ei oikein tiedä miten toimia minunkaan kanssani. Meidän suhde menee pitkälti niin että minä kerron hänelle kuinka toimitaan. Olen kertonut siitä lähtien kun aloin tietää paremmin miten jokin kannattaa siivota tai missä jokin tavara on tai missä sisko on.

Tänään terapiassa puhuttiin tuosta mielikuvaharjoituksestani, ja terppa kehui sitä että olen ottanut itselleni apujoukkoja. Huomasin tunnustavani että on ollut rankkaa lapsena tajuta että tietää itse asiat paremmin kuin omat vanhemmat. Puolustin laiminlyöjää, ja terppa osoitti minulle että hän olisi voinut toimia eri tavallakin riippumatta siitä miten mielensärkijä on toiminut. Laiminlyöjä olisi voinut yrittää kovemmin jos olisi valinnut sen tien että olisi halunnut olla minulle parempi äiti.

Luin aamupäivällä toista kirjaa, johon olen voinut samaistua: David Viscott: Miten elät itsesi kanssa (WSOY 1977). Sanoma on melko sama kuin tuossa Hullun käsikirjassakin (Anna Maria Rosendal: Hullun käsikirja, WSOY 2001). Anna itsellesi armoa, hyväksy että olet epätäydellinen. Kaikki ovat epätäydellisiä. Kukaan ei ole myöskään täydellisen huono. Kaikissa on hyvää ja huonoa. Viscott osoittaa että on kaksi huonoa ääripäätä. Toinen pitää itseään ylivertaisena muihin nähden, eikä kuuntele kritiikkiä koska se on hänen tapansa suojella itseään. Toinen ilmoittaa heti muille että turha yrittääkään vahingoittaa minua, minä vahingoitan itseäni valmiiksi jo paljon tehokkaammin kuin sinä ikinä. Eli haukkuu itseään ettei varmasti vaan kukaan keksisi mitään pahempaa joka voisi satuttaa.

Lisäksi ymmärsin kirjaa lukiessani, että olen odottanut että avokki antaa minulle sen, mitä koen menettäneeni narsistin lapsena. Että hän olisi minulle se isä, jota minulla ei ole koskaan ollut. Viscott kertoi, että jos luo odotuksia joita muut ihmiset eivät voi täyttää, se toinen osapuoli kokee tulevansa käytetyksi kuin esine tai että hänen mielipiteitään ei arvosteta. Ymmärsin, että juuri näin olen toiminut. Avokki on kokenut että olen kohdellut häntä itsestäänselvyytenä ja olettanut hänen käyttäytyvän ihan epäloogisesti. Kirja huomautti myös, että muut ihmiset eivät toimi minun odotusteni mukaan, vaan sen mukaan mikä on tarkoituksenmukaista heidän itsensä kannalta. Hyvin valaisevaa.

Kyllähän minä tuon tiesin, voin sanoa itselleni, mutta jotenkin sitä saa ahaa-elämyksiä, kun joku kertoo asiat niin kuin hän ne ymmärtää. Uskon paremmin muiden suoraa puhetta kuin itseni. Vaikka kumpikin kirja hokee että jokainen on itse omien tunteidensa asiantuntija. Muut voivat vain tehdä valistuneita arvauksia toisen tunteista, mutta varmasti tunteensa tietää vain ihminen itse.
"Pelko on loukkauksen tai menetyksen aiheuttamaa. Loukkaus tai menetys synnyttää vihan. Pidätetty viha synnyttää syyllisyyden. Ratkaisematon syyllisyys synnyttää masennuksen."
Kun olen pelännyt mielensärkijää tai kokenut hänen uhkaavan minuuttani jotenkin, pelko on synnyttänyt puolustusreaktiona vihaa, mutta se on pitänyt tukahduttaa, koska siitä ei ole ollut mitään hyötyä vaikka sitä olisikin ilmaissut, päinvastoin. Kiukuttelevaa lasta mielensärkijä on vain rankaissut lisää. Jos itkee, saa huutoa. Kun mietin, kuinka hirvittävän monta kertaa mahtuukaan näihin vuosiin, jolloin hän on jotenkin minua nälväissyt, haukkunut, huutanut minulle aiheetta, puhunut minusta pahaa muille, pakottanut minut johonkin tai rankaissut aiheetta, en enää ihmettele miksi tunnen olevani täynnä mätää. Nuo kaikki kerrat ovat patoutuneet sisääni masennukseksi ja syyllisyydeksi. Olen kuvitellut oksentavani mätää koko päivän. Vähitellen sitä on (mielikuvissani) alkanut tihkua myös kynsieni alta, silmistäni, korvistani...

Alan jo kyllästyä tähän mätään. Sitä vain tulee, tulee ja tulee eikä se tunnu loppuvan. Suurin mätäpaise on rinnassani, mutta sitä en saa puhkaistua. Siihen menee vielä aikaa. Sitä ennen pitää vain kärsiä tästä puristavasta tunteesta rintakehässä, oksettavasta tunteesta ja surusta joka kuristaa kurkkua muttei suostu muuttumaan itkuksi. Voin korkeintaan irvistellä, mutta itku ei tule. Pitääkö tässä nyt hemmetti soikoon alkaa vielä itkemistäkin harjoittelemaan?

Itsensä muuttaminen on vaikeaa, mutta mahdollista. Mielensärkijän muuttaminen on mahdotonta. Käytetään siis voimavarat siihen mihin kannattaa, itseeni. Se on vain niin hirvittävän vaikeaa. Hullu pyörii viherhuoneen lattialla ja kirkuu tuskasta, sisäinen lapseni istuu selkä seinää vasten ja tuijottaa apaattisena eteensä, ruoska on valmiina viuhumaan. Aurinko ei enää jaksa paistaa, mieleni talon ulkopuolella riehuu vuosisadan ukkosmyrsky. Tornaadot ja kaikki. No, jos ei mitään jää jäljelle, jälleenrakennus on helpompaa kuin aloittaa taas raunioista.

Kirjasto <3


Tulipa eilen käytyä kirjastossa. Tarkoitus oli käydä hakemassa jotain luettavaa, mutta sitten tajusin että täältähän voisi löytyä myös rentoutusta cd:llä. Otin kaiken mikä löytyi ja nyt kuuntelen valaiden ääniä. Paljon rauhoittavampaa kuin pesukoneen surina, joka olisi se toinen vaihtoehto. Eilen illalla taasen avokki kävi kierroksilla kun oli yliväsynyt eikä oikein meinannut rauhoittua nukkumaan. Pistin rentoutuscd:n pyörimään, ja ihme tapahtui. Meinasin itse nukahtaa kolmesti cd:n aikana, mutta halusin kuulla sen loppuun. Kun lopun virkistysosuus alkoi, avokki kävi pistämässä laitteen pois päältä ja tuli sänkyyn. Ja nukahti melkein heti kun iski pään tyynyyn. Pitää hankkia pieni cd-soitin sängyn viereen ettei tarvitse olkkarin puolella käydä pysäyttämässä cd:tä. Kun nyt siis ensin saisi rahaa jostain.

Löysin kirjastosta myös todella hyvän kirjan. Tarkoitus oli löytää joku kirja narsismista, mutta ne olivat kaikki lainassa. Sen sijaan löysin siitä hyllystä jossa niitä piti olla, Hullun käsikirjan. Joskushan kirjan nimi on parempi kuin sisältö, mutta minä olen huomannut että tässä on paljon hyviä käytännön harjoituksia, jotka auttavat. Samoin tässä on ollut minulle paljon lohdullista ja hyödyllistä tietoa. Kirjoittajan kokemukset ovat hyvin lähellä omia tuntojani. Lisäksi hänellä on psykoterapian puolelta koulutustaustaa, joten kokemusta pääkopan asioista löytyy myös sitä kautta.

