5.4.2008

Simsalabim!


Olen hyvä tekemään taikatempun: Olen ensin niin väsynyt, että meinaan nukahtaa pystyyn. Otan kaksi Imovanea, menen sänkyyn ja puolen tunnin päästä käyn niin kierroksilla ettei varmasti enää nukuta. Voisi juosta vaikka maratonin, ainakin olo on semmoinen. Mitä tahansa, paitsi olla ja maata sängyssä. Jos jäisin taas sohvalle nukkumaan. Huomasin äsken heijaavani itseäni edes takaisin. Piti ottaa Opamox. Kahdeksan aikoihin oli pienen aikaa vaikea yrittää vaihtaa kanavaa kun käsi alkoi tärisyttää niin paljon. Silloin kyllä annoin sen vain täristä minkä ajan se sitä halusi, enkä ottanut lääkettä. Nyt oli pakko.

En oikein tiedä, mitä vielä voisin kokeilla. Olen tuonut makkariin vanhan unileluni, kasveja (kasvien siluettien katselu rauhoittaa), sisustanut sen sinisellä (rauhoittava väri), pidän sen siistinä etten ahdistuisi sotkusta ennen nukkumaan menoa ja vaihdan lakanat tarpeeksi usein että lakanat tuoksuvat hyvältä. Jos avokki ei ole paikalla, olen ottanut hänen käytetyn paitansa kainaloon ja haistellut sitä. Kun pelko alkaa jäytää, olen yrittänyt torjuntaa, Opamoxia, rentoutusharjoituksia, mukavien ajattelua, hierontaa, venyttelyä, avokin kanssa juttelua, valot päällä nukahtamista, kamomillateetä, tyynyn hakkaamista, itkemistä, ääneen vakuuttelua siitä ettei mielensärkijä tule tappamaan tänäkään yönä, tänne valittamista... Mikään ei auta! Nuijanukutus, kiitos!

Vieläkö joku keksii jonkun keinon jota voisi käyttää? Jos kiinnittäisin mielensärkijään laitteen jonka avulla tietäisin aina kuinka kaukana hän on minusta. Se voisi rauhoittaa. Toisaalta hän on pääni sisällä jatkuvasti, mitä en pääse pakoon. Narsistin unelma: En voi ajatella muuta kun häntä. Aaarth. Aaargh. En osaa enää edes kirjoittaa oikein. Hulluksihan tässä tulee.

Jos palkkaisi henkivartijan. Mutta sitten alkaisin ajatella että se tappaa minut. Olenhan välillä nähnyt unia joissa avokki tappaa minut, kun mielensärkijä on jotenkin saanut hänet vakuuttumaan siitä että olen täysin paha. Joten miksen ajattelisi niin henkivartijasta. Jos palkkaisi terpan istumaan sängyn vierelle aina kun yritän mennä nukkumaan. Tai pyytäisi vielä vahvempia nukahtamis- ja unilääkkeitä. Sellaisia, jotka varmistaisivat että nukahdan alle vartissa sänkyyn menostani, nukun muistamatta uniani ja vieläpä sikeästi. Tai sitten vain käsittelisi ne vaikeat asiat.

Tänään tuli tuota edellistä postausta kirjoittaessani tunne, että nyt on joku suuri oivallus tulossa. Aina ajatellessani asiaa, tunnen sen nousevan melkein tajuntaan, mutta aina se vetäytyy pois. On kuin se yrittäisi rikkoa veden pintajännitystä siinä onnistumatta. Hemmetti. Mitä pidempään se on tätä tehnyt, sitä pelottavammaksi tämä käy.

Huomasin tänään senkin, että samaistan nukahtamisen ja kuolemisen. Nukahtamistahan sanotaan pieneksi kuolemaksi. Kumpikin tarjoaa pakopaikan. Keinon päästä pois edes hetkeksi. Aikoinaan toivoin että vajoaisin koomaan, mutta sitten kuulin että koomapotilaat ymmärtävät ja muistavat kyllä sen mitä samassa huoneessa puhutaan, he eivät vain pysty tekemään mitään muuta kuin olemaan koomassa. Ei kiitos. Sitä tunnetta en enää halua tuntea. Sitä toivottomuutta kun mielensärkijä puhuu minusta seinän takana pahaa laiminlyöjälle, enkä voi millään estää sitä. Vaikka mitä sanoisin, hän jatkaa.

