5.4.2008

9 koneellista myöhemmin...


Kyllä on tullut pestyä pyykkiä. Loppujen lopuksi pestävää kertyi 4 koneellista vaatteita, yksi koneellinen lakanoita, yksi verhoja, 2 koneellista sohvanpäällisiä ja yksi koneellinen pyyhkeitä. Huh! Päälliset ovat vielä kuivumassa narulla ja verhot ovat vielä kuivausrummussa, mutta muuten pyykit on pistetty kuivausrummun kautta suoraan kaappiin. Ei oikein tähän asuntoon mahdu pyykkiä kuivumaan, kun sitten täällä alkaa tuntua kuin turkkilaisessa saunassa olisi. Nyt on oikein aikaansaanut olo. Vielä pitäisi jaksaa käydä kaupassa, kun huomenna on lähikauppa kiinni. Ja ruokaa riittää enää kahteen ateriaan. Ei viitsisi. Toisi vain joku ruuan tähän eteen.

Avokki lähti pyykkivuorta pakoon laivalle. Joku työpaikan porukka on seurana. Toivotin tervemenoa. Nyt saan vihdoin toteuttaa itseäni ja projektejani täällä rauhassa. Siis sellaisia vähän isompia, joissa pitää kokeilla ensin ja pähkäillä, mikä olisi paras tapa toteuttaa se. Avokki aina stressaantuu semmoisista.

Yritän pitää itseni puuhakkaana, etten ehdi ahdistua yksin kotona olemisesta ennen kuin avokki palaa reissusta. Toisaalta jos alan ahdistua, aina voi ottaa Opamoxin. Ainakin tähän mennessä se on toiminut. En ole muuten useaan päivään tarvinnut kyseistä lääkettä lainkaan. Aurinkoiset päivät ja hauska tekeminen ovat pitäneet minut hyvällä tuulella. Kaiken lisäksi olen syönyt ja nukkunut säännöllisesti ja ruvennut liikkumaan enemmän kuin vain akselilla sohva-jääkaappi-vessa.

Ruuan teko ahdistaa yhä. En halua kokata, en! En tiedä mikä siinä on niin inhottavaa. Ei minua haittaa perata, puhdistaa ja pilkkoa kasviksia. Hmm... Inhoan kyllä hauduttamista. Ja keittoajan vahtimista. Tuskastun siinä välissä aina hirveästi. "Joko se on valmista. No ei ole. Istutaans lisää keittiönjakkaralla ja tuijotetaan kattilaa." Jos alan tekemään jotain kiinnostavampaa, unohdan kokonaan sen ikävän tosiasian että olen tekemässä ruokaa. Sitten tuleekin tehtyä grillihiiliä. Yleensä laitan kyllä nykyään kännykkään ajastimen päälle, että tiedän vähän miten pitkään ruoka on kiehunut tms., mutta sitten ahdistutaan siitä, jos ajastin ei toimikaan, kännykkään tulee bugi, laitoinko ajan oikein, pitäisikö hämmentää / laittaa kansi / ottaa kansi pois / tehdä jotain muuta. Vähemmästäkin pää hajoaa. Ja sitten saa jännittää koko ajan että maistuuko se miltään ja onko se maku (jos sitä on) hyvä. En tykkää tehdä samaa ruokaa kovin usein, joten yleensä googletan jonkin reseptin ja teen sen mukaan. Joskus tulee hyvää, joskus keskivertoa ja joskus hirvittävää myrkkyä. Enkä ikinä muista ottaa hyvää reseptiä ylös.

Sitten jos päätän olla ahdistumatta, teen sellaista ruokaa jonka ohjeen keksin päästäni. Vihan vimmalla otan vain jotain mikä nyt kaupassa sattuu silmään osumaan + jotain mikä ehkä maistuisi hyvältä sen kanssa. Kotona heitän ne vimmoissani pannuun, paistan, keitän jos on pakko, arvon jotain mausteita perään ja syön tuloksen. Ja olen vihainen koko mössölle, jos siitä ei tullut hyvää. Kasvisruoka on kyllä sikäli mukavaa, että siitä voi tulla ihan arpomallakin hyvää. Ei vain tee ylikypsää eikä laita liikaa suolaa, niin hyvä tulee. Jos ruuassa olisi lihaa, homma pomppaisi vaikeusastetta ylemmäs. Mielestäni liharuokaa tehdessä pitäisi aina olla resepti. Muuten siitä tulee vain kimpale joka ei maistu miltään muulta kuin jonkun ruumiilta. Taas yksi hyvä syy olla syömättä lihaa: sitä ei tarvitse osata valmistaa (Lisäksi se on pahaa, usein sitkeää, siinä on jänteitä (yöks!), verisuonia, se on pala elävää olentoa, joka on minusta yhtä arvokas eläin kuin itsekin olen, lihan tuotanto vie 10 kertaisesti sen energiamäärän jonka kasvisravinnon tuottaminen vie ja muutenkin saastuttaa enemmän... jne.).

