30.5.2008

Joogaa heti aamusta


Tulipa pirteä olo. 20min ohjelmaan meni minulta tunti. No, ehkä se siitä nopeutuu, kun ei tarvitse plärätä kirjaa joka välissä. Vain osa liikkeistä oli minulle ennestään tuttuja.

Aloin syömään rautaa tabletteina, kun vereni hemoglobiini oli laskenut 140:stä 125:een. Kätevästi onnistui, kun vain lisäsi niitä aamulääkkeen lokeroon dosetissa. Kylläpä nyt huolehditaan kropasta. Toisaalta, eipä sitä uutta saa mistään, joten tästä ainoasta kannattaa pitää huolta. Masennukseen liittyvät syömättömyydet ja mässäilyt eivät varmaan ole tehneet hyvää. Luultavasti koko lapsuuden ja nuoruuden jatkunut hirveä stressi ei sekään tehnyt kropalle kovin hyvää, mutta eiköhän se tästä.

Lämmin päivä tulossa, ja jostain syystä telkkari ei näy. Taidan omistautua hyvälle kirjalle parvekkeella ja ihailla, kuinka kesä lähestyy. Ihan kuin kesälomalla olisi.

29.5.2008

Hyvän päivän ilta


Terapian jälkeen en enää halunnut rankaista itseäni. Ehkä koin rankaisseeni itseäni tarpeeksi muistelemalla, ehkä sain s-postiasian käsiteltyä.

Se siitä, nyt muihin aiheisiin.

Löysin kirjastosta hyvän joogakirjan. Kun en nyt ole saanut itseäni houkuteltua joogaan koko keväänä, niin kai sitä voisi kokeilla kotona kaikessa rauhassa. Tuosta kirjasta (Parantava jooga, klik) löytyy apu lähes kaikkeen unettomuudesta vatsavaivoihin. Minullahan näitä somaattisia oireita on ollut, joten mukavaa saada niihin tämmöistä pehmeämpää hoitoa välillä. Stressiä laukaiseva hengitystekniikka ainakin osoittautui heti toimivaksi.

Hui, se vastasi!


Laiminlyöjä vastasi s-postiini ja oli eri mieltä diagnoosistani. Tuli nolo olo, mutta mitäs muuta olisi ollut odotettavissa. Voi kuulemma mennä testeihin, jos haluan. Äh pöh. Alitajunta vaatii rankaisemaan itseään tästäkin aiheesta vähintään hakkaamalla päätä seinään.

On se mukavaa olla yhteyksissä, kun se reaktio on aina tämmöinen. "Katsotaan" ja minun tekee mieli vahingoittaa itseäni. Miten jonkun ihmisen seurassa tulee jatkuvasti sellainen olo, että pitää repiä kurkku auki? Vieläkö joku ihmettelee, miksen pidä yhteyttä vanhempiini enempää kuin on pakollista (rahapula, uhkaava nälkäkuolema, sairaalaan päätyminen tai vastaava).

Ehkä se vain on niin, että laiminlyöjä ei omaa äitiysgeeniä. Hän ei kestä olla kotona, koska se hullu asuu siellä. Ja missä muualla hän muka meidän kanssa viettäisi laatuaikaa? Kun ei tutustu, pysytään yhtä läheisinä kuin naapurin kakarat. Huolehtii, että kaapissa on ruokaa, ja sillä selvä.

Miksi, oi miksi kukaan ei hakenut apua AJOISSA? Miksi piti antaa asioiden mennä siihen pisteeseen, että lapset itse vaihtoivat omat lakanansa kun ne alkoivat haista, mutta vanhempien lakanoita ei vaihdettu puoleen vuoteen, kun vanhemmat eivät jaksaneet välittää? Miksi asioiden piti antaa mennä siihen pisteeseen, että molemmat vanhemmat söivät psyykenlääkkeitä, mutta lapset eivät saaneet mitään apua? Eikö lastensuojeluviranomaisilla pitäisi olla jokin tietokanta, josta näkisi että nyt tuossa ja tuossa perheessä on määrätty kummatkin vanhemmat burnoutin takia puoleksi vuodeksi saikulle, pitäisikö siellä käydä?

Minä olen yksi iso miksi. Suomiko hyvinvointiyhteiskunta? Tietäisittepä, miten pahoin meillä voidaan. Kävin aikoinaan kielikurssilla Norjassa oppiakseni englantia paremmin. Paljoa muuta en reissusta muista kuin sen, miten välitöntä ihmisten kanssakäyminen oli, ja miten iloisia ja rentoja kaikki olivat. Tuli ihan epätodellinen olo. Oli kuin olisin pudonnut johonkin outoon Hobittilaan, jossa kukaan ei kyräillyt tai vihoitellut jatkuvasti. Vasta siellä tajusin, millaista elämä voisi oikeasti olla. Jos vain...

Jos vain lopettaisi jossittelun. Jos toteaisi, että Suomen sosiaaliturvassa oli meidän perheen kokoinen aukko ja me tipuimme siihen. Perheeni ongelmat heijastuivat elämääni niin, että minusta tuli koulukiusattu. Tein kaiken niin hyvin kuin siinä sumussa pystyin. Ehkä en olisi edes saanut niin hyviä numeroita, ellen olisi paennut todellisuutta kirjoihin. En olisi mitenkään voinut vaikuttaa perheemme ongelmiin, koska ne olivat liian suuria. Ammattilaisia tarvittaisiin edelleenkin. Tai niitä tarvitsisivat kaikki muutkin kuin vain minä.

Syyllisyys.
Häpeä.
Inho.

-->Halu tappaa itsensä, koska asioille ei voi enää mitään. Eipä tarvitsisi enää muistaa.

Toivo paremmasta.
Itseinho.
Viha.
Raivo.
Halu tappaa kaikki, jotka ovat tehneet minulle vääryyttä.
Itseinho pahenee.
Tuska. Muistot vyöryvät päälle.
Ahdistus.
Tukehtuminen.
Halu kuolla ihan vain siksi, että pääsisi ahdistuksesta eroon.

Sitten kun lääkkeillä sai ahdistuksen pois, seurasivat:
Ihmetys.
Alkujärkytys.
Halu kokeilla elämistä.

Haluan kuolla.

Miksi ihmeessä minä kirjoitin sen s-postin? Ehkä siksi, että halusin ymmärtää. Löytää jonkin syyn. Keksiä, missä vika on. Minä haluan löytää jonkin syyn, joka veisi kaiken syyn pois laiminlyöjästä. Kohdistaisi syyttävän sormen johonkin muuhun. Johonkin ulkopuoliseen. Minä en halua myöntää, että laiminlyöjä olisi voinut toimia paremmin. No, ei hän varmaan olosuhteisiin nähden toiminutkaan paremmin kuin oli mahdollista. Mutta hän olisi voinut toimia toisin. Olisi. Eikä olisi. Olisihan.

ÄÄÄÄ! (sisäinen nelivuotias osallistuu keskusteluun)

Nyt turpa kiinni! (sisäinen teini)

Lopettakaa, lopettakaa molemmat! (sisäinen kurinpitäjä)

Pitäisi itkeä yhdessä. Pitäisi antaa nelivuotiaan itkeä, antaa teinin myöntää haavoittuvuutensa ja pistää sisäinen kurinpitäjä hyvin ansaitulle lomalle.