Kirja kannustaa antamaan itselleen tilaa. Tunnustele, mitä kehosi yrittää kertoa, kuuntele, mitä haluaisit tehdä nyt ja toimi sen mukaan. Kuuntele alitajuntaasi ja pohdi uniasi. Kuulostele, mitä eri-ikäiset sinät sanovat sinulle. Mitä teini-ikäinen sinä sanoo sinulle? Mitä sisäinen lapsesi sanoo?

Kirjan innoittamana tein eilen sängyssä mielikuvaharjoituksia. Menin henkistä tilaani kuvaavaan talooni velhona. Velho taikoi talon kuntoon sekä rakenteiltaan että sisustukseltaan. Ensin astutaan pieneen eteiseen. Siinä näkee heti valkoiset kierreportaat, jotka vievät toiseen kerrokseen. Kuljin niitä ylös, ja siellä oli tähtitorni. Velho kehoitti minua katsomaan putkesta taivaalle, jos näkisin jotain. Katsoin taivaalle, ja tähdistä muodostui kuvia. Niissä oli se tulevaisuus, jonka toivon tapahtuvan. Laiminlyöjällä ja mielensärkijällä on kaikki hyvin, siskoni pääsee opiskelemaan, nuorimmainen voi hyvin, veljeni paranee, minä ja avokki menemme naimisiin ja elämme lopun elämäämme onnellisina yhdessä. Velho sanoi että kun se on tähtiin kirjoitettu, se voi toteutua. Menimme takaisin eteiseen. Oikealla puolella on valkoinen kylpyhuone, jonka nurkassa on kolmikerroksinen vesiputous. Siellä on myös ison palmun alla kultatassuinen iso kylpyamme ja katossa roikkuu kristallikruunu. Eteisestä vasemmalla on valoisa huone, jonka kalustaminen on kesken. Sinne saa halutessaan mitä vain. Sen kautta pääsee talon takana olevaan viherhuoneeseen, jossa on kunnon viidakkotunnelma. Keskellä huonetta lasikaton alla on valkoinen pyöreä pöytä, jonka vieressä on tuoli. Kun siihen istuu, tuoleja voi lisätä sen mukaan kuinka monen kanssa haluaa sillä kertaa jutella. Tuolista näkee myös nyrkkeilysäkin, joka roikkuu katosta käytävän (joka yhdistää edellisen huoneen ja viherhuoneen) puolella.

Katto oli vaikein korjattava. Velho repi katon auki ja löysi sieltä valtavan suuren puuta syövän tuhatjalkaisen, jolla oli mielensärkijän pää. Velho heitti tuhatjalkaisen viereiseen lampeen, jossa oli veden sijasta huomiota niin paljon kuin mahdollista. Otus vajosi tyytyväisenä sen pohjamutiin. Sitten velho sai katon korjattua. Talon seuraava ongelma olivat hiiret. Niitä oli paljon seinien sisällä. Velho yritti ensin pyydystää ne kaikki häkkiin. Ongelmana oli, että häkistä piti tehdä taloa isompi, että kaikki hiiret suostuivat menemään sinne tai ylipäätään mahtuivat sinne. Silloin totesin, että annan hiirten mennä vapaasti taloa ympäröiville pelloille ja metsiin, kunhan jättävät talon rauhaan. Ne lupasivat olla kiltisti.

Sitten menin viherhuoneeseen. Istuin tuoliin ja kutsuin paikalle kaikki joilla oli minulle asiaa. Pöydän ääreen ilmestyi pieni tyttö, nainen ruoska kädessä ja hullu, joka tärisi holtittomasti ja puri kynsiään hiukset sekaisin. Kukin sai puhua kanssani ja vastasin niille. Muutin naisen ruoskan kukkaseksi. Annoin hullun potkia ja löydä nyrkkeilysäkkiä, ja se rauhoittui. Kun kaikki olivat saaneet mitä halusivat, kysyin käytäisiinkö hoitamaan minua. Kaikki lupasivat tehdä niin. Menimme siihen huoneeseen, joka on kesken, ja minut tuotiin paareilla huoneeseen. Olin laiha kuin anorektikko, mutta vatsani oli täynnä mätää joka piti saada ulos ja kaulassani oli iso paise. Nostimme minut sänkyyn jonka laitoin huoneeseen, ja pumppasimme mätää pois. Mädän jälkeen aloin vuotaa verta. Kutsuin lääkärin paikalle, sillä pelästyin. Hän sanoi yhtä aikaa, että tämä on normaalia ja että tämä potilas on menetetty. Sitten avokki tuli keskeyttämään minut. Taisin silti jatkaa tätä kuvitelmaa unissani, koska nyt minä olen jo siteissä siinä sängyssä, ja lääkäri istuu vieressä tuolilla ja hymyilee.

Pieni lapsi olin minä pienenä lapsena. Nainen ruoska kädessään on se osa minusta, joka piiskaa ja haukkuu minua jatkuvasti turhastakin. Hullu oli ahdistukseni, epätoivoni ja minä teini-ikäisenä. Minä olin järkiminä, joka yrittää saada kaikki edellä mainitut voimaan hyvin, mutta pysymään kurissa.

Valaiden laulu ja tämän kirjoittaminen saa minut tuntemaan suurta surua. Rintakehääni puristaa ja kurkkua kuristaa. Taidan antaa tunteen tulla ja purkautua.

7.4.2008

Rahahuolia


Kun jäi tuo yksi vuokra maksamatta, ajattelin että ei se mitään, maksan sen sitten kun tulee taas tukia. No, ihanaa asiasta tekee se, että sairauspäiväraha ilmoitetaan noissa lapuissa niin ettei siitä ole vähennetty mitään veroja ja asumistuki on verotonta tukea, joten se on noissa lapuissa sama kuin mitä tilille tulee. Tuli sitten laskettua väärin paljonko minulla on rahaa käytettävissäni, eli nyt jää viidestä eurosta kiinni että saisin vuokran tältä kuulta maksettua. Sen rästiin jääneen sentään jo maksoin. Ruokaan on rahaa, kun nostin sitä käteiseksi viime kuun lopulla että ei ainakaan ruuatta jää. Nyt piti sitten kysellä laiminlyöjältä olisiko hänellä heittää vitosta tililleni. En viitsisi jäädä kuukauden verran jälkeen noiden vuokrien maksussa.

Jos laiminlyöjältä saan sen vitosen, laskin että jos en käytä ennen kesäkuuta rahaa muuhun kuin vuokraan ja ruokaan, minulla on varaa maksaa vielä kesäkuun vuokra, mutta siinä kuussa ei syödä. Sairauspäiväraha nimittäin loppuu sen 300 maksupäivän jälkeen, eli minun tapauksessani viimeinen maksu on toukokuun viimeinen päivä. Kesälle pitäisi hakea määräaikaista työkyvyttömyyseläkettä, eli entistä kuntoutustukea. Tämän verran sain Kelan sivuilta selville. Ehdoissa ei ainakaan heti näkynyt mitään syytä miksei sitä minulle voitaisi myöntää. Jos en pysty opiskelemaan lainkaan, niin eikös työkyvyttömyys ole silloin enemmän kuin 60% työkyvystä? Vielä kun saisin sen kirotun psykiatrini kirjoittamaan minulle sellaisen B-lausunnon että olisi toivoa saada Kelasta myönteinen päätös. Hän kun on ollut vähän vastahakoinen sen suhteen ja ehdotellut minulle kesätyötä.

Ei varmaan työn teko onnistu, jos ei tiedä monelta herää seuraavana päivänä, mikä on olotila silloin (sohvaperuna vai pallosalama), missä vaiheessa iskee ahdistuskohtaus, milloin alkaa huimata, milloin on pakko ottaa torkut (joskus jopa 3 kertaa päivässä) ja keskittymiskyky on juuri niin pitkä, että jaksaa pistää ruuan mikroon, mutta ei muista ottaa sitä sieltä pois. Muisti toimii niin hyvin, että kun löytää mikrosta sen aamuisen puurolautasen, ei muista minä päivänä sen on sinne pistänyt.

