22.4.2008

Veit sanat suustani


Joku muu osaa tiivistää paremmin sen, minkä olen alitajuisesti tiennyt, mutta mitä en ole saanut puettua sanoiksi. (KLIK) Kun kerran saa itsensä liikkeelle, ei halua pysähtyä kun pelkää ettei sitten pääsekään enää liikkeelle. Olen keksinyt nyt jonkin tapaisen opettajan itselleni. Projekti, jossa ei voi tehdä enää mitään ennen kuin maali on kuivunut on siitä hyvä, että se pakottaa lopettamaan. Vielä kun oppisi siihen ettei etsi sitten jotain muuta tekemistä, vaan suostuisi istumaan siihen sohvalle. Ja siinä voi sitten ihailla työnsä jälkiä. Varsinkin nyt kun on enemmän valmista kuin keskeneräistä. Aiemmin oli vaikeaa keskittyä siihen valmiiseen. Päässä hoki että tuo ja tuo pitäisi vielä tehdä ennen kuin pääsee seuraavaan työvaiheeseen, ja sitten vielä tuokin...

Yritän taas pitää kiinni siitä että syön ruuan, sitten teen yhtä asiaa jonkin verran, syön taas, otan päikkärit, syön välipalaa, teen jotain, syön iltaruuan, rupean rauhoittumaan enkä aloita enää mitään uutta, syön iltapalaa jos mieli tekee, otan iltalääkkeet ja menen nukkumaan. Pitäisi kai oikeasti kirjoittaa itselleen päiväohjelma ja kiinnittää se johonkin näkyvään paikkaan, ettei koko ajan stressaa siitä mitä seuraavaksi piti tehdä. Unohdinko nyt jotain? Pitikö vielä tehdä jotain? Onko joku jäänyt niin, että sille käy kohta huonosti? Pitäisikö siivota nyt vai vasta kun on oikeasti lopettanut? Elämä on vaikeaa...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)