Mitä minä olisin teininä halunnut? Järkeviä rajoja. Tunteen, että minusta välitetään. Tunteen, että minä olen tärkeä. Tunteen, että minulla saa olla mielipiteitä, kavereita ja omaa tilaa. Ylipäätään olisin halunnut, että joku olisi jakanut sen kauhean ahdistuksen, jota kannoin sisälläni. Olisin halunnut, että joku olisi ymmärtänyt. Siinä, paradoksaalista kyllä, saattoi auttaa silloinen viulunsoitonopettajani. Hän oli fiksu ja ymmärsi jättää soittamisen mahdollisimman vähälle tunneillani. Hän kuunteli. Aidosti kuunteli ahdistustani ja toimi terapeuttina. Ilman häntä olisin kai ihan oikeasti yrittänyt itsemurhaa. Enkä vain tuijotellut veitsiä.

Mitä minä sain? Huutoa, raivoa. Minut kiellettiin kahdesti tyttärenä. Minua ei kuunneltu, vaan kaikki saneltiin. En saanut tehdä muuta kuin istua huoneessani. Jopa siivoaminen oli väärin. Kaverini olivat vääriä. Vaatteeni olivat vääriä. Mielipiteeni olivat vääriä, enkä ymmärtänyt mitään. Minulla ei ollut väliä. Oli ihan sama, olinko kotona vai haahuilemassa pimeällä ulkona. Mitä tahansa kysyinkin, aina vastaus oli "ei!". Miksi ei? "Siksi ei, kun minä sanon!".

Ei niitä rajoja oltu asetettu ennenkään. Ei teitä ennenkään kiinnostanut, miksi nyt? Haistakaa p*ska ja antakaa minun elää omaa elämääni. Minä halusin vain pois. Kun tieto kouluihin hyväksymisestä tuli, valitsin niistä sen joka oli kauimpana mielensärkijästä ja laiminlyöjästä. Hyvä tapa valita opiskelualansa...

Viime aikoina olen yrittänyt saada tajuntaani uppoamaan, että lapset eivät ole pahoja. Että lapsi ei tarkoituksella tee vanhempiensa elämästä vaikeaa, vaan oireilee, koska hänellä on paha olla.

Terppa kysyi yksi kerta, olenko muille yhtä ankara, kuin itselleni. Vastasin että en. En olekaan, aikuisille. Lapsille olen. Tajuan sen nyt. Remonttiohjelmassa lapset leikkivät aikuisten seassa (eivät siksi, että vanhemmat voisivat vahtia heitä, vaan koska he haluavat olla tiellä) ja "auttavat" tekemällä hiekkakakkuja ja viemällä kuormurin lavalla hiekkaa sinne, minne aikuisetkin. Ja minä vain ihmettelen, miksi noiden annetaan tehdä noin, eiväthän nuo lapset (2-3v.!) työskentele tehokkaasti. Miksei joku pistä niitä ruotuun?

Lapsiahan pitää kurittaa, ainakin mielensärkijän mukaan. "Ken vitsaa säästää, se lastaan vihaa", ja "ken kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee". Perisynti oli myös kova sana. Isien synnit kostetaan jne. Meistä piti kitkeä pahuus pois. En tiedä sitten, johtuiko tämä siitä, että hän pitää itseään pahana, joten me olimme sitten automaattisesti myös pahoja.

Hyvät ja pahat. Ei muita. Muista asioista jaksettiin kyllä jauhaa, että "asiat eivät ole mustavalkoisia", mutta sivistyneet olivat hyviä, raksaäijät pahoja. Kiltit lapset ovat hiljaa omassa huoneessaan, tuhmat lapset häiritsevät. Kiltit lapset syövät vain silloin kun sanotaan, muulloin heille ei tule nälkä. Tuhmat lapset pyytävät iltapalaa, eivätkä elä vain sillä yhdellä aterialla / päivä. Tuhmat lapset rikkovat esineitä. Tuhmat lapset jäävät koulumatkalla leikkimään. Kiltit lapset käyvät harrastuksissa. Tuhmat lapset eivät tottele.

Minä vihaan sanaa "tuhma". Ylikäytetty. Vain mielensärkijä on hyvä ja kaikkivoipa, kaikki muut ovat oletusarvoisesti tuhmia. Etenkin kaikki naispuoliset. Mummin naisinho on kyllä siirretty hyvin seuraavallekin sukupolvelle. Aargh.

Miksen minä voinut syntyä terveeseen perheeseen? Miksi kaiken pitää aina olla niin vaikeaa? Miksi miksi miksi? Miksi pitää saada sydäri aina kun on jotenkin edes yhteydessä porukoihinsa? Miksi pitää olla yhteydessä, kun ei tahdo? Miksi kaiken pitää olla niin hem-metin vaikeaa...

Ahdistus.

Nyt nukkumaan, öitä.

27.5.2008

Ai teilläkin oli näin?


Tänään tutustuin uuteen ihmiseen pintaa syvemmältä. Hämmästyttävää, miten samanlaiset perhetaustat meillä oli. Hän oli perheestä, missä äidillä oli Aspergerin oireyhtymä ja isä oli alkoholisti. Huomasimme huudahtelevamme "juuri kuin meillä!" "ai teilläkin oli komposti pöydällä!" "no se vois olla just sitä ku meilläkin!".

Kumpikin tiesi, millaisiksi lakanat muuttuvat, kun niitä ei vaihdeta puoleen vuoteen. Kumpikin tiesi, mitä saasta on. Kumpikin oli joutunut olemaan vanhempi vanhemmilleen. Eroavaisuuksiakin kyllä löytyi. Minä en päässyt hoitoon burnoutin vuoksi teini-ikäisenä. Minä en joutunut heittämään isääni pihalle. Mielensärkijä ei juonut, eli syytä oli vaikeampi osoittaa.

Tuntui ihmeellisen hyvältä vihdoin löytää joku, joka ymmärsi puolesta sanasta mitä tarkoitin. Ei tarvinnut ensin selittää, mitä hullussa perheessä eläminen on. Ei tarvinnut puolustella kokemuksiaan. Ei tarvinnut yrittää saada toista ymmärtämään, ja sitten pettyä, kun tämä ei suostu ymmärtämään. Siinä melkein itkettiin puolin ja toisin. Sovimme heti uuden kyläilykerran. Olen tainnut löytää uuden ystävän. :)

Rupesin kyläilyn jälkeen miettimään tuota Aspergerin oireyhtymää, sillä äitiemme käytös oli häiritsevän samankaltaista. Kumpikin omistautui työlleen täysin, ja vain makasi kotona sohvalla, kunnes meni nukkumaan. Kummallakin on vaikeuksia ymmärtää sarkasmia tai kehonkieltä. Kumpikin uppoutui omiin ajatuksiinsa täysin unohtaen ympäristön tapahtumat. Laiminlyöjällä ei ole pakkoliikkeitä, mutta hän puhuu itsekseen melkeimpä pakonomaisesti samoissa tilanteissa, eikä huomaa sitä. Hän hermostuu, jos rutiinit rikotaan. Kompostin on saatava olla pöydällä, sitä ei saa siirtää siitä järkevämpään paikkaan. Omenankannat on säilytettävä yöpöydällä. Joko siivotaan lauantaina, tai ei siivota lainkaan. Kaikki on selitettävä, ei riitä, että näyttää surulliselta tms. Hän on omistautunut musiikille ja osaa soittaa lähes mitä tahansa. Hän oli lapsena hyvin omiin oloihinsa vetäytyvä.

Saisikohan sitä laiminlyöjän varmistamaan tämän mökkiläisdiagnoosini jotenkin? Suvussa on kuulemma myös yksi täti, joka on omannut samankaltaisia piirteitä. Se viittaisi hyvin siihen, että tämä on perinnöllistä. Olisi mukava saada tietää, onko minun (mahdollisesti) tulevilla lapsillani riskiä tähän.

Miksi porukoillani täytyy olla tämmöisiä persoonallisuushäiriöitä ja oireyhtymiä, joihin ei ole hoitoa tai joista ei parane??

23.5.2008

Hyvä päivä


No niin, nyt on kaikki ohjelmat asennettu, ja minäkin osaan nyt asennella tähän kaikkea.