Avokki ehdotti että lähdettäisiin käymään hänen vanhempiensa luona joku viikonloppu, kun minä olen nyt ollut paremmassa kunnossa. Voitaisiin samalla hakea heidän kaapeistaan uusi uunivuoka, kun heillä on niitä ylimääräisiä ja meillä on nyt vähän tiukkaa taloudellisesti. Matkoihinkin kuulemma saisi vanhempien myöntämää kulukorvausta, eli lippujen hinnan pyöristettynä ylöspäin seuraavaan kahden tai viiden kympin seteliin. Ja ruoka olisi talon puolesta. Kai sinne voisi lähteä. Jos vain minulle annetaan elävä kasvi jota tuijotella ja ruokaa saa säännöllisesti, olen tyytyväinen.

Olen kyllä nyt ollut todellinen loinen, kun laiminlyöjä on joutunut maksamaan jo terapiani yhdeltä kuulta, terveyskeskuksen päivystysmaksun ja sairaalan laskua ei ole vielä edes tipahtanut postilaatikosta. No, viimeksi olen pyytänyt rahaa lokakuussa (70€), eli ehkä minun ei vielä voi väittää elävän sukulaisten kustannuksella. Olen tässä miettinyt, mihin ne vuokrarahat siltä yhdeltä kuulta katosivat. Lääkkeisiin, ruokaan, 37€ meni nettikauppaan, 16€ kännykkälaskuun, ostin yhdet kengät alesta (20€) ja harrastuksiin meni vähän (30€), ostin kaksi paketillista sukkia kun edelliset kuluivat puhki (18€), bussikortti (40€) oli pakko hankkia kun flunssaisenakin piti kulkea terapiaan, uimassa olen käynyt pari kertaa polven takia...

Onko tuossa nyt jotain todella ökyporvarillista? Nettikaupasta ostin lankoja tuohon ikuisuusprojektiini, ristipistotyöhön joka pitää minut järjissäni. Noilla langoilla luulisi minun pärjäävän tuon työn kanssa seuraavat 1/2 vuotta. Olen kyllä nyt ostanut useammin valmisruokaa, kun en ole jaksanut tehdä ruokaa. Olen ostanut karkkia kun on ottanut päähän ja olen halunnut hemmotella itseäni. Olen vuokrannut 7 leffaa Filmarista useampaankin otteeseen, ehkä neljä kertaa tänä vuonna. Kuitenkin jos vertaa, tätini kuluttaa yhdellä shoppailukierroksella tunnissa saman verran kuin mitä minä olen käyttänyt tässä tämän vuoden puolella "turhaan" (=ilman ei kuole, mutta tarpeeseen se tulee).

Se joka väittää että tukien varassa on mukavaa elellä ja että tukiaisilla eläjät lypsävät valtion kuiviin samalla kuin elävät kuin siat pellossa, saa painua sinne. Luulin että opiskelijana minulla oli rahahuolia, mutta se oli ennen kuin jouduin kertaakaan sossussa asioimaan. Opiskelijalla nyt on vielä helppoa, kun kaikki tuet tulevat samana päivänä ja niiden hakeminen onnistuu samalla lomakkeella. Sairastajan täytyy täyttää lappu poikineen, tehdä selviys tuloistansa sossulle, kuljettaa lääkärinlausuntoja paikasta toiseen, huolehtia että se lausunto on oikeanlainen (A, B vai mikälie), hakemukset pitää uusia pahimmillaan kuukauden välein jolloin sama lappurumba käydään uudelleen läpi, joskus Kelakaan ei tiedä mitkä laput pitää täyttää, hakemukset kiertävät jonkun todella kiireisen lääkärin kautta ja odotusaikaa kukaan ei osaa ennustaa. Mitään joustovaraa tuissa ei ole. Opiskelijalla on sentään mahdollisuus nostaa lainaa, jos tulee yllättävä meno, mutta mistäs revit ylimääräistä jos tuet on jo käytetty ja seuraavien tulosta ei ole mitään hajua.

Lääkärien neuvoa välttää stressiä on vaikea noudattaa, kun miettii saako häädön tai kehtaako sitä nyt ostaa tuota kymmenen senttiä kalliimpaa salaattia tai keksiä vieraille. Talous voi kaatua siihen vitoseen. Joskus on kaatunut vähemmästäkin. Silloin on onneksi voinut nostaa lainaa. Pienin nostoni on näemmä kolme euroa. Lisäksi tunnen syyllisyyttä kun rahani tuntuvat valuvan vain omiin menoihini, enkä voi lainata rahaa avokilleni tai hankkia hänelle jotain kivaa, vaikka minä tienaan meistä nyt kuukautta kohden enemmän. Hän on sentään hankkinut minulle vaikka mitä kivaa tässä viimeisen vuoden aikana minua piristääkseen. Alkaen niinkin pienistä kuin kukista aina kylpylälomaan saakka. Onhan hänellä tietty ollut välillä myös palkkatuloja, jotka ovat n. nelinkertaiset opiskelijan rahoihin nähden, eikä meiltä mitään puutu, paitsi rahaa vuokran maksuun ja säästöt. Lainaa onkin sitten senkin edestä.

Nykyään kyllä saa mitä tahansa tavaraa melkein ilmaiseksi, kun on tällainen kertakäyttökulttuuri käytössä. Työtuolini oli menossa koululta kaatopaikalle, kun sen kaasujousi kuulemma lakkasi toimimasta. Itse totesin että edellinen käyttäjä oli vain tainnut olla liian lihava, ja työnsin tuolin kotiini. Hinta 0€. Täysleveä sänky (puuta) käytettynä remontin tieltä, 90€. Työpöytä uuden sisustuksen tieltä, 10€. Sohvakalusto 0€ mummolta. Iso televisio avokin vanhemmilta uuden tieltä 0€. Kirjahylly 0€ muuton tieltä. Astioita saa kirppikseltä 0,20€/kpl, kunhan ei välitä siitä että lasit ovat naarmuisia ja lautasten ulkonäkö ei ole ihan nykymuodin mukaista. Ihmiset hylkäävät roskiksille ihan käyttökelpoista tavaraa, sieltä vain hakee (kirjahylly, auringonvarjo, kuivausteline...) ja valmistumisen jälkeen opiskelijat yleensä myyvät/jakavat omaisuutensa todella halvalla pois ja muuttavat sitten työn perässä jonnekin missä ostavat uudet tavarat palkallaan.

Uutena meille on ostettu huonekaluja vain Sotkasta, muualla ne ovat liian kalliita. Astiasto on ostettu Ikeasta, samoin veitset. Sukulaisilta saan uuden veroisia vaatteita kun he kyllästyvät niihin. Ainoa ongelma tuppaa olemaan, että tavaraa kyllä on, mutta silloin kun tarvitsisi juuri jotain tiettyä (esim. putkipihdit), niitä ei löydy mistään sillä summalla mitä juuri silloin sattuu omistamaan (2,30€). Ja mitään kalliimpia asioita ei kyllä saa mistään hyväkuntoisena puoli-ilmaiseksi. Esimerkkinä vaikka tuo ompelukone, jonka avokki osti jouluksi. Eikä ruokaa, lääkkeitä, ehkäisyvälineitä, alusvaatteita tai sukkia voi ostaa käytettynä tai saada ilmaiseksi muilta. Ehkä joku dyykkaa niitäkin, mutta minun rajani menee tuossa kohtaa.