Kai se ruuanlaitto on vielä vaikeaa, kun laiminlyöjä ei sitä osannut opettaa, eikä omaa kokeilua ole vielä pitkään jatkunut. Mummoni taasen on tehnyt ruokaa jo vuosikymmeniä suurille joukoille, joten jos kysyn häneltä miten jokin ruoka tehdään (saisko reseptin?), hän näyttää miten sitä tehdään. "Ensin laitat kattilan pohjalle sopivasti voita..." "Mikä on sopivasti?" "No silleen että riittää." "(?)...Ok." "Sitten laitat päälle maitoa, jauhoa (jne.)" Ja tavaraa lentää kattilaan nopeammin kuin ehdit kirjoittaa mitään ylös. Ja määristä nyt ei mummokaan tiedä kuin että sopivasti. Sitten kun ruoka tuntuu käteen oikealta ja näyttää samalta kuin aina ennenkin, se on valmista.

Olen aina halunnut oppia kokkaamaan kuin mummo. Vuosien mittaan olen huomannut, miten hän sen tekee: Hän on tehnyt jatkuvasti vain samoja ruokia, ja repertuaari on kutistunut sitä mukaa kuin ikää on tullut lisää. Kyllähän sitä osaa ruskean kastikkeen "noin" mitoilla, jos sitä on tehnyt jo vähintään 40 vuotta joka sunnuntai. Tai tempaista pullaa tuosta noin vain pakkasen täyteen, kun sitä pullaa on leiponut isoissa erissä kerran kuussa sen samat ainakin 40v. Olisi joskus kiva tietää miten hyvää ruokaa mummo aluksi teki. Silloin kun aloitti kokkaamisen. Tuskin mummokaan nyt on aina onnistunut, vaikka saikin kotitaloudesta aikoinaan 10:n.

Taas tätä, että pitäisi olla jonkinlainen nyt heti. Onneksi olkoon, pääsit opiskelemaan. Alitajunta vastaa että viimeistään viikon päästä pitäisi olla jo valmistunut, tai ei olla edistytty tarpeeksi. Olen tehnyt ruokani itse syksystä 2004 lähtien, ja minun olisi pitänyt olla heti mestarikokki sillä sekunnilla kun ensimmäistä kertaa lämmitin oman kattilani. Asuntomme pitää olla kuin sisustuslehden sivulta repäisty, vaikka olemme opiskelijoita vielä kummatkin. Uutta harrastusta ei voi aloittaa opiskelematta siitä kaiken, ettei vain sorru aloittelijan virheisiin. Minun pitää aina olla kaikessa paras.

En myöskään siedä keskeneräistä. Kaikki pyykit on pestävä samana päivänä. Koko talo on siivottava samana päivänä niin tarkkaan kuin voimat riittävät. Kirja kuin kirja pitää lukea samana iltana tai muuten niin nopeasti kuin mahdollista. Käsityö pitää tehdä heti valmiiksi, tai se jää jonkin ajan päästä kesken, kun olen ylittänyt vaaditun valmistumisajan. Sitten se peitellään jonnekin piiloon ettei se ole muistuttamassa keskeneräisyydestään.

Kai tämäkin on mielensärkijän tekosia. Hän ei siedä epäonnistumisia, eli jos jokin menee vähänkään pieleen, hän helposti jättää homman siihen, eikä tee hommaa loppuun vaikka kuinka laiminlyöjä pyytäisi, anoisi ja uhkailisi. Vasta naapureiden valitus voi tehdä jotain. On se sitten sadevesisäiliön rakentaminen, nurmikon leikkaus tai pihan kiveyksen uusiminen. Mielensärkijä jaksaa tehdä hommia tasan niin kauan kun saa tuntea saavansa huomiota työtä tekemällä. Minuun taasen on vaikuttanut paljon laiminlyöjän anomukset siitä että työ tehtäisiin loppuun. Yhä useammin totesin että ei homma tule tehtyä ellen itse tee sitä loppuun. Laiminlyöjä kehui työhön ryhtymistä ja valmista, joten tuli hyvä mieli. Lisäksi huomasin saavani olla rauhassa kun tein "jotain hyödyllistä". Aloin oikein etsiä keskeneräistä ympäriltäni ja tuhota sitä. Jos en heti keksinyt miten sen saisi "valmiiksi", en saanut asiaa mielestäni ennen kuin olin lopulta tehnyt sille jotain. Sain järjestystä elämääni. Lisäksi kaikki siellä seisoi, koska mielensärkijä ei tehnyt asialle mitään tai esti asian hoitamisen. Kun aloin vihata häntä ja pitää hänen toimintaansa vääränä, sain raivosta energiaa purettavaksi keskeneräisyyden poistamiseen. Kun tuli nopeasti valmista, sain näpäytettyä mielensärkijää: Minä pystyin tähän, sinä et. HV.