Kohta tulee tauko terapiaan. Juhannuksesta elokuun puoleen väliin terppa on hyvin ansaitulla kesälomalla. Mietin, enkä osaa päättää, mitä tekisin loman aikana. Pitäisikö sitä pitää itsekin lomaa ja nauttia elämästä, kun ei tarvitsisi vatvoa? Pitäisikö sittenkin varata aikoja YTHS:ltä, jos ahdistus alkaakin pahentua? Kai niitä pari aikaa olisi hyvä varata, en vain saa aikaiseksi. Minä, vahva ja fiksu, selviän kyllä. Vaikka tiedänhän minä, että mieli voi yllättää, eikä sitä voi määrätä itseään terveeksi. Sama, kuin yrittäisi määrätä itseään olemaan sairastumatta flunssaan, jos se on jo tulossa päälle.

Vaikka onhan sitä niitä, jotka hallitsevat kehonsa yhtä hyvin kuin mielensäkin. Minä en vain omaa sitä luonteen lujuutta. Paljon minä silti olen jo itseni motivoimisesta ja päättäväisyydestä oppinut viimeisen puolen vuoden aikana. Olen myös oppinut kuuntelemaan itseäni paremmin. Huomaan jo aika hyvin, milloin minulla on nälkä, ja olen siksi kiukkuinen. Erotan siis jo, olenko oikeasti ahdistunut vai onko verensokerini vain laskenut liikaa. Hyvä minä. Mutta vielä on pitkä matka siihen, että minua voi kutsua terveeksi tai täysin opiskelukykyiseksi.

Mutta tänään sain jo luettua kaksi sivua oppikirjaa, ennen kuin kyllästyin ja ajauduin tekemään jotain muuta. En tiedä, tekeekö lisääntyvä valo tämän vai terapia vai mikä, mutta nyt menee hyvin. Menköön. :D

22.5.2008

Äää! Äygh! Öyy!


Tällä hetkellä inhoan Linuxia. Ei muuten, hyvinhän tämä toimii, mutta minä en osaa itse tehdä tällä muuta kuin käyttää tätä. Avokki lupasi että "kyllä minä sitten opetan sinut käyttämään sitä". Näytti kerran jotain (en muista mitä), ja siihen se aikalailla jäi. Ihan hyvin mennyt tähän asti, mutta nyt huomasin, että yksi ohjelma puuttuu. Avokki on töissä, eikä voi neuvoa. Yritin itse seuraamalla netissä olleita ohjeita, mutta en kai osannut tai sitten yritin asentaa väärää tai sitten asennuksessa meni jotain vikaan tai sitten en vain osaa käynnistää sitä, kun kone ei löydä sitä mitä yritin asentaa. Aargh. Vähemmästäkin hajoaa pää, kun ei pysty nyt sitten olemaan ulkomaailmaan mitenkään yhteydessä.

Ja minä kun lisäksi olen ylpeä siitä, että opin nopeasti nämä tietokonejutut, ja tajuan äijien tietokonejuttujakin siihen saakka, kunnes ruvetaan puhumaan koodaamisesta. Sitä en tajua. Html:ääkin osaan juuri sen verran, että saan lisättyä keskustelupalstoilla linkkejä oikeisiin kohtiin ilman että koko keskustelualue venyy kilometrin pituisen linkin takia.

Mutta kyllä minä nyt haluaisin omaa konettani osata käyttää sen verran kun tarvitsee. Ehkä olen vain liian tottunut tappelemaan Winukan kanssa, se kun ei noudata mitään logiikkaa. Suoraviivaisesti (yleensä) toimiva Linux on outo lintu.

Tänään terpan kanssa juteltiin niitä näitä, kunnes päästiin taas muistojen pariin. Kuinka minun mielipiteeni onkin niin monessa kohtaa ohitettu. Olen oppinut olemaan kertomatta mielipidettäni, kun sitä ei kuitenkaan kuunnella. En tännekään kirjoittele mielipiteitäni mistään muusta kuin omista asioistani, kun en pidä mielipiteitäni minkään arvoisena. Aina ja kaikessa joku muu sanoo asian paremmin, jos minulla on mielipide jostain asiasta jota mediassa muutenkin pyöritellään. Joten mitä turhia.

Kouluaikoina meni muutenkin hermo siihen, kun minulta aina kyseltiin vastauksia kaikkeen. En minä ole mikään kävelevä vastausautomaatti! Huomasin hyvin pian, että vaikka ihminen kysyy, hän ei välttämättä kuuntele vastausta, ja vaikka kuuntelisikin, ei välttämättä pidä siitä. Tähän mennessä on kyllä vasta yksi kaverisuhde loppunut siihen, että sanoin mielipiteeni rehellisesti. Minusta on tyhmää jättää koulut kesken jonkun äijän takia, kun pitää päästä naimisiin heti kun se on laillista. Samoin minusta on tyhmää jättää kaikki opiskelu sikseen, että saa olla kotiäitinä yksiössä ilman muuta hupia kuin tuijotella seiniä. Eikä niitä lapsiakaan ollut ihan heti tulossa. Mutta eipä sillä väliä, tehköön kukin mitä tekee.

Siihen olen oppinut hyvin. Minä sanon, mitä sinun kannattaisi tehdä (esim. heittää turhat tavarat pois ja olla ostamatta yli varojensa), mutta minua ei kuunnella, ja lopulta kaikki tekevät aivan kuten lystäävät. Siksi mielensärkijä asuu tavarakasassa, jota muistuttava asunto Nelosen "House Heist"-sarjassa (jakso 4) oli juontajien mielestä niin karmea ja haiseva, että toinen heistä oksensi. Mielensärkijän asunto on samanlainen, paitsi että tavaraa on potenssiin kymmenen tuosta sarjan muutoskohteesta.

Minua ei kuunneltu, kun sanoin olevani väsynyt, nälkäinen tai että pyöräni pitäisi korjata. Minua ei kuunneltu, kun sanoin olevani sairas, surullinen tai peloissani. Minun olisi vain pitänyt olla kaikesta kiitollinen, vaikka mielensärkijä piti meitä vain omien tarpeidensa tyydyttämisen välineinä, joilla ei saanut olla omia haluja tai tarpeita.

Aargh.

Antaa olla, enää sille ei voi mitään. Jos sitä menisi parvekkeelle juomaan kuumaa minttuteetä sen kunniaksi että on niin aurinkoista.

21.5.2008

Uskomatonta


Minulla on tylsää. Kävin jo kävelyllä, kevätsiivous on tehty (tai no, häkkivarasto ja yksi ikkuna ovat vielä asialistalla), eikä kotona olisi enää muuta tekemistä kuin uppoutua hyvään kirjaan, mutta minä en tahdo. Haluan pois kotoa. Uskomatonta.

Ensimmäistä kertaa sitten saikun alkamisen haluan töihin. Hemmetti, tekisi mieli jopa opiskella.

Mistäs tämmöinen olo nyt äkkiä pelmahti? No, onhan tässä jo levätty ja vajottu ajatuksiinsa 11kk ja 21 päivää. Tai no syyskuuta ei oikeastaan pitäisi laskea, kun silloin minä hullu yritin opiskella. En minä varmaan kykenisi siihen työhön tuntia kauempaa, mutta vihdoin sitä tekisi mieli tehdä. Edes vähän.

Kaveri ehdotti, että lähtisin tekemään vapaaehtoistyötä löytöeläinten kanssa, mutta se kariutui monestakin syystä. Jotain vapaaehtoista voisi ehkä yrittää jossain vaiheessa. Johan eilen ajauduin tunniksi vapaaehtoiseksi kierrätyskeskuksella, kun kävin kaveria moikkaamassa. Toisaalta sen tunnin jälkeen oli kaikkensa antanut olo, mutta se oli hauskaa.