Eli ajanmittaan tavaraa tuppaa kertymään opiskelijallekin, varsinkin jos ottaa vastaan ilmaista vaikka ei nyt ihan välttämättä tarvitsisi sitä tai vaikka se olisikin vähän huonokuntoista. Alkuunhan ei ollut kuin kattila ja haarukka, veitsi, lusikka ja muki, mutta kun suku ja kaverit omaksuivat ajatuksen että tuo on köyhä opiskelija ja itse löysi kaupungin kirpputorit ja nosti lainaa isompien ostosten kohdalla, ei ole kyllä tavaraa puuttunut. Mutta tavaraa ei kyllä mitenkään enää saa muutettua rahaksi silloin kuin sitä tarvitsisi. Kukaan ei halua maksaa käytetystä mitään. Uutena saa kaupasta niin halvalla. Annapa sitten apteekissa turhia astioita tiskin yli kun lääkkeitä tarvitsisi saada. Ei taida onnistua.

Voi kuinka odotankaan että pääsen töihin ja alan saada työstäni palkkaa jolla pystyy elämään ilman että tarvitsee miettiä jokaista euroa erikseen. Mutta ensin pitää toipua. Ja valmistua.

6.4.2008

Ahkeruuden loppu


Taas on oltu ahkeria. Siivosin pyykkejä kaappeihin, siivosin vaatekaappini ja heitin vaatteita joita en ikinä käytä kasaan "vie kierrätykseen". Tiskasin koneellisen astioita, rakentelin yhden projektin loppuun, siirsin ruokapöydän uudelle paikalleen jne. Viimeiset verhot odottavat vielä viikkaustaan kaappiin, pesukonetta ei ole tyhjennetty enkä ole jaksanut tehdä ruokaa, mutta antaa olla. Nyt ei jaksa. Ei yhtään mitään. Yritin päikkäreitä nukkua, mutta huomasin taas käyväni liian kierroksilla siihen. Huomattuani että käyn kierroksilla, yritin rauhoittua, mutta seurauksena oli sitten ahdistuskohtaus ja ei kun Opamoxia naamaan. Nyt on olo että jaksaisi ehkä juuri ja juuri katsoa telkkaria, mutta sieltäkään tule mitään kiinnostavaa. Miksi noita kanavia pitää olla noin monta, kun yhdeltäkään ei tule mitään kiinnostavaa? Ja minä sentään tykkään katsoa jopa ostosteeveetä. Tuntuu että iso osa ohjelmista on nykyään huonompia kuin niiden välissä näytettävät mainokset. Olenko minä tulossa vanhaksi?

Haluaisin jo mennä nukkumaan, mutta tiedän ettei se onnistu vielä näin aikaisin. Nukuttaa, mutta vasta niin vähän että jos nyt menen sänkyyn, pomppaan ylös tuskastuneena jo parin minuutin jälkeen, vaikka Opamox vielä rauhoittaakin. En ole tarvinnut niitä moneen päivään (paitsi eilen), ja jos olen tarvinnut, olen tarvinnut vain yhden päivässä. Imovaneja on kyllä sitten kulunut senkin edestä, 2/ilta. Tästä päivästä eteenpäin voin ottaa niitä vain yhden joka ilta, koska muuten ne eivät riitä psykiatrin tapaamiseen asti. Saa nähdä, saanko nukuttua. Ainakin avokin pitäisi palata tänään reissusta, ehkä saan paremmin nukuttua kun hän on taas kotona. Toivossa on hyvä elää, sanoi lapamato.

Itsensä vahingoittamisesta


Ihmismieli on ovela. Vaikka olen päättänyt olla vahingoittamatta itseäni, olen näemmä onnistunut siinä taas. Ensin puhdistin korviani ja onnistuin viiltämään korvaani haavan, kun en suostunut lopettamaan ajoissa. Sitten piti ottaa särkylääkettä, kun koko korvalehteä särki niin ettei korvaan uskaltanut koskea ja hymyillä ei voinut, kun sattui. No, haava parani aika nopeasti ja kipu loppui. Eilen illalla sitten telkkaria katsoessani huomasin nenääni rapsuttaessani että sen iho on niin kuivaa että irtoaa mukavasti kynsien alle kaikesta rasvaamisesta huolimatta. Ärsyynnyi. Mikä ihme minun ihossani on, että pitää nyt kuivua aivan täysin? Ajattelin että mikäs tässä, rapsutellaan sitten se irtoava osa irti, jos sitten paljastuisi jotain jota se rasvaaminen auttaisikin. Tietysti homma meni vähän yli. Unohduin rapsuttamaan nenääni kunnes siitä tuli verta. Tai ensin en tajunnut että se on verta. Menin katsomaan peilistä ja huomasin että nenäni punottaa. En laittanutkaan rasvaa siihen kun en jaksanut, vaan vasta kun olin menossa nukkumaan. Tänä aamuna katsoin peiliin ja koko nenäni näyttää siltä kuin joku olisi hionut sitä asfaltilla. Aivan punainen.

On myös aivan liian helppoa jättää ruoka jääkaappiin ja syödäkin vaikkapa paketillinen keksejä. Varsinkin kun inhoaa ruuanlaittoa. Vaikka se tarkoittaisi vain mikrossa lämmittämistä. Nyt on vaikeaa olla raapimatta itseään. Hilseileehän kuiva ihoni muualtakin. Ei paljoa, mutta sen verran että huomaa että iho on kuivaa. Eilen onnistuin heittämään ruokani lattialle parin suupalan jälkeen. Tuli hirveä siivo, ja matto pitää vielä pestä. Avokki kyseli, miten onnistuin, ja vitsaili että ruoka taisi olla pahaa. En itsekään tiedä mitä tapahtui. Lautanen alkoi valua kädessäni, mutte tehnyt mitään. Sitten se olikin jo lattialla.

Äh. Missä menee raja vahingon ja itsetuhoisuuden välillä? Olisi niin helppoa herätä aamulla ajoissa, ottaa aamulääkkeet, vaihtaa vaatteet, syödä aamupalaa jne. kunnes menee ajoissa nukkumaan. Mutta kun se on niin tylsää! En saa mitään tyydytystä siitä, että noudatan rytmiä. Onhan se minulle hyväksi ja saan paljon enemmän aikaan kun tulee syötyä ja oltua hereillä, mutta silti. Äh. Jos ottaisi nyt ne aamulääkkeet, pukisi ja tekisi puuroa. Vittuuntuneeksi tässä sohvalla vain tulee. Ja haluan tehdä loppuun tuon projektin jonka aloitin eilen ennen kuin avokki palaa. :)

5.4.2008

Simsalabim!


Olen hyvä tekemään taikatempun: Olen ensin niin väsynyt, että meinaan nukahtaa pystyyn. Otan kaksi Imovanea, menen sänkyyn ja puolen tunnin päästä käyn niin kierroksilla ettei varmasti enää nukuta. Voisi juosta vaikka maratonin, ainakin olo on semmoinen. Mitä tahansa, paitsi olla ja maata sängyssä. Jos jäisin taas sohvalle nukkumaan. Huomasin äsken heijaavani itseäni edes takaisin. Piti ottaa Opamox. Kahdeksan aikoihin oli pienen aikaa vaikea yrittää vaihtaa kanavaa kun käsi alkoi tärisyttää niin paljon. Silloin kyllä annoin sen vain täristä minkä ajan se sitä halusi, enkä ottanut lääkettä. Nyt oli pakko.

En oikein tiedä, mitä vielä voisin kokeilla. Olen tuonut makkariin vanhan unileluni, kasveja (kasvien siluettien katselu rauhoittaa), sisustanut sen sinisellä (rauhoittava väri), pidän sen siistinä etten ahdistuisi sotkusta ennen nukkumaan menoa ja vaihdan lakanat tarpeeksi usein että lakanat tuoksuvat hyvältä. Jos avokki ei ole paikalla, olen ottanut hänen käytetyn paitansa kainaloon ja haistellut sitä. Kun pelko alkaa jäytää, olen yrittänyt torjuntaa, Opamoxia, rentoutusharjoituksia, mukavien ajattelua, hierontaa, venyttelyä, avokin kanssa juttelua, valot päällä nukahtamista, kamomillateetä, tyynyn hakkaamista, itkemistä, ääneen vakuuttelua siitä ettei mielensärkijä tule tappamaan tänäkään yönä, tänne valittamista... Mikään ei auta! Nuijanukutus, kiitos!