Omaan asuntooni muutettuani huomasin että järjestys vähentää stressiä. Lisäksi kieltäydyin asumasta sellaisessa läävässä kuin "koti" oli. Kun voimavarat alkoivat väistämättä vähetä, siivoaminen vähitellen jäi melkein kokonaan. Kaikki muukin kasaantui ja kertyi. Valmista ei tuntunut tulevan ikinä. Kurssit tuntuivat jatkuvan ikuisesti, tenteistä ei ikinä saanut sitä korkeinta arvosanaa. Itse asiassa aloin vähitellen vain toivoa että tentit menisivät edes läpi. Keskeneräisyys ja kykenemättömyys on häpeä. Jos työ ei valmistunut päivässä, joutui kestämään mielensärkijän ilkkumista, kun homma on vielä kesken. Jos homma meni täysin pieleen, esim. rikoin jotain, piru oli irti. Mielensärkijä riehui kuin haavoittunut karhu, oli sitten väärä puu kaadettu, sähköjohto poikkaistu tai lautanen rikottu. Vain jos hän vierestä näki, että tapahtuma oli vahinko, ja hänen kysymykseensä "miksi sinä rikoit sen?" vastasi aina vain "se oli vahinko!", raivokohtaukselta saattoi välttyä. Toisaalta en muista tällaisia tapahtumia olleen kuin tasan yhden.

Opin myös hyvin omatoimiseksi. Liiankin omatoimiseksi. Jos yritti ja erehtyi, eikä kukaan edes tiennyt että yritti, ei saanut haukkuja. Joten aloin tehdä, ja jossain vaiheessa joku huomasi että teen jotain erikoista. Pari kertaa sain sitten ihan kunnolla haukut että pitää heti lopettaa ja laittaa kaikki niin kuin ne olivat, koska mielensärkijällä on suunnitelma, jota olen parhaillaan tuhoamassa kun teen omalla tavallani. Muistaakseni kerran, pari aiheutin ihan vahinkoa tai tein turhaa työtä kun rupesin hommaan itsekseni. Mutta iän lisääntyessä ne kerrat vähenivät. Aloin oppia milloin räystäät pitää puhdistaa, milloin pitää viedä sukset varaston vintille, milloin pitää poistaa ampiaisten pesät vintiltä ja räystäistä jne. Mielensärkijä ei niihin olisi ryhtynyt. Hyvä jos jaksoi kompostin kääntää kerran vuodessa (yleensä aina paljon myöhemmin kuin olisi pitänyt) ja pitää ne kirotut omenatalkoot. Muut olivat hänen mielihaluistaan ja päähänpistoistaan kiinni. Ellei joku ulkopuolinen ruvennut huomauttelemaan.

Sain purettua työhön myös epätoivoani. Tämä ei lopu ikinä, minä en selviä tästä hengissä. Sitten kun huomasi, että onnistuikin, jaksoi elää siinä hullunmyllyssä vielä hetken pidempään. Muutamaan otteeseen tuli kyllä rehkittyä niin, ettei saanut unta ihan vain siksi kun kaikkia lihaksia särki niin kovasti. Ja hyvin usein työtä tehdessä oli koko ajan takaraivossa jyskyttämässä se pelko että jos mielensärkijä näkee. Jos mielensärkijä suuttuu kun on tehty näin. Onko se suuttuminen oikeutettu? Teenkö oikeasti väärin vai en? Onko se väärin tekemistä, jos hän suuttuu mutta muut perheenjäsenet hyötyvät? Kun lopulta olin tehnyt hommaa niin pitkään että kroppa alkoi tuottaa omia mielihyväaineitaan tai todennut että jos joku olisi tulossa valittamaan, hän olisi jo tullut, pystyin upottautumaan siihen tekemiseen ja olla ajattelematta muuta. Paitsi tietty sitä, mitä tapahtuu kun on valmista. Suuri hyvänolon tunne kun on onnistunut, ollut parempi kuin mielensärkijä ja saa kehuja.

Nyt tämä rehkijä lähtee kauppaan tai huomenna ei syödä. -->

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)