Leikittelen jopa ajatuksella, että vaihtaisin opiskelualaa heti ensi syksynä, jos pääsisin vielä jotenkin sinne haluamaani koulutukseen. Varsinainen hakuaika meni jo, mutta ainahan on täydentävä haku. Tiedän kyllä, että niin suuri elämänmuutos ei nyt välttämättä sopisi heti ensi syksylle, mutta ainahan sitä saa kuvitella / huvitella.

Huh, into taisi mennä ohitse. Jos sitä sitten uppoutuisi siihen kirjaan. :)

20.5.2008

Vihdoin!


Avokki kävi tänään lääkärissä ja sai masennuslääkityksen. Lääkäri totesi, että johan sinulla onkin jo noita syitä masentua, eikä puhunut mitään opiskelujen pysäyttämisestä, kun ne kuitenkin tarjoavat henkireiän avokille. Sen sijaan lääkäri neuvoi pysymään normaalin elämän rytmissä. Eli opiskelemaan. Avokki on ollut tänään ihmeellisen rentoutunut. En uskaltanut toivoa, että näin suuri muutos olisi mahdollinen näin nopeasti. Ehkä avokki koki että hänellä on oikeus olla masentunut ja silti opiskella. Ja ehkä hän myös koki, että asia on nyt hoidossa. Joka tapauksessa, nyt menee paljon paremmin kotirintamallakin.

Piirustuksia





Näitä piirustuksia käytiin läpi viime terapiakäynnillä. Ensimmäinen on uusi versio (muistinvarainen) vanhasta piirustuksestani. Toinen on lohikäärme, joka vain ilmestyi jostain. Kolmas on tussattu versio siitä lohikäärmeestä, joka oli ensimmäinen pitkään aikaan. Sen selkään ilmestyi soturi, ja toivottavasti saan suunnattua pedon ja naisen raivon järkevään kohteeseen. Kaksi naaraspetoa (tuhovimma ja raivo) ovat kyllä vaikeat hallita ja pitää kurissa, mutta yritetään.

19.5.2008

Tapahtumarikas päivä


Avokki suostui vihdoin kertomaan, miksi hän ei halua hakea apua masennukseensa. Hän pelkää, että lääkäri käskee keskeyttämään opiskelut. Ja hän haluaa valmistua ennen syksyä. Muussa tapauksessa suunnitelmat menisivät uusiksi. Ja mitä häntä tunnen, hän ei tykkää uudelleen suunnittelemisesta. Joka tapauksessa, hän on nyt luvannut soittaa huomenna ja varata lääkäriajan itselleen, jos saisi masennuslääkkeitä. Toivotaan, että lupaus pitää. En tiedä, mistä narusta tänään onnistuin vetämään, vai tajusiko hän vihdoin, mitä tarkoitin kun sanoin hänen ylireagoivan kaikkeen. Joka tapauksessa tänään setvittiin asioita siitä hetkestä, kun hän tuli kotiin, siihen hetkeen kun hän meni nukkumaan. Ainoa tauko oli, kun kävin terapiassa.

Terapiassa esittelin tänään viikonlopun piirrustuksiani. En voi laittaa niitä tänne, kun päivityksen jälkeen Ubuntuni ei suostu löytämään kameraa, eikä avokki tänään ehtinyt asentaa Linuxia uudelleen. Mutta joka tapauksessa. Piirrustuksista saatiin sen verran irti, että yritän löytää raivolleni turvallista kohdetta, en uskalla piirtää mielensärkijää, haluan suojautua omilta tuntemuksiltani ja terpan mielestä piirrustukset olivat hyvin valaisevia. Näistä puhe kääntyi vähitellen minun ja avokin riitaan aiheesta minä avokin reviirillä. Siivosin hänen työpöytänsä viikonlopun aikana, kun hän oli poissa. Riita syntyi, kun käsityksemme siivoamisesta olivat täysin erilaiset. Olin pyytänyt luvan siivota, ja saanut sen, mutta hän oli käsittänyt antaneensa luvan vain pyyhkiä pölyt tavaroiden alta ja laskea tavarat sitten niille kohdilleen mihin hän oli ne laittanut. Minä olin käsittänyt saaneeni luvan arkistoida ja järjestää kaiken uudelleen.

Lisäksi olin eilen saanut päähäni soittaa avokille, ja pyytänyt häntä taas kertomaan miten allerginen hän on kissoille. Minä halusin saada ymmärrystä ikävälleni ja lohtua, hän käsitti että olin hakemassa (tai jo hakenut) kissoja tänne ja on vieläkin kauhuissaan. Ymmärrän kyllä, että hän on masentunut ja puolustuskannalla kun olen hyppinyt pois ruodusta liikaa, mutta silti.

Yritin saada tänään aikaan sitä, että avokki olisi antanut minulle jotain sääntöjä, joiden yli ei saa hyppiä. Hän kieltäytyi, vaikka terppakin oli ehdottanut samaa. Hän ei kuulemma osaa neuvoa minua niin, että tapahtuisi kuten hän haluaa. Äh pöh. No, asetin sitten itselleni rajat, joista tuli luultavasti paljon kovemmat kuin mitä hän olisi antanut. Miksei tuo mies puolusta itseään?! (No ehkä siksi, että hän on masentunut ja väsynyt...)

Kaipaisin silti jotain vastakaikua. Lisäksi koen, että se olen vain minä, joka on valmis muuttamaan käyttäytymistään, ei avokki. Toisaalta käyttäytymisen muuttaminen on rankkaa, varsinkin jos on masentunut. Eli kaikesta tästä päästiin sitten siihen, että avokki soittaa sinne lääkärille. Jos ei soita, en tiedä enää mitä tekisin. Olen itkenyt, vaatinut, vedonnut, vannottanut, luvannut tukea, käynyt mahdollisia uhkia/tilanteita lävitse, saattanut lääkäriin, ja silti avokki ei ole vieläkään puhunut mitään yhdellekään lääkärille. Tai no, kävi hän hammaslääkärillä ja heti löytyi reikiä, mutta se nyt ei paljoa auta tähän.

Mitä voi tehdä, kun toinen ei halua auttaa itseään? Miten ihmeessä avokki sai minut aikoinaan suostuteltua lääkäriin?

Ps. Tänään tulee taas Julkisuuden trauma. Pitää katsoa, kun jäi viime kerralla näkemättä. Ihania nämä pikauusinnat.


Auuu


Nukkua pitäisi, mutta vatsa on eri mieltä. Se ei tykännyt kun ensin unohduin piirtelemään (ts. en syönyt) ja sitten mätin vatsaparkaani ensin ruokaa, sitten 200g suklaata ja pussillisen chilipähkinöitä. Nyt on sitten semmonen olo kuin purkautuvalla tulivuorella, paitsi että ne voivat räjähtää vain ylöspäin (yöks).

Miksi minä olen näin tyhmä? Katselin leffaa, mutta se ei ole tarpeeksi hyvä syy siihen, että ne kaikki karkit ja mässyt piti syödä heti ruuan perään ja kaikki loppuun asti.

No, samaan syssyyn voisi kysyä, miksi olin niin tyhmä, että siivosin avokin työpöydän. Kun hän vihdoin sai "oman" alueen tähän asuntoon, minun piti heti muokata siitä "nätti" ja "siisti". Ja taas riideltiin. Äh. Ruoskin itseäni henkisesti. Onneksi tänään on taas terapia. Ja sain piirrettyä ja maalattua paljon. Niistä nyt ainakin saa keskustelua aikaan. Ja siitä, miksen tajua toimintani järjettömyyttä sillä hetkellä, kun toimin.