Vieläkö joku keksii jonkun keinon jota voisi käyttää? Jos kiinnittäisin mielensärkijään laitteen jonka avulla tietäisin aina kuinka kaukana hän on minusta. Se voisi rauhoittaa. Toisaalta hän on pääni sisällä jatkuvasti, mitä en pääse pakoon. Narsistin unelma: En voi ajatella muuta kun häntä. Aaarth. Aaargh. En osaa enää edes kirjoittaa oikein. Hulluksihan tässä tulee.

Jos palkkaisi henkivartijan. Mutta sitten alkaisin ajatella että se tappaa minut. Olenhan välillä nähnyt unia joissa avokki tappaa minut, kun mielensärkijä on jotenkin saanut hänet vakuuttumaan siitä että olen täysin paha. Joten miksen ajattelisi niin henkivartijasta. Jos palkkaisi terpan istumaan sängyn vierelle aina kun yritän mennä nukkumaan. Tai pyytäisi vielä vahvempia nukahtamis- ja unilääkkeitä. Sellaisia, jotka varmistaisivat että nukahdan alle vartissa sänkyyn menostani, nukun muistamatta uniani ja vieläpä sikeästi. Tai sitten vain käsittelisi ne vaikeat asiat.

Tänään tuli tuota edellistä postausta kirjoittaessani tunne, että nyt on joku suuri oivallus tulossa. Aina ajatellessani asiaa, tunnen sen nousevan melkein tajuntaan, mutta aina se vetäytyy pois. On kuin se yrittäisi rikkoa veden pintajännitystä siinä onnistumatta. Hemmetti. Mitä pidempään se on tätä tehnyt, sitä pelottavammaksi tämä käy.

Huomasin tänään senkin, että samaistan nukahtamisen ja kuolemisen. Nukahtamistahan sanotaan pieneksi kuolemaksi. Kumpikin tarjoaa pakopaikan. Keinon päästä pois edes hetkeksi. Aikoinaan toivoin että vajoaisin koomaan, mutta sitten kuulin että koomapotilaat ymmärtävät ja muistavat kyllä sen mitä samassa huoneessa puhutaan, he eivät vain pysty tekemään mitään muuta kuin olemaan koomassa. Ei kiitos. Sitä tunnetta en enää halua tuntea. Sitä toivottomuutta kun mielensärkijä puhuu minusta seinän takana pahaa laiminlyöjälle, enkä voi millään estää sitä. Vaikka mitä sanoisin, hän jatkaa.

Jos kävisin pilkkomassa mielensärkijän kirveellä, pistäisin jämät lihamyllyn läpi, syöttäisin koirille ja kun ne koirat sitten ulostavat sen mitä jäljelle jäi, valelisin jätökset bensalla ja polttaisin. Tuhkat jauhaisin ja lähettäisin aurinkoon. Sitten voisin ampua itseäni päähän tai mennä leikkaukseen jossa poistettaisiin se osa aivoista joka sisältää muistot. Muuten en saa mielensärkijää ikinä tapettua. Hän on aina päässäni. Joka yö! Joka yö hän tulee huutamaan minulle ja minä tapan hänet. Terpan mukaan tämä on tervettä ja kuuluu siihen että annan itseni olla vihainen. Kuulemma ajan mittaan voin alkaa ajatella että tappamisen sijaan vain löisin mielensärkijää. No, nyt ollaan vielä siinä vaiheessa ettei tappaminenkaan ole tarpeeksi paha kohtalo sille mätäpaiseelle.

Saisi edes unta...

Hmm... Haluankohan vahingoittaa itseäni, koska haluan tappaa mielensärkijän itsestäni? Jokin alitajunnassani kiljuu "BINGO!". Eli näin taitaa olla. En vihaa itseäni vaan sitä että mielensärkijä on saanut minut vihaamaan itseäni. Sitä etten voi nauttia elämästäni. Haluan hänet pois karjumasta päässäni. Jos voisin napata häntä niskasta kiinni ja vetää korvan kautta ulos... Mielikuvaharjoituksia siitä sitten vaan. Ongelmaksi tulee sitten se, mitä teen mielensärkijälle sen jälkeen kun hän ei enää ole päässäni. Hän haluaa sinne takaisin. Mitä teen? Jos vain heitän hänet pois torujen jälkeen, hän ryömii takaisin. Jos kiinnitän hänet seinään, hän pomppaa takaisin päähäni heti kun lakkaan ajattelemasta sitä että kiinnitin hänet seinään. Jos tiputan hänet parvekkeelta, hän kiipeää takaisin. Jos jauhan hänet lihamyllyssä, hän kasaa itsensä kuin terminaattori siinä leffassa ja hyppää takaisin korvaani.

Tietty hänet voisi heittää pois ja jättää huomiotta. Mutta sitä en uskalla. En uskalla kääntää selkääni sille hullulle. Ties mitä sitten tapahtuisi. Jos vaikka maailma heittäisi volttia ja palaisin taas lapsuuteeni siitä hyvästä että lakkasin kuuntelemasta. Jos vaikka maailmanloppu tulisi ja jumala olisikin olemassa ja tuomitsisi minut helvettiin kun en kunnioittanut vanhempiani (kamala käsky, mikä se niistä kymmenestä onkaan). Jos mielensärkijä vaikka alkaisi itkeä. Narsistilla kuitenkin on ne tunteet. Vihaani sekoittuu sääliä. Tiedän kyllä järjen tasolla ettei mielensärkijä voi parantua. Silti yritän jotenkin pitää hänet tahdonvoimallani kasassa. Yritän siivota hänen ympärillään, yritän parantaa koko perheen että hän näkisi toimineensa väärin. Yritän saavuttaa kaiken mitä hän vaatii, että hän kokisi saavuttaneensa ainakin välillisesti äitinsä hullut vaatimukset. Yritän, yritän ja yritän vielä lisää, eikä mitään tapahdu. Koen epäonnistuneeni. Ja sitähän ei saa tehdä. Siis epäonnistua. Eikä saa jättää kesken. Silloinhan asia jäisi keskeneräiseksi. Ja se on kirosana. Kes-ken-e-räi-nen. Hirveä sana.

Jos lakkaan yrittämästä, hylkään mielensärkijän. Jätän laiminlyöjän sen hullun armoille. Mutta se ei kyllä ole minun valintani, se on hänen valintansa jäädä siihen avioliittoon (jännä, vapauttava havainto). Minä en voi valita hänen puolestaan miten hänen tulisi toimia. Voi olla, että hän tietää jotain mitä minä en. Tai sitten ei. Sisarukseni haluaisin silti pelastaa. Jotenkin minusta tuntuu, että se voisi olla mahdollistakin. Että tämä loputon suo katkeaisi mielensärkijään, eikä enää jatkuisi seuraavassa sukupolvessa.

Mikään ihme että syytän itseäni yrityksistäni irrottautua menneestä. Kärsivän ihmisen hylkääminen on todella vaikeaa, kuten psykologini totesi aiemmin. Jos tämä sääli alkaisi vähitellen korvata vihaa. Vaikka säälikin on kamala tunne. Miten voi sääliä ihmistä, joka on uhannut tappaa? Joka on vienyt itsetunnon ja tehnyt elämästä helvettiä? No, hänkin kärsii tilastaan. Hän ei edes näe mikä häntä vaivaa. Enkä saa häntä sitä uskomaan vaikka mikä olisi. Ehkä hetkeksi, mutta en sitä pidemmäksi aikaa.

