4.4.2008

Siivottu!


Imuroitu, pölytetty, puhdistettu ja puunattu. Lattiat jäivät pesemättä mutta muuten tuli kaikki tehtyä. Avokki ilmaantui kotiin kesken imuroinnin ja meni samantien nukkumaan. Hän ei ollut saanut viime yönä nukuttua kovinkaan paljoa. Kolmen tunnin univelka painoi. Lopulta saimme kuitenkin sovinnon aikaiseksi.

Nyt on aika kuollut olo. En jaksanut alkaa tekemään ruokaa, söin sen sijaan leipiä ja keksejä. Mutta sainpa todistettua ainakin itselleni, että jaksan vielä tehdä perusteellisen siivouksen kaikesta huolimatta. Kun on pitkään määritellyt ihmisarvonsa sen mukaan kuinka tehokkaasti siivoaa, alkaa lisääntyvä pöly vähitellen ottaa myös itsetuntoon. Toisaalta mikäs nyt ei minun itsetuntooni kävisi.

Varasin huomiselle kauheasti pyykkivuoroja, sillä pyykkiä kertyi niin paljon että jouduin änkemään ne suihkuun että vessaa pystyisi jotenkin järkevästi käyttämään. Kunhan ei raota suihkuverhoa, kaikki näyttää siistiltä. Toivottavasti jaksan herätä ennen kahdeksaa että saan vuorot myös käytettyä.

Harmittaa vieläkin tämä tyhmä riita. Alkoi ihan tyhjästä ja pilasi suuren osan tätä päivää kummaltakin. Vähitellen olen alkanut tajuta, että käännän mielensärkijää kohtaan tuntemani vihan avokkia vastaan. Eli äksyilen avokille kun en pääse käsiksi mielensärkijään. Ihan mukavaa tajuta tämä tässä vaiheessa. Olenkin ihmetellyt joko olen kyllästynyt koko äijään, kun olen alkanut ajatella avokista kaikkea inhottavaa. Tajusin siivotessani, että minä olen kaikkea muuta kuin halukas lopettamaan tämän suhteen, käyttäydyn vain passiivisaggressiivisesti. Kai tämäkin on taas joku uusi vaihe. Onneksi olen saanut purettua vihaani myös tekemisen kautta. Tuleepa puunattua hyvin, kun kanavoi vihansa siihen hankaussienen käyttöön.

Toivottavasti en ala enemmän avokkiin kääntämään näitä negatiivisia tunteitani. Hän on minulle mielettömän rakas ja korvaamaton tukija. Olen kyllä jo aika hyvin löytänyt eri tapoja purkaa ja käsitellä negatiivisia tunteitani (kieltäydyn haukkumasta itseäni, pyrin kehumaan itseäni aina kun muistan, en jumita sohvalle jne.), mutta nämä ovat kaikki sellaisia kiltin tytön tapoja purkaa vihaansa. Jotenkin tyynyn hakkaaminen on noloa. Se on vähitellen jäänytkin. Kädet eivät enää vaadi lyömään jotain päivittäin. Jos nyt oltaisiin käyty läpi se tunteiden tunteminen kehollaan. Tämä tunteiden siirto olisi sitten looginen jatke tuolle tavalle käsitellä tunteitaan. Ehkä tästä vielä päästään siihen että alan tuntea tunteet täysillä.

Viime yönä (ennen sammakkoa) yrittäessäni nukahtaa, minusta tuntui että voisin antaa anteeksi laiminlyöjälle sen, ettei hän ole ollut minulle äiti. Kyllä minä pärjään ilmankin, vaikka olisin silloin aikoinaan halunnut enemmän huomiota. Enää en ole hänestä riippuvainen, ja turha sitä on enää vihoitella kun asialle ei enää voi mitään. Eikä kyse ollut siitä etteikö hän olisi halunnut olla äiti, mielensärkijä vain esti sen. Ehkä tästä saataisiin vielä aikaiseksi jonkinlainen äiti-tytär-suhde ennen laiminlyöjän hautajaisia. Mielensärkijälle en vielä anna yhtään mitään. Alan vasta vähitellen ymmärtää sen, miten laajalle hänen narsisminsa on vaikuttanut keskinäiseen vuorovaikutukseemme. Puhumattakaan siitä, miten laajasti mielensärkijä vaikuttaa minun ja avokin suhteeseen.