Auu mun vatsa! Kieltäydyn oksentamasta, minä en rupea sille tielle. Kestetään nyt, kun kerta on itsensä tähän tilaan saattanut.

18.5.2008

Miu!


Taidan lähteä kissannappaukseen. Löysin aivan ihanan blogin. Nyt haluan vain hakea kissani mielensärkijän mielivallan alta tänne meidän kerrostalokämppään. Aargh. Tekisin niin heti, jos avokki ei olisi pahasti kissoille allerginen. : (

Hyvin menee, mutta menköön


Eilen oli vieraita kolme kappaletta, ja mukavaa oli. En stressannut enkä väsyttänyt itseäni loppuun. Ennen vieraiden tuloa siivosin 2 päivää. Oli vähän kertynyt kaikkea joka paikkaan. Pyykkiäkin piti pestä. Mutta nyt ei sitten olekaan muuta tekemistä kuin ylläpitää järjestystä. Tänään olen vain jumittanut sohvalla. Pää tuntuu vaativan nollausta tuon siivousrupeaman ja sosiaalisuuden jälkeen. Mutta olen ylpeä itsestäni. Olenhan selvinnyt koko viikonlopun "yksin" avokin reissatessa, enkä ole tarvinnut Oxaminiä (=Opamoxin halvempi versio) lainkaan.

Eilen kuulin nuorimmaisesta ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Sain tietää tulevasta taistelusta. Hän ei aio mennä mielensärkijän hänelle valitsemaan kouluun. Nuorimmainen on löytänyt alan jota rakastaa ja haluaa opiskelemaan sitä. Minä olen valmis tukemaan häntä tässä päätöksessä, ja kerroin ettei niihin papereihin tarvita vanhempien allekirjoitusta. Ja vaikka tarvittaisiinkin, siskoni on erittäin hyvä väärentämään niitä. :)

Onneksi tuohon taisteluun on aikaa vielä, sillä nuorimmainen on vasta menossa yläkouluun. Minulla on aikaa hankkiutua siihen kuntoon että jaksan tukea häntä ja perustella niille kahdelle idiootille, miksi nuorimmaista ei kannata pakottaa, kuten meitä muita. Jotain ehkä kertoo se, että me kaikki kolme olemme vähitellen liukuneet muille kuin niille ennalta määrätyille urillemme. (Me petturit! Kähähää.)

Jos keskittyisi juomaan teetä ja tuijottelemaan Poirotia, vaikka olenkin jo nähnyt tämän aikaisemminkin.

17.5.2008

Leffailta


Tavallisia ihmisiä (Ordinary people, 1980) on hyvä leffa. Katselen sitä tässä. Ymmärrän päähenkilöpoikaa hyvin. Yrittää toipua veljensä kuolemasta, käy psykoterapiassa ja sössii elämäänsä.  Perhe ei ymmärrä. Vasta tämän leffan myötä tajusin, että minut on oikeasti revitty kuilun reunalta pois. Tunsin aivan samoin kuin tuo poika, joka kertoi tuntemuksistaan ennen itsemurhayritystään. Olin mustassa kuilussa, en ymmärtänyt mitään, kaikki tapahtui kuin nopeutetussa filmissä ympärilläni. Olin jatkuvasti paniikissa ja toimin vaiston, en järjen varassa. Järkeä ei ollut jäljellä, sillä kaikki energia meni siihen, että pysyi kasassa. Jotenkin. Jos en olisi saanut apua, olisin vetänyt ranteet auki. Tai kurkun. Ja minä tunnustan sen itselleni vasta nyt.

(...)

Nyt se tuli. Iso itku. Olen huutanut ja itkenyt täällä. Anteeksi vain, naapurit. Minä olin kuolla. Se hullu melkein tappoi minut. Miten isä voi olla niin kieroutunut, että ajaa tyttärensä itsemurhan partaalle ja vielä nauttii tilanteesta?

Minä taisin vihdoin antaa itselleni anteeksi, että olen ollut uhri. Että en pystynyt pelastamaan kaikkia siltä hullulta.

Pistetääs huomenna taas kaikki nenäliinat pesuun. Nyt on tyhjä olo. Haluan vain tuijottaa valkoista seinää. Öitä.

15.5.2008

Äh, pöh, tuska


Unta en saa, vaikka kuinka kokeilisin rentoutusharjoituksia tai kuuntelisin rauhoittavaa musiikkia. En, en sitten millään. Nukuttaa piruna, ja olisi niin mukavaa vain nukahtaa, mutta kun minut "on saatava irti nukahtamislääkkeistä mahdollisimman pian, sillä ne aiheuttavat helposti psyykkistä riippuvuutta." Haista ******, psykiatri. Kiitos tästäkin. Voisi heittää nuo muut lääkkeet kankkulan kaivoon, mutta: Minä haluan nukahtaa!

Nytkin on viime yön univelat (2h) niskassa, rankka päivä takana ja koko kroppa huutaa unta. Silti sama taikatemppu toimii yhä. Menen sänkyyn, en nukahda, jonkin ajan päästä olen pirteä kuin peipponen. Mistä tämä johtuu? Onko päässäni oikeasti jotain niin kauheaa, ettei sitä voi unissa kohdata, vaan pitää sinnitellä hereillä? Tänään olisi terapiakin, ehkä pitäisi käydä läpi näitä nukahtamisongelmiani. Jos helpottaisi. Nyt lähden yrittämään 3. kerran, josko Nukkumatti tällä kertaa suvaitsisi saapua.

"Joka ilta kun lamppu sammuu ja saapuu oikea yö,
niin Nukku-Matti nousee, ja ovehen hiljaa lyö.
On sillä uniset tossut ja niillä se sipsuttaa,
se hiipii ovesta sisään ja hyppää kaapin taa.

Ja sillä on uninen lakki ja sininen uninen vyö
ja unista jäätelönpalaa se pienillä hampailla syö.
Ja sillä on sininen auto ja se auto hyrrää näin:
surrur surrur ja lähtee unen sinistä maata päin.

Ja pieni sateenvarjo on aivan kallellaan,
ja sinistä unien kirjaa se kantaa kainalossaan,
ja unien sinimaahan se lapset autolla vie.
Surrur surrur ja sinne on sininen, uninen tie.

Ja siellä on kultainen metsä, ja metsässä kultainen puu,
ja unien sinilintu ja linnulla kultainen suu.
Ja se unien sinilintu se lapsia tuudittaa,
Se laulaa unisen laulun, lala lallala lallallaa."

14.5.2008

Puhdistusta


Henkinen puhdistuminen on johtanut nyt myös fyysiseen puhdistautumiseen. Ts. kevätsiivous on käynnissä. Käyn läpi kaappeja, hyllyjä ja pöytiä, ja vien pois kaiken mitä ei käytetä. Haluan ympärilleni tyyntä tunnelmaa ja tilaa hengittää. Haluan raikkaan huoneilman. Tuulettelen paljon. Täällä alkaa olla oikeasti viihtyisää. Tai ainakin makkarissa. Olohuoneesta on vaikea saada selkeää, kun tänne on ängetty ihan kaikki harrastukset (sekä minun että avokin), tv, kirjahyllyt... Eli kaikki muu paitsi sänky ja yöpöydät, jotka ovat siis makuuhuoneessa.

Haluan myös huolehtia itsestäni. Venyttelen paljon, käytän kosteusvoidetta heti suihkun jälkeen, pesen hampaani, syön säännöllisesti, ostan itselleni jotain kivaa jos rahatilanne sallii, hoidan kynsiäni ja pidän siitä, nukun hyvin (jos saan unta) ja huolehdin ulkonäöstäni enemmän kuin ennen. Mutta lisäksi myös ajatus katkeilee paljon, tunnen itseni yhä tyhmäksi kun pää ei toimi. Pistän ilmoituksen nettiin, unohdan sen täysin ja heitän myytäviksi ilmoitetut tavarat pois. Jaksaminen on yhä heikkoa, vaikka vihdoin voin sanoa toimintakykyni alkaneen palautua.