En vieläkään oikein osaa surra itseni puolesta. Nyt surraan sitten mielensärkijän puolesta. Jos hän vähitellen hiljenisi päässänikin.

9 koneellista myöhemmin...


Kyllä on tullut pestyä pyykkiä. Loppujen lopuksi pestävää kertyi 4 koneellista vaatteita, yksi koneellinen lakanoita, yksi verhoja, 2 koneellista sohvanpäällisiä ja yksi koneellinen pyyhkeitä. Huh! Päälliset ovat vielä kuivumassa narulla ja verhot ovat vielä kuivausrummussa, mutta muuten pyykit on pistetty kuivausrummun kautta suoraan kaappiin. Ei oikein tähän asuntoon mahdu pyykkiä kuivumaan, kun sitten täällä alkaa tuntua kuin turkkilaisessa saunassa olisi. Nyt on oikein aikaansaanut olo. Vielä pitäisi jaksaa käydä kaupassa, kun huomenna on lähikauppa kiinni. Ja ruokaa riittää enää kahteen ateriaan. Ei viitsisi. Toisi vain joku ruuan tähän eteen.

Avokki lähti pyykkivuorta pakoon laivalle. Joku työpaikan porukka on seurana. Toivotin tervemenoa. Nyt saan vihdoin toteuttaa itseäni ja projektejani täällä rauhassa. Siis sellaisia vähän isompia, joissa pitää kokeilla ensin ja pähkäillä, mikä olisi paras tapa toteuttaa se. Avokki aina stressaantuu semmoisista.

Yritän pitää itseni puuhakkaana, etten ehdi ahdistua yksin kotona olemisesta ennen kuin avokki palaa reissusta. Toisaalta jos alan ahdistua, aina voi ottaa Opamoxin. Ainakin tähän mennessä se on toiminut. En ole muuten useaan päivään tarvinnut kyseistä lääkettä lainkaan. Aurinkoiset päivät ja hauska tekeminen ovat pitäneet minut hyvällä tuulella. Kaiken lisäksi olen syönyt ja nukkunut säännöllisesti ja ruvennut liikkumaan enemmän kuin vain akselilla sohva-jääkaappi-vessa.

Ruuan teko ahdistaa yhä. En halua kokata, en! En tiedä mikä siinä on niin inhottavaa. Ei minua haittaa perata, puhdistaa ja pilkkoa kasviksia. Hmm... Inhoan kyllä hauduttamista. Ja keittoajan vahtimista. Tuskastun siinä välissä aina hirveästi. "Joko se on valmista. No ei ole. Istutaans lisää keittiönjakkaralla ja tuijotetaan kattilaa." Jos alan tekemään jotain kiinnostavampaa, unohdan kokonaan sen ikävän tosiasian että olen tekemässä ruokaa. Sitten tuleekin tehtyä grillihiiliä. Yleensä laitan kyllä nykyään kännykkään ajastimen päälle, että tiedän vähän miten pitkään ruoka on kiehunut tms., mutta sitten ahdistutaan siitä, jos ajastin ei toimikaan, kännykkään tulee bugi, laitoinko ajan oikein, pitäisikö hämmentää / laittaa kansi / ottaa kansi pois / tehdä jotain muuta. Vähemmästäkin pää hajoaa. Ja sitten saa jännittää koko ajan että maistuuko se miltään ja onko se maku (jos sitä on) hyvä. En tykkää tehdä samaa ruokaa kovin usein, joten yleensä googletan jonkin reseptin ja teen sen mukaan. Joskus tulee hyvää, joskus keskivertoa ja joskus hirvittävää myrkkyä. Enkä ikinä muista ottaa hyvää reseptiä ylös.

Sitten jos päätän olla ahdistumatta, teen sellaista ruokaa jonka ohjeen keksin päästäni. Vihan vimmalla otan vain jotain mikä nyt kaupassa sattuu silmään osumaan + jotain mikä ehkä maistuisi hyvältä sen kanssa. Kotona heitän ne vimmoissani pannuun, paistan, keitän jos on pakko, arvon jotain mausteita perään ja syön tuloksen. Ja olen vihainen koko mössölle, jos siitä ei tullut hyvää. Kasvisruoka on kyllä sikäli mukavaa, että siitä voi tulla ihan arpomallakin hyvää. Ei vain tee ylikypsää eikä laita liikaa suolaa, niin hyvä tulee. Jos ruuassa olisi lihaa, homma pomppaisi vaikeusastetta ylemmäs. Mielestäni liharuokaa tehdessä pitäisi aina olla resepti. Muuten siitä tulee vain kimpale joka ei maistu miltään muulta kuin jonkun ruumiilta. Taas yksi hyvä syy olla syömättä lihaa: sitä ei tarvitse osata valmistaa (Lisäksi se on pahaa, usein sitkeää, siinä on jänteitä (yöks!), verisuonia, se on pala elävää olentoa, joka on minusta yhtä arvokas eläin kuin itsekin olen, lihan tuotanto vie 10 kertaisesti sen energiamäärän jonka kasvisravinnon tuottaminen vie ja muutenkin saastuttaa enemmän... jne.).

Kai se ruuanlaitto on vielä vaikeaa, kun laiminlyöjä ei sitä osannut opettaa, eikä omaa kokeilua ole vielä pitkään jatkunut. Mummoni taasen on tehnyt ruokaa jo vuosikymmeniä suurille joukoille, joten jos kysyn häneltä miten jokin ruoka tehdään (saisko reseptin?), hän näyttää miten sitä tehdään. "Ensin laitat kattilan pohjalle sopivasti voita..." "Mikä on sopivasti?" "No silleen että riittää." "(?)...Ok." "Sitten laitat päälle maitoa, jauhoa (jne.)" Ja tavaraa lentää kattilaan nopeammin kuin ehdit kirjoittaa mitään ylös. Ja määristä nyt ei mummokaan tiedä kuin että sopivasti. Sitten kun ruoka tuntuu käteen oikealta ja näyttää samalta kuin aina ennenkin, se on valmista.

Olen aina halunnut oppia kokkaamaan kuin mummo. Vuosien mittaan olen huomannut, miten hän sen tekee: Hän on tehnyt jatkuvasti vain samoja ruokia, ja repertuaari on kutistunut sitä mukaa kuin ikää on tullut lisää. Kyllähän sitä osaa ruskean kastikkeen "noin" mitoilla, jos sitä on tehnyt jo vähintään 40 vuotta joka sunnuntai. Tai tempaista pullaa tuosta noin vain pakkasen täyteen, kun sitä pullaa on leiponut isoissa erissä kerran kuussa sen samat ainakin 40v. Olisi joskus kiva tietää miten hyvää ruokaa mummo aluksi teki. Silloin kun aloitti kokkaamisen. Tuskin mummokaan nyt on aina onnistunut, vaikka saikin kotitaloudesta aikoinaan 10:n.

Taas tätä, että pitäisi olla jonkinlainen nyt heti. Onneksi olkoon, pääsit opiskelemaan. Alitajunta vastaa että viimeistään viikon päästä pitäisi olla jo valmistunut, tai ei olla edistytty tarpeeksi. Olen tehnyt ruokani itse syksystä 2004 lähtien, ja minun olisi pitänyt olla heti mestarikokki sillä sekunnilla kun ensimmäistä kertaa lämmitin oman kattilani. Asuntomme pitää olla kuin sisustuslehden sivulta repäisty, vaikka olemme opiskelijoita vielä kummatkin. Uutta harrastusta ei voi aloittaa opiskelematta siitä kaiken, ettei vain sorru aloittelijan virheisiin. Minun pitää aina olla kaikessa paras.