Pelkään nykyään mielettömästi sitä, että avokki osoittautuukin jonkin ajan päästä narsistiksi tai muuten häiriintyneeksi. Johan tässä on vuosia tunnettu, mutta silti! En oikein uskalla ajatella että olisin osannut valita miehen joka ei ole kuten mielensärkijä. Taas yksi järjetön pelko, josta pitäisi päästä eroon. Olenhan jo saanut aika lailla nitistettyä sen pelon että mielensärkijä tappaa yöllä. Tai no, ainakin laimennettua sitä. Pelon tiedostaminen on kyllä jo sekin paljon. Yritän varoa, etten käytökselläni muokkaa avokista mielensärkijän kopiota. Jos jotain olen tähän ikään mennessä parisuhteista oppinut, niin sen että toinen alkaa käyttäytyä helposti samoin kuin toinen. Kun aloin käymään urheilemassa tunnin joka toinen päivä, avokki alkoi käymään salilla. Kun minä lopetin, hän lopetti. Kun avokki on surullinen, hän syö jotain hyvää. Seurauksena minä lihoin kauheasti masentuneena, kun ostin karkkia aina kun oli mieli maassa. Kun avokki on surullinen tai ärsyyntynyt, minustakin tulee helposti sellainen. Sama toiseen suuntaan.

Myös tekojen kohdalla oma käytös ruokkii toisen käytöstä. Jos minä hymyilen avokille paljon, hän alkaa vähitellen hymyillä takaisin. Jos minä vihoittelen hänelle, hän alkaa vihoitella takaisin. Kun tiedän tämän (itsestäänselvyydeltähän tuo kuullostaa), voin pysäyttää alkavan riidan alkamalla helliä ja hymyillä. Hetken päästä (jos asia on pieni), avokki alkaa todennäköisesti käyttäytyä samoin tai ei ainakaan jatka äksyilyään ja poistuu huoneesta tekemään jotain rauhoittavaa. Kikka on mielestäni ollut välillä todella arvokas. Toinen asia minkä olen todennut tärkeäksi, on aina kysyä miten toisen päivä meni ja mitä hän aikoo tehdä huomenna. Ja ylipäätään puhuminen. Jos on niin vähän tekemisissä ettei tule päivittäin puhuttua turhanpäiväisiä, alkaa etääntyä. Läheisyyttä pitää olla päivittäin, muuten ei hyvä seuraa. Samoin pitää antaa toiselle tilaa ja arvostaa hänen mielipidettään. Olen tässä huono. Annan kyllä siinä tilaa, että avokki saa mennä ja tulla vapaasti, kunhan suunnilleen tiedän missä hän on. Kaupungin tarkkuudella riittää. Hän saa myös harrastaa ja käydä baareissa ihan vapaasti. Luotan että hän ei petä tai tee muutakaan ihmeellistä.

Sen sijaan kotona ihan neliöiden antaminen toisen käyttöön on jotenkin vaikeaa. Minun harrastukseni leviävät joka paikkaan, avokin tavarat pitää änkeä kaappeihin ja sängyn alle. Minun pitää saada sanoa viimeinen sana sisustamisessa, siirtelen huonekaluja oman mieleni mukaan, vaihdan mattoja puhumatta avokin kanssa, järjestän kaapit uusiksi... Olen kai niin tottunut siihen, että minulta kysytään missä kaikki on, että pitää vieläkin saada päteä siinä. Ja sisustaminen on minusta tärkeää, koska "kotona" asuessani mitään ei saanut siirtää, koska silloin mielensärkijä koki tulevansa uhatuksi. Jouduin ajamaan omaa mielipidettäni todella voimakkaasti, ennen kuin se edes huomattiin. Avokki taasen ottaa mielipiteeni heti huomioon, mutta minä en oikein osaa olla painamatta päälle. Hirmuinen opettelu tulla normaalin miehen kanssa toimeen. Ei siinä, etten arvostaisi avokin mielipidettä, päinvastoin. Jos hän on jotain vastaan, arkailen ja pohdin hirveästi sen toteuttamista. Mutta yleensä teen kuitenkin kuin haluan. Vasta viime aikoina olen alkanut oppia ettei minua mitätöidä ihmisenä, jos en saa päättää kaikkien huonekalujen paikkoja tai toteuttaa kaikkia hulluja ideoitani. Avokilla on itseasiassa mielestäni parempi sisustusmaku kuin minulla. Mutta älkää kertoko sitä hänelle! :)

Nyt yritän antaa avokillekin tilaa. Nykyään kysyn häneltä ennen kuin kutsun meille ketään tai sovin mitään kyläilyjä muiden luokse. Annan hänen soittokamojensa olla esillä. Hänhän käyttää niitä päivittäin. Vielä kun osaisin pysäyttää sen toimintatavan joka estää minua antamasta periksi hänen mielipiteelleen, oltaisiin jo voiton puolella. En minä nyt ihan nössöksi meinaa ryhtyä, mutta joskus edes pitäisi tehdä niin kuin toinen haluaa, tai avokki alkaa (taas) hokea, ettei hänen mielipiteellään ole merkitystä, joten hän ei sitä kerro. Minä haluan pitää tästä suhteesta kiinni. Uuden miehen "kouluttaminen" olisi aivan liian vaivalloista. :)


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)