23.4.2008

Minä, 4v. Eiku.


Puhuttiin viimeksi terapiassa putkiongelmastani. Haluan ilmeisesti yhä näyttää mielensärkijälle pystyväni samalla kun ilmaisen vihaani tekemällä liikaa. Loppujen lopuksi teen aivan hulluna, ja olen samalla hirveän vihainen itselleni. Yritin tänään opetella siitä pois. Aina kun huomasin ajattelevani että teen tätä rankaistakseni itseäni, oikaisin että tämähän on hauskaa. Välillä päässä hokee jopa "kuole, kuole!". Haluan ilmeisesti yhä tappaa itseni työllä. En ole tainnut vielä ottaa opikseni burnoutista. Vai kenet haluan tappaa? Mielensärkijän? Vihani? Ahdistukseni? Vanhan, alistuvan minuuteni? Mitä minä pohjimmiltani haluan?

Yritin tänään ajatella palaavani opiskelemaan. Ajatus tuntui inhottavalta, ylipääsemättömältä. Yhtä mukavalta kuin jos joku olisi ilmoittanut että minulla on huomenna tentti johon en ole lukenut. En halua! Mutta mitä minä sitten tekisin? Mahdollisuuksia on liikaa. Voi olla, että valmistun ennen kuin olen päättänyt mitä teen. Ei pitäisi ajatella, että sairausloma loppuu joskus ja että on pakko "palata entiseen". Pitäisi ajatella että ottaa päivän kerrallaan. Pitäisi pitää kiinni siitä että opettelen uuden tavan opiskella, johon ei kuulu itsensä rääkkääminen äärirajoille. Näin jälkikäteen ajatellen olen toiminut aivan hullulla tavalla. Miksi ihmeessä olen ottanut kerralla niin paljon kursseja, etten ole luennoilta ehtinyt edes syödä säännöllisesti tai nukkua tarpeeksi? Olen ollut kuin hukkuva. Olen kokenut itseni täysin arvottomaksi, ja samaan aikaan tunsin että opiskelija ei ole hyvä opiskelija ellei opiskele niin nopeasti kuin pystyy. Uutisissa jauhettiin opiskeluaikojen venymisestä. Tunsin hirvittävää syyllisyyttä niistä. Räpiköin ja otin itselleni enemmän ja enemmän kurssejani kelvatakseni.

En voinut näyttää mielensärkijälle kelpaavani, joten päätin näyttää maailmalle. Niin kuin koko eduskunta olisi vahtinut juuri minua. Että nyt tuon pitää valmistua ennätysajassa (niin kuin tätinsä, kuten mummo jaksaa muistuttaa), tai lasketaan opintotukea vielä lisää. Alitajuisesti otin niskoilleni kaikkien opiskelijoiden aseman. Hullua, mutta koin itseni tärkeäksi. Ja mitä tärkeämmäksi itseni tunsin, sitä vaikeammaksi tuli pysähtyä tai edes jättää se yksi kurssi ottamatta.

Nyt on sitten hyvä vihata itseään kun on ollut tyhmä. Vaikka avokki aina jaksaakin korjata kun sanon olleeni tyhmä, että tyhmyys ja sokeus ovat kaksi eri asiaa. Tyhmyys ja haavoittuvuus ovat kaksi eri asiaa. Inhimillisyys ei ole tyhmyyttä, vaikka välillä tuntuukin että kaikki ihmiset ovat idiootteja juuri inhimillisyytensä vuoksi. Kaikki katsovat elämää vain omasta nurkastaan, kukaan ei näe kokonaiskuvaa. Vaikeaa ajatella noin, sillä mielensärkijä tiesi mielestään kaiken. Ja kaiken hän tiesi paremmin kuin muut. Luulin lapsena että minustakin tulee vielä kaikkitietävä. Minäkin vielä saavutan sen tiedon, jonka avulla teen maailmasta täydellisen paikan. Niin vissiin.

Psykiatrini uusimmassa lausunnossa minun todetaan reagoivan regressiivisesti kun koen tulevani uhatuksi. Totta. Käännyn sisäisen nelivuotiaani puoleen kun yritän selvitä uhkasta. Mielensärkijän kanssa se toimi hyvin. Kyllä, kaikki on minun syytäni, sinä olet kaikkivoipa. Maailmani kaatuu, jos uhmaan sinua. Olen oppinut tähän aivan liian hyvin. En osaa heittäytyä puolustautuvalle kannalle. Puolustaudun vaikka mitä muuta vastaan, mutta tässä kohtaa puolustuksessani on norsun mentävä aukko. Mitään väliä minulla, sinun tarpeesi tulevat ennen minua. Jopa silloin kun se tarve ei ole muuta kuin joku kysymys johon voi vastata mitä vain. Yritän miettiä, miten ihminen haluaisi minun vastaavan, ja vastaan niin, vaikka olisinkin eri mieltä. Vain jotta se ihminen pitäisi minusta. Liian monesti on vain tullut vastattua niin, että ihminen katsoo minua ihan oudosti, kun sanomani ei millään voi pitää paikkaansa.

Äh. On se vain niin vaikeaa elää itsensä kanssa. Pitää lukea lisää noita kirjoja. Niitä lukiessa voi hokea itselleen että uusi tapa on oikea, ei se nelivuotiaan tapa. Vaikka se onkin se tuttu ja turvallinen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)