Halu vuodattaa on yhä kateissa. Minä haluan elää. Terapiassa on nyt tuntunut, että siellä saadaan hyvin käsiteltyä jotain tarkasti rajattua ongelmaa sen tunnin ajan, niin että koen edistyneeni istunnon aikana. Toisaalta usein huomaan ovella, etten enää muista, mitä olen puhunut. Alkuun oli helppoa kertoa avokillekin mitä tuli puhuttua, mutta nykyään edes jonkin asian muistaminen on vaikeaa. Sen sijaan muistan kyllä, missä järjestyksessä huoneen tavarat tällä kertaa olivat. Kai tämä johtuu siitä, että käsitellään yhä enemmän asioita, joita en halua käsitellä. Tai sitten tässä on kyse siitä, että asiat jäävät sinne terapiaan eivätkä enää haittaa elämistä (ainakaan niin paljoa). Ei voi tietää. Jos jotain olen oppinut, niin sen, etten tunne itseäni.

12.5.2008

Ah, ihana olo


Tänään puitiin terapiassa aihetta "avokki ei ole mielensärkijä". Syitä, miksen tee niin kuin hyvä olisi, löytyi monta. En lähde mukaan avokin ehdottamiin tekemisiin, kun olen kokenut liikaa pettymyksiä. Mielensärkijä aina lupasi, että tehdään jotain hauskaa, ja aina hänen piti sitten pilata se, ja minä sain henkisesti näpeilleni. Lisäksi olen oppinut jättämään sen perheen miehen mielipiteen huomiotta, kun perheen etu on vaatinut niin. No, päätin muuttua. Tänään pyysin avokin kanssani kaupungille, ja shoppailtiin yhdessä avokille tarpeellista. Oli mukavaa. En lähtenyt edelle, vaan kävelin aina rinnalla, kuuntelin, kerroin juttuja ja kyselin avokin asioista. Pusujakin vaihdeltiin. Kotona vietettiin sitten lisää laatuaikaa harrastusten parissa ja nyt on taas auvoista. (Piti tuulettaa, Suomi teki maalin!) Huomasin, että kun huomioi avokkia sopivasti, saa myös omaa aikaa, kun hänkin tahtoo välillä vetäytyä omiin oloihinsa, eikä jatkuvasti kerjää huomiota.

Nyt kun tätä jatkaa sen n. 60v., hyvä tulee. :D

Hmm...


Minä taidan vältellä avokin kanssa tekemistä, koska minä pelkään. Pelkään, että se olisikin tylsää. Pelkään, etten osaa. Pelkään, että loukkaan. Pelkään, etten osaa toimia oikein.

Joku ajattelija on joskus tainnut sanoa, että ihmiset toimisivat paljon viisaammin, jos he eivät toimisi sen mukaan, mitä pelkäävät, vaan sen mukaan, mitä haluavat. Minä haluan oppia olemaan avokin kanssa. Haluan oppia tukemaan häntä, kun hänellä on vaikeaa. Haluan, mutta pelkään. No, pelon mukaan eläminen ilmeiseisti johtaa vähitellen siihen, että meille tulee ero, kun avokki tuntee vain antavansa, muttei saavansa. Eli pitäisi alkaa toimia sen mukaan, mitä haluan. Haluan, että meillä olisi taas kivaa yhdessä. Ihan oikeasti, eikä yrittämisen kautta. Miten sitä onkin taas ollut niin sokea omalle toiminnalleen?

Voihan ******* ja *******!


Tämä aamu alkoi riidellen. Avokki sai vihdoin sanottua, miksi inhoaa harrastuksiani. Hän kokee, että ne kiinnostavat minua enemmän kuin hän. Totta. Niin ne ovat viime aikoina kiinnostaneetkin. Niistä on saanut enemmän onnistumisen elämyksiä kuin hänen kanssaan olosta. Mutta minäkin olen kokenut, ettei hän huomioi minua. Jos hän on kotona, me istumme eri huoneissa. Sitten illalla taas tapellaan siitä, miksi emme huomioi toisiamme. Pitää tänään puhua tästä terpan kanssa. Jos hän osaisi tarjota jotain ulospääsyä tästä tilanteesta. Onneksi tänään on terapia.

Ihmettelen samaa kuin avokkikin. Miksi minä annan katteettomia lupauksia, vaikka tarkoitan luvatessani mitä sanon?

Me olemme tainneet ajautua kierteeseen. Kumpikin tykkää harrastuksistaan. Tilanteita, että toinen on pyytänyt huomiota, ja toinen on todennut nyt olevan huono hetki, on tullut liikaa. Loppujen lopuksi kumpikin turhautuu, eikä anna sitä vähäistäkään huomiota toiselle, "kun et sinäkään huomannut minua". Asiaa ei auta ollenkaan se, että olen alkanut oikeasti kärsiä keskittymiskyvyttömyydestä. En jaksa kuunnellla pitkään. Ajatukset alkavat vaeltaa, ja hetken päästä avokki suuttuu, kun en kuuntele. Anteeksi nyt, minä yritin kyllä, mutta ajatukseni toimivat kuin rikkinäinen levysoitin. Neula hyppää äkkiä ihan eri paikkaan ja jää junnaamaan sinne. Äh.

Vielä kun tämän kaiken saisi kerrottua avokille kun hän palaa töistä.

7.5.2008

Ärtsyn ärtsy


Ärtynyt olo. Windows vaihtui avokin toimesta Linuxiin. Nyt on kone paljon nopeampi ja avokki vihainen. Ärtyi, kun en kuulemma antanut tehdä asentamista rauhassa, kun halusin vuorokauden käyttökatkon jälkeen katsoa netistä pankkitilini tietoja. No, ärtsyilköön. Minäkin olen ärtynyt. Tänään terppa osui arkaan aiheeseen: Seksiin ja seksuaalisuuteen. Niistä en halua puhua. Tai kerroin hänelle jotain sellaista, minkä kertominen ei kovin vaikeaa ollut, mutta jätin pahimmat kertomatta. Yhdyntäkivut, emättimen kuivuus johon ei ole löytynyt syytä, raiskaus(*, alistaminen, haukkuminen. Minulla on paljon kokemusta, mutta asenteeni on inhoava. Asiaan kai palataan jatkossa. Auts.

Terapiassa käytiin läpi untanikin. Terppa haluaa lukea sen tarkemmin ja puhua aiheesta ensi kerralla syvällisemmin. Sudet ovat padottua raivoa, joka haluaa tuhota kaiken. Yritän saada ne tekemään jotain rakentavaa, kuten tuhoamaan vanhoja ajatusmallejani, mutta en sitten tiedä, kuinka hyvin ne siinä onnistuvat. Mutta ne tuntuvat nyt olevan tyytyväisiä, vaikka yhä raivoissaan ovatkin. Mieleni talo on muuten vaihtunut punamullan värisestä keltaiseksi ja siihen on tullut toinen kerros. Sisätilat ovat muutenkin suurentuneet, ja siellä on nykyään valtava sisäpiha, mutta en pääse sinne ainakaan vielä. Kylpyhuone alkaa olla jo niin koristeellinen, ettei sitä meinaa enää kylppäriksi tunnistaa. Viherhuone alkaa muistuttaa kasvihuonetta. Mutta talon ympärillä ei ole mitään muuta kuin valkoista valoa. Olen kääntynyt sisään itseeni, eikä maailma paljoa kiinnosta, kun löydän sisuksistani kaikkea uutta ja jännää.

Yritetään elää päivä kerrallaan.