En myöskään siedä keskeneräistä. Kaikki pyykit on pestävä samana päivänä. Koko talo on siivottava samana päivänä niin tarkkaan kuin voimat riittävät. Kirja kuin kirja pitää lukea samana iltana tai muuten niin nopeasti kuin mahdollista. Käsityö pitää tehdä heti valmiiksi, tai se jää jonkin ajan päästä kesken, kun olen ylittänyt vaaditun valmistumisajan. Sitten se peitellään jonnekin piiloon ettei se ole muistuttamassa keskeneräisyydestään.

Kai tämäkin on mielensärkijän tekosia. Hän ei siedä epäonnistumisia, eli jos jokin menee vähänkään pieleen, hän helposti jättää homman siihen, eikä tee hommaa loppuun vaikka kuinka laiminlyöjä pyytäisi, anoisi ja uhkailisi. Vasta naapureiden valitus voi tehdä jotain. On se sitten sadevesisäiliön rakentaminen, nurmikon leikkaus tai pihan kiveyksen uusiminen. Mielensärkijä jaksaa tehdä hommia tasan niin kauan kun saa tuntea saavansa huomiota työtä tekemällä. Minuun taasen on vaikuttanut paljon laiminlyöjän anomukset siitä että työ tehtäisiin loppuun. Yhä useammin totesin että ei homma tule tehtyä ellen itse tee sitä loppuun. Laiminlyöjä kehui työhön ryhtymistä ja valmista, joten tuli hyvä mieli. Lisäksi huomasin saavani olla rauhassa kun tein "jotain hyödyllistä". Aloin oikein etsiä keskeneräistä ympäriltäni ja tuhota sitä. Jos en heti keksinyt miten sen saisi "valmiiksi", en saanut asiaa mielestäni ennen kuin olin lopulta tehnyt sille jotain. Sain järjestystä elämääni. Lisäksi kaikki siellä seisoi, koska mielensärkijä ei tehnyt asialle mitään tai esti asian hoitamisen. Kun aloin vihata häntä ja pitää hänen toimintaansa vääränä, sain raivosta energiaa purettavaksi keskeneräisyyden poistamiseen. Kun tuli nopeasti valmista, sain näpäytettyä mielensärkijää: Minä pystyin tähän, sinä et. HV.

Omaan asuntooni muutettuani huomasin että järjestys vähentää stressiä. Lisäksi kieltäydyin asumasta sellaisessa läävässä kuin "koti" oli. Kun voimavarat alkoivat väistämättä vähetä, siivoaminen vähitellen jäi melkein kokonaan. Kaikki muukin kasaantui ja kertyi. Valmista ei tuntunut tulevan ikinä. Kurssit tuntuivat jatkuvan ikuisesti, tenteistä ei ikinä saanut sitä korkeinta arvosanaa. Itse asiassa aloin vähitellen vain toivoa että tentit menisivät edes läpi. Keskeneräisyys ja kykenemättömyys on häpeä. Jos työ ei valmistunut päivässä, joutui kestämään mielensärkijän ilkkumista, kun homma on vielä kesken. Jos homma meni täysin pieleen, esim. rikoin jotain, piru oli irti. Mielensärkijä riehui kuin haavoittunut karhu, oli sitten väärä puu kaadettu, sähköjohto poikkaistu tai lautanen rikottu. Vain jos hän vierestä näki, että tapahtuma oli vahinko, ja hänen kysymykseensä "miksi sinä rikoit sen?" vastasi aina vain "se oli vahinko!", raivokohtaukselta saattoi välttyä. Toisaalta en muista tällaisia tapahtumia olleen kuin tasan yhden.

Opin myös hyvin omatoimiseksi. Liiankin omatoimiseksi. Jos yritti ja erehtyi, eikä kukaan edes tiennyt että yritti, ei saanut haukkuja. Joten aloin tehdä, ja jossain vaiheessa joku huomasi että teen jotain erikoista. Pari kertaa sain sitten ihan kunnolla haukut että pitää heti lopettaa ja laittaa kaikki niin kuin ne olivat, koska mielensärkijällä on suunnitelma, jota olen parhaillaan tuhoamassa kun teen omalla tavallani. Muistaakseni kerran, pari aiheutin ihan vahinkoa tai tein turhaa työtä kun rupesin hommaan itsekseni. Mutta iän lisääntyessä ne kerrat vähenivät. Aloin oppia milloin räystäät pitää puhdistaa, milloin pitää viedä sukset varaston vintille, milloin pitää poistaa ampiaisten pesät vintiltä ja räystäistä jne. Mielensärkijä ei niihin olisi ryhtynyt. Hyvä jos jaksoi kompostin kääntää kerran vuodessa (yleensä aina paljon myöhemmin kuin olisi pitänyt) ja pitää ne kirotut omenatalkoot. Muut olivat hänen mielihaluistaan ja päähänpistoistaan kiinni. Ellei joku ulkopuolinen ruvennut huomauttelemaan.

Sain purettua työhön myös epätoivoani. Tämä ei lopu ikinä, minä en selviä tästä hengissä. Sitten kun huomasi, että onnistuikin, jaksoi elää siinä hullunmyllyssä vielä hetken pidempään. Muutamaan otteeseen tuli kyllä rehkittyä niin, ettei saanut unta ihan vain siksi kun kaikkia lihaksia särki niin kovasti. Ja hyvin usein työtä tehdessä oli koko ajan takaraivossa jyskyttämässä se pelko että jos mielensärkijä näkee. Jos mielensärkijä suuttuu kun on tehty näin. Onko se suuttuminen oikeutettu? Teenkö oikeasti väärin vai en? Onko se väärin tekemistä, jos hän suuttuu mutta muut perheenjäsenet hyötyvät? Kun lopulta olin tehnyt hommaa niin pitkään että kroppa alkoi tuottaa omia mielihyväaineitaan tai todennut että jos joku olisi tulossa valittamaan, hän olisi jo tullut, pystyin upottautumaan siihen tekemiseen ja olla ajattelematta muuta. Paitsi tietty sitä, mitä tapahtuu kun on valmista. Suuri hyvänolon tunne kun on onnistunut, ollut parempi kuin mielensärkijä ja saa kehuja.

Nyt tämä rehkijä lähtee kauppaan tai huomenna ei syödä. -->

4.4.2008

Siivottu!


Imuroitu, pölytetty, puhdistettu ja puunattu. Lattiat jäivät pesemättä mutta muuten tuli kaikki tehtyä. Avokki ilmaantui kotiin kesken imuroinnin ja meni samantien nukkumaan. Hän ei ollut saanut viime yönä nukuttua kovinkaan paljoa. Kolmen tunnin univelka painoi. Lopulta saimme kuitenkin sovinnon aikaiseksi.

Nyt on aika kuollut olo. En jaksanut alkaa tekemään ruokaa, söin sen sijaan leipiä ja keksejä. Mutta sainpa todistettua ainakin itselleni, että jaksan vielä tehdä perusteellisen siivouksen kaikesta huolimatta. Kun on pitkään määritellyt ihmisarvonsa sen mukaan kuinka tehokkaasti siivoaa, alkaa lisääntyvä pöly vähitellen ottaa myös itsetuntoon. Toisaalta mikäs nyt ei minun itsetuntooni kävisi.

Varasin huomiselle kauheasti pyykkivuoroja, sillä pyykkiä kertyi niin paljon että jouduin änkemään ne suihkuun että vessaa pystyisi jotenkin järkevästi käyttämään. Kunhan ei raota suihkuverhoa, kaikki näyttää siistiltä. Toivottavasti jaksan herätä ennen kahdeksaa että saan vuorot myös käytettyä.