Jos kävisin pilkkomassa mielensärkijän kirveellä, pistäisin jämät lihamyllyn läpi, syöttäisin koirille ja kun ne koirat sitten ulostavat sen mitä jäljelle jäi, valelisin jätökset bensalla ja polttaisin. Tuhkat jauhaisin ja lähettäisin aurinkoon. Sitten voisin ampua itseäni päähän tai mennä leikkaukseen jossa poistettaisiin se osa aivoista joka sisältää muistot. Muuten en saa mielensärkijää ikinä tapettua. Hän on aina päässäni. Joka yö! Joka yö hän tulee huutamaan minulle ja minä tapan hänet. Terpan mukaan tämä on tervettä ja kuuluu siihen että annan itseni olla vihainen. Kuulemma ajan mittaan voin alkaa ajatella että tappamisen sijaan vain löisin mielensärkijää. No, nyt ollaan vielä siinä vaiheessa ettei tappaminenkaan ole tarpeeksi paha kohtalo sille mätäpaiseelle.

Saisi edes unta...

Hmm... Haluankohan vahingoittaa itseäni, koska haluan tappaa mielensärkijän itsestäni? Jokin alitajunnassani kiljuu "BINGO!". Eli näin taitaa olla. En vihaa itseäni vaan sitä että mielensärkijä on saanut minut vihaamaan itseäni. Sitä etten voi nauttia elämästäni. Haluan hänet pois karjumasta päässäni. Jos voisin napata häntä niskasta kiinni ja vetää korvan kautta ulos... Mielikuvaharjoituksia siitä sitten vaan. Ongelmaksi tulee sitten se, mitä teen mielensärkijälle sen jälkeen kun hän ei enää ole päässäni. Hän haluaa sinne takaisin. Mitä teen? Jos vain heitän hänet pois torujen jälkeen, hän ryömii takaisin. Jos kiinnitän hänet seinään, hän pomppaa takaisin päähäni heti kun lakkaan ajattelemasta sitä että kiinnitin hänet seinään. Jos tiputan hänet parvekkeelta, hän kiipeää takaisin. Jos jauhan hänet lihamyllyssä, hän kasaa itsensä kuin terminaattori siinä leffassa ja hyppää takaisin korvaani.

Tietty hänet voisi heittää pois ja jättää huomiotta. Mutta sitä en uskalla. En uskalla kääntää selkääni sille hullulle. Ties mitä sitten tapahtuisi. Jos vaikka maailma heittäisi volttia ja palaisin taas lapsuuteeni siitä hyvästä että lakkasin kuuntelemasta. Jos vaikka maailmanloppu tulisi ja jumala olisikin olemassa ja tuomitsisi minut helvettiin kun en kunnioittanut vanhempiani (kamala käsky, mikä se niistä kymmenestä onkaan). Jos mielensärkijä vaikka alkaisi itkeä. Narsistilla kuitenkin on ne tunteet. Vihaani sekoittuu sääliä. Tiedän kyllä järjen tasolla ettei mielensärkijä voi parantua. Silti yritän jotenkin pitää hänet tahdonvoimallani kasassa. Yritän siivota hänen ympärillään, yritän parantaa koko perheen että hän näkisi toimineensa väärin. Yritän saavuttaa kaiken mitä hän vaatii, että hän kokisi saavuttaneensa ainakin välillisesti äitinsä hullut vaatimukset. Yritän, yritän ja yritän vielä lisää, eikä mitään tapahdu. Koen epäonnistuneeni. Ja sitähän ei saa tehdä. Siis epäonnistua. Eikä saa jättää kesken. Silloinhan asia jäisi keskeneräiseksi. Ja se on kirosana. Kes-ken-e-räi-nen. Hirveä sana.

Jos lakkaan yrittämästä, hylkään mielensärkijän. Jätän laiminlyöjän sen hullun armoille. Mutta se ei kyllä ole minun valintani, se on hänen valintansa jäädä siihen avioliittoon (jännä, vapauttava havainto). Minä en voi valita hänen puolestaan miten hänen tulisi toimia. Voi olla, että hän tietää jotain mitä minä en. Tai sitten ei. Sisarukseni haluaisin silti pelastaa. Jotenkin minusta tuntuu, että se voisi olla mahdollistakin. Että tämä loputon suo katkeaisi mielensärkijään, eikä enää jatkuisi seuraavassa sukupolvessa.

Mikään ihme että syytän itseäni yrityksistäni irrottautua menneestä. Kärsivän ihmisen hylkääminen on todella vaikeaa, kuten psykologini totesi aiemmin. Jos tämä sääli alkaisi vähitellen korvata vihaa. Vaikka säälikin on kamala tunne. Miten voi sääliä ihmistä, joka on uhannut tappaa? Joka on vienyt itsetunnon ja tehnyt elämästä helvettiä? No, hänkin kärsii tilastaan. Hän ei edes näe mikä häntä vaivaa. Enkä saa häntä sitä uskomaan vaikka mikä olisi. Ehkä hetkeksi, mutta en sitä pidemmäksi aikaa.

En vieläkään oikein osaa surra itseni puolesta. Nyt surraan sitten mielensärkijän puolesta. Jos hän vähitellen hiljenisi päässänikin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)