(* Huomautus 29.8.2012: Viittaan tässä raiskaukseen, joka tapahtui ensimmäisen poikaystäväni toimesta.

4.5.2008

Ukkosta ilmassa


Sääkään ei oikein osaa päättää pysyäkö nättinä vai ruvetako ukkostamaan. Välillä jyrähtelee, mutta siihen se tuntuu jäävän. Minä en oikein osaa päättää, tekisikö jotain hyödyllistä vai löhöäisikö (taas) koko päivän. Tänään en taida saada aikaiseksi mitään.

Päässä on tyhjää. En edelleenkään halua vatvoa menneitä.

3.5.2008


Pitää viedä tuo uni ylöskirjoitettuna terpalle. Sen hahmot alkoivat taas riidellä päässäni, kun yritin nukahtaa viime yönä. Sudet haluavat saada tuhoa aikaan, ja kun niillä ei ole muuta kohdetta, ne hyökkäävät minun kimppuuni. Sain unta vasta puoli kahdelta. No, tänä yönä on hyvä syy valvoa, kun jääkiekkoa tulee myöhään.

Tänään mennyt koko päivä parvekkeella istuessa ja ihaillessa kuinka lehtivihreä lisääntyy maisemassa. Vieläkin mittari näyttää niin lämmintä, että tekisi mieli mennä takaisin istuskelemaan. Siellä unohtaa hyvin kaiken, mikä nyt ottaa päähän. Tekisi mieli lakata ajattelemasta kokonaan. Olen niin kyllästynyt tähän vatvomiseen. Terapiassa kyllä on vielä tekstiä tullut, mutta se on semmoista katkonaista. Vajoan ajatuksiini ja kerron mitä mieleen tulee. Sieltä täältä, ja terppa kyselee välillä jotain, välillä ollaan hiljaa ja minä mietin, miksi terpan kirjahyllyssä kaksi mappia on laitettu "väärin", eli niitä ei ole arkistoitu saman kaavan mukaan kuin kaikkia muita. Varmaan juuri siksi, että sitä rupeaisi miettimään. No, minä olen kyllästynyt vatvomiseen ja miettimiseen. Minä haluan tehdä kaikkea kivaa, kuten kelliä auringossa. Onnistuin tänään polttamaan yläselkäni, kun olin laittanut aurinkorasvaa vain hartioihin. Ensi kerralla pitää pyytää avokkia rasvaamaan selkäni, kun minä en yllä sinne.

1.5.2008

Minä vihaan öitä


Viime yönä oli taas vaikeaa nukahtaa, kun sössin noiden nukahtamislääkkeiden reseptin uusimisen, eikä minulla nyt ole niitä. Kun vihdoin nukahdin, nukuin todella kevyesti ja säpsähtelin vähimmästäkin hereille, kunnes aloin nähdä painajaista. Kuten aina, uneni oli pitkä ja sekava. Olen nähnyt tämän unen aiemminkin. Välillä uni katkesi, mutta kun palasin näkemään unta, sama tarina jatkui.

Tai aluksi se ei ollut painajainen, vaikka tunnelma oli ahdistava. Olin kaverini kanssa joidenkin miesten matkassa, autolla. Oli talo, autot ajoivat sen ympäristössä. Talo oli vähän samanlainen kuin Psykossa, mutta siellä oli bileet. Nousimme autosta ja jätimme miehet sen luokse, kävelimme talolle. Kaverini huomasi, että talon vieressä oli kauppa. Hän ehdotti, että käydään siellä. Ovessa oli seksikkäästi poseeraava nainen. Minä nauroin, että käydään vaan, tuossa kaupassa on aina kiva käydä. Menimme sisään. Oikealla oli baari, vasemmalla katsomo. Vastapäisellä seinällä oli ampuma-aukkoja. Naureskelimme, mutta sitten aloin miettiä, mitä täällä pitää tehdä. Kaverini päätti haluta ampua. Hän otti pankkikorttinsa, näytti sitä baarimikolle ja änki sen sitten ampuma-aukkoon poikittain. Sitten hän meni juttelemaan miehelle, joka istui katsomossa ja irvaili hänelle. Juttelimme miehen kanssa jotain, ja aloimme sitten pelata. Luulin harjoittelevani jotain tietokonepeliä. Piti oppia väistämään tietyllä tavalla. Laskettiin lumista rinnettä laudoilla, ja väisteltiin mustaa ritaria, jolla oli pitkät, terävät kynnet. Laskijoita oli monta. Ensimmäisen väistöliikkeen opittuani, minun piti opetella vielä toinen, mutta siinä meno alkoi olla liian pelottavaa. Peto pääsi karkuun.

Seuraavaksi seuraan poliisia ja petoa juttelemassa auton vieressä metsätiellä. Yritän huutaa poliisille, että varo, tuo on vaarallinen. Hän ei kuule, vaan astuu autoonsa ja jättää pedon tienvarteen, vaikka peto uhkailee häntä. Kun poliisi on ajamassa risteykseen, peto hyökkää auton alta, viiltää poliisin turvavyön poikki ja tempaisee poliisin mukaansa. Auto jää siihen. Seuraavaksi olen pedon majalla. Se esittelee kertojanäänellä minulle saaliitaan. Tai sitten sen kertoo asioita poliisille. Ruumiita ja raatoja on lattia täynnä. Peto on yhä ritarin hahmossa. Se syö puolet poliisista.

Muut poliiisit tulevat autolle. Tutkivat. Eivät huomaa ensin autossa mitään erikoista, kunnes toinen huomaa että penkki on oudosti. Kutsuvat paikalle miehen joka korjasi auton. Tämä kertoo, ettei penkin tilanne johdu hänen huonosta korjauksestaan, vaan että penkki on viilletty rikki. Poliisit valpastuvat. Ilmoittavat keskukseen että poliisi on kadonnut. Juttelevat paikalle rehentelemään tulleen ihmissuden kanssa. Työntävät kottikärryissä tätä pois. Kertoo nähneensä poliisin. Ja miehen ja naisen, joista toinen päätti lähteä tappamaan ihmissusia, nainen haukkui hulluksi ja vetosi mieheen että tämä lähtisi lauman mukaan. Mies teippasi jalkaansa kalanraadon houkuttelemaan ihmissutta ja käski naista olemaan huolehtimatta, hänelle ei käy kuinkaan. Ihmissusi kertoo tämän, joten hahmot ovat susimaisia. Miehen lähdettyä nainen muuttaa mielensä, ei palaakaan laumaan, vaan lähtee miehen perään lapsensa kanssa. Ihmissusi pakenee poliiseja, eivätkä nämä edes huomaa mihin suuntaan susi lähti, ja jäävät kiroamaan tielle.

Olen komerossa ihmissuden kanssa. Pelkään että hän syö minut loppuun (olen poliisi). Hän sanoo minulle jotain (ettei saa välittää tai huolestua jostain?), ja heittää jotain (ruokani?) vessanpönttöön, ja sytyttää sen palamaan. Ihmissusi poistuu komerosta. Se kuulee juttelua pihalta, lähtee sinne. Mies pyytää apua auto-ongelmaan.