Harmittaa vieläkin tämä tyhmä riita. Alkoi ihan tyhjästä ja pilasi suuren osan tätä päivää kummaltakin. Vähitellen olen alkanut tajuta, että käännän mielensärkijää kohtaan tuntemani vihan avokkia vastaan. Eli äksyilen avokille kun en pääse käsiksi mielensärkijään. Ihan mukavaa tajuta tämä tässä vaiheessa. Olenkin ihmetellyt joko olen kyllästynyt koko äijään, kun olen alkanut ajatella avokista kaikkea inhottavaa. Tajusin siivotessani, että minä olen kaikkea muuta kuin halukas lopettamaan tämän suhteen, käyttäydyn vain passiivisaggressiivisesti. Kai tämäkin on taas joku uusi vaihe. Onneksi olen saanut purettua vihaani myös tekemisen kautta. Tuleepa puunattua hyvin, kun kanavoi vihansa siihen hankaussienen käyttöön.

Toivottavasti en ala enemmän avokkiin kääntämään näitä negatiivisia tunteitani. Hän on minulle mielettömän rakas ja korvaamaton tukija. Olen kyllä jo aika hyvin löytänyt eri tapoja purkaa ja käsitellä negatiivisia tunteitani (kieltäydyn haukkumasta itseäni, pyrin kehumaan itseäni aina kun muistan, en jumita sohvalle jne.), mutta nämä ovat kaikki sellaisia kiltin tytön tapoja purkaa vihaansa. Jotenkin tyynyn hakkaaminen on noloa. Se on vähitellen jäänytkin. Kädet eivät enää vaadi lyömään jotain päivittäin. Jos nyt oltaisiin käyty läpi se tunteiden tunteminen kehollaan. Tämä tunteiden siirto olisi sitten looginen jatke tuolle tavalle käsitellä tunteitaan. Ehkä tästä vielä päästään siihen että alan tuntea tunteet täysillä.

Viime yönä (ennen sammakkoa) yrittäessäni nukahtaa, minusta tuntui että voisin antaa anteeksi laiminlyöjälle sen, ettei hän ole ollut minulle äiti. Kyllä minä pärjään ilmankin, vaikka olisin silloin aikoinaan halunnut enemmän huomiota. Enää en ole hänestä riippuvainen, ja turha sitä on enää vihoitella kun asialle ei enää voi mitään. Eikä kyse ollut siitä etteikö hän olisi halunnut olla äiti, mielensärkijä vain esti sen. Ehkä tästä saataisiin vielä aikaiseksi jonkinlainen äiti-tytär-suhde ennen laiminlyöjän hautajaisia. Mielensärkijälle en vielä anna yhtään mitään. Alan vasta vähitellen ymmärtää sen, miten laajalle hänen narsisminsa on vaikuttanut keskinäiseen vuorovaikutukseemme. Puhumattakaan siitä, miten laajasti mielensärkijä vaikuttaa minun ja avokin suhteeseen.

Pelkään nykyään mielettömästi sitä, että avokki osoittautuukin jonkin ajan päästä narsistiksi tai muuten häiriintyneeksi. Johan tässä on vuosia tunnettu, mutta silti! En oikein uskalla ajatella että olisin osannut valita miehen joka ei ole kuten mielensärkijä. Taas yksi järjetön pelko, josta pitäisi päästä eroon. Olenhan jo saanut aika lailla nitistettyä sen pelon että mielensärkijä tappaa yöllä. Tai no, ainakin laimennettua sitä. Pelon tiedostaminen on kyllä jo sekin paljon. Yritän varoa, etten käytökselläni muokkaa avokista mielensärkijän kopiota. Jos jotain olen tähän ikään mennessä parisuhteista oppinut, niin sen että toinen alkaa käyttäytyä helposti samoin kuin toinen. Kun aloin käymään urheilemassa tunnin joka toinen päivä, avokki alkoi käymään salilla. Kun minä lopetin, hän lopetti. Kun avokki on surullinen, hän syö jotain hyvää. Seurauksena minä lihoin kauheasti masentuneena, kun ostin karkkia aina kun oli mieli maassa. Kun avokki on surullinen tai ärsyyntynyt, minustakin tulee helposti sellainen. Sama toiseen suuntaan.

Myös tekojen kohdalla oma käytös ruokkii toisen käytöstä. Jos minä hymyilen avokille paljon, hän alkaa vähitellen hymyillä takaisin. Jos minä vihoittelen hänelle, hän alkaa vihoitella takaisin. Kun tiedän tämän (itsestäänselvyydeltähän tuo kuullostaa), voin pysäyttää alkavan riidan alkamalla helliä ja hymyillä. Hetken päästä (jos asia on pieni), avokki alkaa todennäköisesti käyttäytyä samoin tai ei ainakaan jatka äksyilyään ja poistuu huoneesta tekemään jotain rauhoittavaa. Kikka on mielestäni ollut välillä todella arvokas. Toinen asia minkä olen todennut tärkeäksi, on aina kysyä miten toisen päivä meni ja mitä hän aikoo tehdä huomenna. Ja ylipäätään puhuminen. Jos on niin vähän tekemisissä ettei tule päivittäin puhuttua turhanpäiväisiä, alkaa etääntyä. Läheisyyttä pitää olla päivittäin, muuten ei hyvä seuraa. Samoin pitää antaa toiselle tilaa ja arvostaa hänen mielipidettään. Olen tässä huono. Annan kyllä siinä tilaa, että avokki saa mennä ja tulla vapaasti, kunhan suunnilleen tiedän missä hän on. Kaupungin tarkkuudella riittää. Hän saa myös harrastaa ja käydä baareissa ihan vapaasti. Luotan että hän ei petä tai tee muutakaan ihmeellistä.

Sen sijaan kotona ihan neliöiden antaminen toisen käyttöön on jotenkin vaikeaa. Minun harrastukseni leviävät joka paikkaan, avokin tavarat pitää änkeä kaappeihin ja sängyn alle. Minun pitää saada sanoa viimeinen sana sisustamisessa, siirtelen huonekaluja oman mieleni mukaan, vaihdan mattoja puhumatta avokin kanssa, järjestän kaapit uusiksi... Olen kai niin tottunut siihen, että minulta kysytään missä kaikki on, että pitää vieläkin saada päteä siinä. Ja sisustaminen on minusta tärkeää, koska "kotona" asuessani mitään ei saanut siirtää, koska silloin mielensärkijä koki tulevansa uhatuksi. Jouduin ajamaan omaa mielipidettäni todella voimakkaasti, ennen kuin se edes huomattiin. Avokki taasen ottaa mielipiteeni heti huomioon, mutta minä en oikein osaa olla painamatta päälle. Hirmuinen opettelu tulla normaalin miehen kanssa toimeen. Ei siinä, etten arvostaisi avokin mielipidettä, päinvastoin. Jos hän on jotain vastaan, arkailen ja pohdin hirveästi sen toteuttamista. Mutta yleensä teen kuitenkin kuin haluan. Vasta viime aikoina olen alkanut oppia ettei minua mitätöidä ihmisenä, jos en saa päättää kaikkien huonekalujen paikkoja tai toteuttaa kaikkia hulluja ideoitani. Avokilla on itseasiassa mielestäni parempi sisustusmaku kuin minulla. Mutta älkää kertoko sitä hänelle! :)

Nyt yritän antaa avokillekin tilaa. Nykyään kysyn häneltä ennen kuin kutsun meille ketään tai sovin mitään kyläilyjä muiden luokse. Annan hänen soittokamojensa olla esillä. Hänhän käyttää niitä päivittäin. Vielä kun osaisin pysäyttää sen toimintatavan joka estää minua antamasta periksi hänen mielipiteelleen, oltaisiin jo voiton puolella. En minä nyt ihan nössöksi meinaa ryhtyä, mutta joskus edes pitäisi tehdä niin kuin toinen haluaa, tai avokki alkaa (taas) hokea, ettei hänen mielipiteellään ole merkitystä, joten hän ei sitä kerro. Minä haluan pitää tästä suhteesta kiinni. Uuden miehen "kouluttaminen" olisi aivan liian vaivalloista. :)