8.4.2008

Pelosta masennukseen


Rättiväsynyt olo. Ensin terapiaan, sitten pyörälenkille (kun ajattelin että se voisi selkeyttää ajatuksia), sitten kauheella kiireellä kotiin kun tunnemyrsky iski ja alkoi pyörryttää. Söin jotain jos se olisi auttanut ja lähdin tapaamiseen viideltä. Pikainenhan tuo oli, tarvitsi vain kävellä puolisen kilometriä, antaa kaverille tavarat ja ottaa vastalahjukset ja sitten kävellä takaisin kotiin. Kotona kävin niin kierroksilla, että piti pistää rentoutuscd pyörimään. Se auttoi.

Sitten soitti mummo. Pitäisi lähteä nuorimmaiselle lapsenvahdiksi, kun hän ei jaksa. Eikä vain yhdeksi päiväksi, vaan neljäksi (!). Kauhea soittorumba, kun piti sopia asiat niin, että mummo ei tule, siskoni menee ja laiminlyöjä uskoo että nuorimmaisella ei ole hätää, vaikken minä tulisikaan lapsenvahdiksi. On se vaikeaa, kun mummo ei puhu siskolle, sisko ei puhu laiminlyöjälle, laiminlyöjä ei oikein luota siskooni ja ei oikein tiedä miten toimia minunkaan kanssani. Meidän suhde menee pitkälti niin että minä kerron hänelle kuinka toimitaan. Olen kertonut siitä lähtien kun aloin tietää paremmin miten jokin kannattaa siivota tai missä jokin tavara on tai missä sisko on.

Tänään terapiassa puhuttiin tuosta mielikuvaharjoituksestani, ja terppa kehui sitä että olen ottanut itselleni apujoukkoja. Huomasin tunnustavani että on ollut rankkaa lapsena tajuta että tietää itse asiat paremmin kuin omat vanhemmat. Puolustin laiminlyöjää, ja terppa osoitti minulle että hän olisi voinut toimia eri tavallakin riippumatta siitä miten mielensärkijä on toiminut. Laiminlyöjä olisi voinut yrittää kovemmin jos olisi valinnut sen tien että olisi halunnut olla minulle parempi äiti.

Luin aamupäivällä toista kirjaa, johon olen voinut samaistua: David Viscott: Miten elät itsesi kanssa (WSOY 1977). Sanoma on melko sama kuin tuossa Hullun käsikirjassakin (Anna Maria Rosendal: Hullun käsikirja, WSOY 2001). Anna itsellesi armoa, hyväksy että olet epätäydellinen. Kaikki ovat epätäydellisiä. Kukaan ei ole myöskään täydellisen huono. Kaikissa on hyvää ja huonoa. Viscott osoittaa että on kaksi huonoa ääripäätä. Toinen pitää itseään ylivertaisena muihin nähden, eikä kuuntele kritiikkiä koska se on hänen tapansa suojella itseään. Toinen ilmoittaa heti muille että turha yrittääkään vahingoittaa minua, minä vahingoitan itseäni valmiiksi jo paljon tehokkaammin kuin sinä ikinä. Eli haukkuu itseään ettei varmasti vaan kukaan keksisi mitään pahempaa joka voisi satuttaa.

Lisäksi ymmärsin kirjaa lukiessani, että olen odottanut että avokki antaa minulle sen, mitä koen menettäneeni narsistin lapsena. Että hän olisi minulle se isä, jota minulla ei ole koskaan ollut. Viscott kertoi, että jos luo odotuksia joita muut ihmiset eivät voi täyttää, se toinen osapuoli kokee tulevansa käytetyksi kuin esine tai että hänen mielipiteitään ei arvosteta. Ymmärsin, että juuri näin olen toiminut. Avokki on kokenut että olen kohdellut häntä itsestäänselvyytenä ja olettanut hänen käyttäytyvän ihan epäloogisesti. Kirja huomautti myös, että muut ihmiset eivät toimi minun odotusteni mukaan, vaan sen mukaan mikä on tarkoituksenmukaista heidän itsensä kannalta. Hyvin valaisevaa.

Kyllähän minä tuon tiesin, voin sanoa itselleni, mutta jotenkin sitä saa ahaa-elämyksiä, kun joku kertoo asiat niin kuin hän ne ymmärtää. Uskon paremmin muiden suoraa puhetta kuin itseni. Vaikka kumpikin kirja hokee että jokainen on itse omien tunteidensa asiantuntija. Muut voivat vain tehdä valistuneita arvauksia toisen tunteista, mutta varmasti tunteensa tietää vain ihminen itse.
"Pelko on loukkauksen tai menetyksen aiheuttamaa. Loukkaus tai menetys synnyttää vihan. Pidätetty viha synnyttää syyllisyyden. Ratkaisematon syyllisyys synnyttää masennuksen."
Kun olen pelännyt mielensärkijää tai kokenut hänen uhkaavan minuuttani jotenkin, pelko on synnyttänyt puolustusreaktiona vihaa, mutta se on pitänyt tukahduttaa, koska siitä ei ole ollut mitään hyötyä vaikka sitä olisikin ilmaissut, päinvastoin. Kiukuttelevaa lasta mielensärkijä on vain rankaissut lisää. Jos itkee, saa huutoa. Kun mietin, kuinka hirvittävän monta kertaa mahtuukaan näihin vuosiin, jolloin hän on jotenkin minua nälväissyt, haukkunut, huutanut minulle aiheetta, puhunut minusta pahaa muille, pakottanut minut johonkin tai rankaissut aiheetta, en enää ihmettele miksi tunnen olevani täynnä mätää. Nuo kaikki kerrat ovat patoutuneet sisääni masennukseksi ja syyllisyydeksi. Olen kuvitellut oksentavani mätää koko päivän. Vähitellen sitä on (mielikuvissani) alkanut tihkua myös kynsieni alta, silmistäni, korvistani...

Alan jo kyllästyä tähän mätään. Sitä vain tulee, tulee ja tulee eikä se tunnu loppuvan. Suurin mätäpaise on rinnassani, mutta sitä en saa puhkaistua. Siihen menee vielä aikaa. Sitä ennen pitää vain kärsiä tästä puristavasta tunteesta rintakehässä, oksettavasta tunteesta ja surusta joka kuristaa kurkkua muttei suostu muuttumaan itkuksi. Voin korkeintaan irvistellä, mutta itku ei tule. Pitääkö tässä nyt hemmetti soikoon alkaa vielä itkemistäkin harjoittelemaan?

Itsensä muuttaminen on vaikeaa, mutta mahdollista. Mielensärkijän muuttaminen on mahdotonta. Käytetään siis voimavarat siihen mihin kannattaa, itseeni. Se on vain niin hirvittävän vaikeaa. Hullu pyörii viherhuoneen lattialla ja kirkuu tuskasta, sisäinen lapseni istuu selkä seinää vasten ja tuijottaa apaattisena eteensä, ruoska on valmiina viuhumaan. Aurinko ei enää jaksa paistaa, mieleni talon ulkopuolella riehuu vuosisadan ukkosmyrsky. Tornaadot ja kaikki. No, jos ei mitään jää jäljelle, jälleenrakennus on helpompaa kuin aloittaa taas raunioista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)