9.4.2008

Näin se homma etenee


Mätä alkaa olla jo poissa, mutta sen alta on paljastunut matoja. Sellaisia, jotka kalvavat mieltä ja sydänalaa, eikä niistä pääse kivuitta eroon. Jokaisen irti vetäminen on tuskaa. No, ei muuta kuin hommiin.

Mummo soitti tänään. Sallinette minun sanoa sen taas: Aaargh. Puhelun kulku meni suunnilleen niin, että ensin minulta jankattiin, miksen voi olla lapsenvahtina koko aikaa, miksi lupaan vain käydä siellä. Sitten syyllistettiin siitä, että vanhemmat vain antaa, enkä minä anna mitään takaisin. Se, että sisko on menossa sinne vahdiksi, ei kuulemma takaa mitään. Tekisi mieli taas kertoa, että jos sitä ei luota ihmiseen tämän kaikista ponnisteluista huolimatta, voisi katsoa välillä peiliin. Siskoni hyvät teot pistetään aina jotenkin aina minun nimiini. Inhoan sitä. Jos yritän korjata, sillä ei ole mitään vaikutusta.

Tuli taas tunne, ettei minua ymmärretä. Toisaalta, enhän minäkään ymmärrä mummoa, laiminlyöjää tai mielensärkijää. Voin vain arvailla. Väliäkö heidän ymmärtämisellään. Tärkeintä on että itse uskon itseäni. Oma tahtoni on alkanut vihdoin vahvistua.

Olen vähitellen alkanut siirtää mieleni taloon sellaisia mukavia esineitä, joita minulla on ihan oikeasti kodissani. Asetun taloksi, niin sanoakseni. Olen käynyt viherhuoneessa useita keskusteluja sisäisen hulluni kanssa. Välillä hän on hullu, välillä hän taantuu jonkinlaiseksi apinaksi, ja alkaa kirjaimellisesti hyppiä seinille. Hänkin on turhautunut ja väsynyt tilanteeseeni. Häntä on pidetty liian kauan liian tiukoissa raameissa. Ja jos olen hänet päästänytkin välillä esiin, olen heti verhonnut käytökseni muutoksen muilta esittämällä humalaista tai pistämällä sisäisen lapseni pistämään kaikki leikiksi. Jos vähitellen saisin hullun muuttumaan ahdistuskimpusta terveeksi itsetunnoksi, joka puolustaisi minua ruoskanaista vastaan ihan itse, eikä minun tarvitsisi käyttää kaikkea aina järkiminän puolustuspuheen kautta.

Olen onnistunut saamaan ruoskanaisen kiinnostumaan taloni puolustuksesta. Hän on aika kätevä ruoskimaan hengiltä taloani uhkaavia hyönteisiä ja näpäyttämään liian lähelle pyrkiviä hiiriä. Sääkin on taas ihanan aurinkoinen taloni puutarhassa. Tai puutarhasta ei kai vielä voi puhua, sen tekeminen tapahtuu sitten ajallaan. Tyydytään villiintyneeseen ketoon tällä hetkellä.

Huomaan että mitä enemmän kiinnitän huomiota sisäisiin asioihin, sitä enemmän ulkopuoliset asiat jäävät vaille huomiotani. En anna avokille niin paljon kuin haluaisin. En tapaa kavereitani kuin mesessä ja satunnaisesti kaupungilla, jos satutaan törmäämään. No, kunhan saan itseni kuntoon, minulla on toivottavasti enemmän voimavaroja käytettävissä myös ihmissuhteisiin. Ja muutenkin asioiden hoitamiseen loppuun asti.

Matoja ei kuulemma saa kaikkia kerralla vain leikattua irti, koska sydämeni lähtisi mukana. Haluan yhä rakastaa ja tuntea matojen jälkeenkin. Pitää siis mennä vaikeamman kautta. Onneksi potilaan sängyn vieressä on tehokas lääkäri.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)