Ihmissusi tuo (houkuttelee) sisään miehen, naisen ja lapsen. Minä pidän komeron ovea kiinni lastalla, yritän työntää sitä niin, että se pysyisi kiinni. Vieressäni on palava vessanpönttö. Ovi raottuu, ja ihmissusi heittää lattialle sylivauvan, sitten lelun ja lopuksi kopan jossa lapsi oli (muovinen kippo). Nainen kirkuu, sitten ihmissusi työntää hänetkin komeroon. Nainen helpottuu, kun saa lapsen syliinsä. Mies huutaa hänelle "mutta mitä minulle sitten käy?". Ihmissusi alkaa miettiä, miten söisi miehen. Nainen puristaa lasta sylissään, ja lähtee pelastamaan miestään. Ihmissusi lyö häntä, ja sieppaa lapsen. Ihmissusi lähtee miehen kanssa ulos. Olen kerännyt koko ajan rohkeutta, ja nyt lähden komerosta, olen poliisi. Yritän auttaa naista, lähden ihmissuden perään. Se juttelee pihalla kauhuissaan olevalle miehelle. Sanoo, että jos yrität seurata, lapselle tapahtuu jotain. Susi katoaa yöhön. Nainen ja mies kauhuissaan, mies pui nyrkkiä perään ja huutaa hakevansa lapsensa.

Olen köysiradan yläpäässä kopissa. Siellä on mies, elokuvan näyttäjä. Sanoo, että laittaisi tämän elokuvan pyörimään, mutta ei saa sitä sopimaan köysirataan. Ihmissusi lupaa katsoa ja auttaa. Se yrittää tehdä puuttuvat osat miehestä, mutta ei onnistu. Haukkuu miestä "värää kaliiberia olevaksi". Mies kävelee perässä toiseen huoneeseen silmä mustana ja ihme kyyryssä. Peto pistää miehen köysiradan vaunuun, repäisee tämän silmät osiksi koneeseen ja työntää vaunun rinnettä alas. Ihmissusi lähtee perään hevosen selässä, näyttää cowboylta. Vaunu pääsee alas ja räjähtää osuessaan kiviin. Miehen ystävät ryntäävät perään, ja kysyvät cowboylta, mitä tapahtui. Cowboy muuttuu ihmissudeksi, ystävät lähtevät perään. Ajojahti alkaa.

Susi taistelee valkoisella harpuunalla miehiä vastaan. Miehet toteavat, että suteen osuminen on mahdotonta sen taikavoimien vuoksi. Ollaan leveällä laskettelurinteellä metsässä, rinnettä ympäröivät kuuset. Sudenratsastajat hyökkäävät suden kimppuun. Metsästä ilmestyy lisää ihmissusia. Saamme lopulta tapettua kaikki muut ihmissudet, paitsi yhden, jolla on taikavoimia. Se sitoo sudenratsastajat susineen lattiaan muiden tyyppisten ihmissusien kanssa. Se pakenee. Ihmissudet ja haltijat riitelevät siitä, miten ne päätyivätkin lattiaan kiinni. Miettimistä ja neuvottelua. Lopulta yksi ihmissusista keksii, että haltijan saa irti vetämällä sen päässä olevista höyhenistä. Haltijat naureskelevat, että selvisihän niidenkin tarkoitus. Haltijat irrottavat kaikki, lähtevät pomon perään.

Juoksen pakoon ihmissusia, olen miehen ja naisen mukana. Ihmissudet vaihtuvat välillä zombeiksi. Niitä on kaikkialla, emme pääse pakoon. Juuri silloin aurinko rupeaa nousemaan. Sudetkin alkavat pelätä, ne eivät halua auringon osuvan itseensä. Kaaos. Sudenratsastajat pelastavat omansa, ihmissudet kuolevat auringon osuessa niihin.

Olen välillä ihmissutten mukana, välillä sudenratsastajien. Tapamme monta ihmissutta, mutta emme saa niiden johtajaa kiinni. Sudet ovat varovaisia, sillä ne pelkäävät muita ihmissusia. Ihmissusia on 300 eri lajia, ja muut yrittävät tappaa nämä sudet. Seuraan susia, varoitan niitä uhkaavista vaaroista niiden vaeltaessa kohti jotain paikkaa. Iso musta sampimonni meinaa hyökätä, ehdin varoittaa. Rukoilijasirkkakin epäonnistuu, sudet pääsevät pakoon.

Johtaja päättää pelastaa ihmissutensa auringonvalolta käyttämällä ihmisvauvaa. Hän kuljettaa seuraajansa kohti jotain tiettyä paikkaa, jossa aikoo tehdä rituaalin auringon noustessa. Osa ihmissusista pakenee kertomaan aikeista haltioille. Johtaja on hullu, he kaikki kuolevat auringon osuessa heihin. Haltijat ehtivät paikalle. Paikka on kuin temppeli, paitsi että takaseinän tilalla on metsämaisema, aurinko on juuri nousemassa.

Auringon noustessa johtaja pitää lasta yläpuolellaan. Auringonsäteiden osuessa sen korviin (sillä on suden korvat), se alkaa itkeä. Haltijavanhemmat ryntäävät paikalle, pelastavat lapsen juuri ennen kuin kaikki ihmissudet kuolevat auringon valossa. Auringonvalo katoaa ja lapsi palaa normaaliksi. Metsämaiseman tilalla onkin valkoinen seinä. Sitten valkoinen seinä alkaa vetää puoleensa. Ihmeelliset härkä-ihmiset (temppeliin kuuluvia patsaita) kertovat, että jos seinään koskee, kuolee. Vanhemmat kirkuvat. Yrittävät heittää lapsen haltijoille valuessaan kohti seinää, mutta tämä tippuu heidän käsistään. Kaikki tuntuu hitaasti valuvan kohti seinää, paitsi haltijat, jotka seisovat tarpeeksi kaukana. Seuraa lapsen pelastusyrityksiä, vanhempien hilaamista köyden avulla pois seinän luota. Onneksi seinässä on syvennys, joten nainen ei osu seinään. Väliin heitetään vaikka mitä lapsen pelastamiseksi. Härkäihminen, alttarin tapainen kivi, jossa on härän kuva kyljessä. Kaikki imeytyvät seinään. Meno yltyy yhä hurjemmaksi ja absurdimmaksi, kunnes lapsen pelastamiseksi väliin heitetään hylje, jonka suuhun heitetään kaloja. Nainen (minä) saa juuri ja juuri ponnistettua sen suusta vauhtia päästäkseen ylös, ja hylje katoaa valkoiseen seinään. Kimpoan kohti pilaria, jota vasten 2 pingviiniä hioo jotain rikotun häkin tapaista. Ajattelen, että keksisivät jo jonkin lopullisen ratkaisun. Äkkiä sellainen keksitään, ja painovoima palaa normaaliksi. Nainen ja mies pelastuvat, ovat helpottuneita. Sudenratsastajat lähtevät pois.

Sudenratsastajat metsässä. Ne törmäävät toisiin susiin, joissa on jotain pahaa. Neuvottelu toisten susien kanssa. Sudet pyytävät seuraamaan, ja houkuttelevat sudenratsastajat ansaan. He joutuvat häkkeihin ampumaradalle. Äkkiä toisten susien johtaja huutaa "nyt!", ja häkit aukeavat. Ansa onkin ansa pahikselle, joka ratsastaa hevosella ja luuli pääsevänsä ampumaradalla tappamaan sudenratsastajat. Sudenratsastajat pakenevat. Sudet tulevat kertomaan naureskellen kuinka tappoivat pahikset. Pahoittelevat huijausta. Kertovat, kuinka sulkivat pääpahiksen hevosineen, apureineen ja peikkoineen aitaukseen. Tappoivat kaikki hevoset ja pahikset, antoivat peikkojen viedä hevosenlihat mukanaan, jotta "ne saisivat palkkion vaivoistaan".

Sudet ja sudenratsastajat liittoutuvat. Lähtevät seuraamaan vilkkuvaa L-kirjainta lumessa. Lisää juoksemista. Haltijat miettivät, miten saisivat metsän asukit (sudet, ihmiset) tulemaan toimeen keskenään. Puhutaan tukikohtana toimivan "pesän" munan säilyttämisestä, rauhan saamisesta sen avulla. Herään. Olen todella ahdistunut, taistelu jatkuu päässäni.