29.5.2008

Hui, se vastasi!


Laiminlyöjä vastasi s-postiini ja oli eri mieltä diagnoosistani. Tuli nolo olo, mutta mitäs muuta olisi ollut odotettavissa. Voi kuulemma mennä testeihin, jos haluan. Äh pöh. Alitajunta vaatii rankaisemaan itseään tästäkin aiheesta vähintään hakkaamalla päätä seinään.

On se mukavaa olla yhteyksissä, kun se reaktio on aina tämmöinen. "Katsotaan" ja minun tekee mieli vahingoittaa itseäni. Miten jonkun ihmisen seurassa tulee jatkuvasti sellainen olo, että pitää repiä kurkku auki? Vieläkö joku ihmettelee, miksen pidä yhteyttä vanhempiini enempää kuin on pakollista (rahapula, uhkaava nälkäkuolema, sairaalaan päätyminen tai vastaava).

Ehkä se vain on niin, että laiminlyöjä ei omaa äitiysgeeniä. Hän ei kestä olla kotona, koska se hullu asuu siellä. Ja missä muualla hän muka meidän kanssa viettäisi laatuaikaa? Kun ei tutustu, pysytään yhtä läheisinä kuin naapurin kakarat. Huolehtii, että kaapissa on ruokaa, ja sillä selvä.

Miksi, oi miksi kukaan ei hakenut apua AJOISSA? Miksi piti antaa asioiden mennä siihen pisteeseen, että lapset itse vaihtoivat omat lakanansa kun ne alkoivat haista, mutta vanhempien lakanoita ei vaihdettu puoleen vuoteen, kun vanhemmat eivät jaksaneet välittää? Miksi asioiden piti antaa mennä siihen pisteeseen, että molemmat vanhemmat söivät psyykenlääkkeitä, mutta lapset eivät saaneet mitään apua? Eikö lastensuojeluviranomaisilla pitäisi olla jokin tietokanta, josta näkisi että nyt tuossa ja tuossa perheessä on määrätty kummatkin vanhemmat burnoutin takia puoleksi vuodeksi saikulle, pitäisikö siellä käydä?

Minä olen yksi iso miksi. Suomiko hyvinvointiyhteiskunta? Tietäisittepä, miten pahoin meillä voidaan. Kävin aikoinaan kielikurssilla Norjassa oppiakseni englantia paremmin. Paljoa muuta en reissusta muista kuin sen, miten välitöntä ihmisten kanssakäyminen oli, ja miten iloisia ja rentoja kaikki olivat. Tuli ihan epätodellinen olo. Oli kuin olisin pudonnut johonkin outoon Hobittilaan, jossa kukaan ei kyräillyt tai vihoitellut jatkuvasti. Vasta siellä tajusin, millaista elämä voisi oikeasti olla. Jos vain...

Jos vain lopettaisi jossittelun. Jos toteaisi, että Suomen sosiaaliturvassa oli meidän perheen kokoinen aukko ja me tipuimme siihen. Perheeni ongelmat heijastuivat elämääni niin, että minusta tuli koulukiusattu. Tein kaiken niin hyvin kuin siinä sumussa pystyin. Ehkä en olisi edes saanut niin hyviä numeroita, ellen olisi paennut todellisuutta kirjoihin. En olisi mitenkään voinut vaikuttaa perheemme ongelmiin, koska ne olivat liian suuria. Ammattilaisia tarvittaisiin edelleenkin. Tai niitä tarvitsisivat kaikki muutkin kuin vain minä.

Syyllisyys.
Häpeä.
Inho.

-->Halu tappaa itsensä, koska asioille ei voi enää mitään. Eipä tarvitsisi enää muistaa.

Toivo paremmasta.
Itseinho.
Viha.
Raivo.
Halu tappaa kaikki, jotka ovat tehneet minulle vääryyttä.
Itseinho pahenee.
Tuska. Muistot vyöryvät päälle.
Ahdistus.
Tukehtuminen.
Halu kuolla ihan vain siksi, että pääsisi ahdistuksesta eroon.

Sitten kun lääkkeillä sai ahdistuksen pois, seurasivat:
Ihmetys.
Alkujärkytys.
Halu kokeilla elämistä.

Haluan kuolla.

Miksi ihmeessä minä kirjoitin sen s-postin? Ehkä siksi, että halusin ymmärtää. Löytää jonkin syyn. Keksiä, missä vika on. Minä haluan löytää jonkin syyn, joka veisi kaiken syyn pois laiminlyöjästä. Kohdistaisi syyttävän sormen johonkin muuhun. Johonkin ulkopuoliseen. Minä en halua myöntää, että laiminlyöjä olisi voinut toimia paremmin. No, ei hän varmaan olosuhteisiin nähden toiminutkaan paremmin kuin oli mahdollista. Mutta hän olisi voinut toimia toisin. Olisi. Eikä olisi. Olisihan.

ÄÄÄÄ! (sisäinen nelivuotias osallistuu keskusteluun)

Nyt turpa kiinni! (sisäinen teini)

Lopettakaa, lopettakaa molemmat! (sisäinen kurinpitäjä)

Pitäisi itkeä yhdessä. Pitäisi antaa nelivuotiaan itkeä, antaa teinin myöntää haavoittuvuutensa ja pistää sisäinen kurinpitäjä hyvin ansaitulle lomalle.

Mitä minä olisin teininä halunnut? Järkeviä rajoja. Tunteen, että minusta välitetään. Tunteen, että minä olen tärkeä. Tunteen, että minulla saa olla mielipiteitä, kavereita ja omaa tilaa. Ylipäätään olisin halunnut, että joku olisi jakanut sen kauhean ahdistuksen, jota kannoin sisälläni. Olisin halunnut, että joku olisi ymmärtänyt. Siinä, paradoksaalista kyllä, saattoi auttaa silloinen viulunsoitonopettajani. Hän oli fiksu ja ymmärsi jättää soittamisen mahdollisimman vähälle tunneillani. Hän kuunteli. Aidosti kuunteli ahdistustani ja toimi terapeuttina. Ilman häntä olisin kai ihan oikeasti yrittänyt itsemurhaa. Enkä vain tuijotellut veitsiä.

Mitä minä sain? Huutoa, raivoa. Minut kiellettiin kahdesti tyttärenä. Minua ei kuunneltu, vaan kaikki saneltiin. En saanut tehdä muuta kuin istua huoneessani. Jopa siivoaminen oli väärin. Kaverini olivat vääriä. Vaatteeni olivat vääriä. Mielipiteeni olivat vääriä, enkä ymmärtänyt mitään. Minulla ei ollut väliä. Oli ihan sama, olinko kotona vai haahuilemassa pimeällä ulkona. Mitä tahansa kysyinkin, aina vastaus oli "ei!". Miksi ei? "Siksi ei, kun minä sanon!".

Ei niitä rajoja oltu asetettu ennenkään. Ei teitä ennenkään kiinnostanut, miksi nyt? Haistakaa p*ska ja antakaa minun elää omaa elämääni. Minä halusin vain pois. Kun tieto kouluihin hyväksymisestä tuli, valitsin niistä sen joka oli kauimpana mielensärkijästä ja laiminlyöjästä. Hyvä tapa valita opiskelualansa...

Viime aikoina olen yrittänyt saada tajuntaani uppoamaan, että lapset eivät ole pahoja. Että lapsi ei tarkoituksella tee vanhempiensa elämästä vaikeaa, vaan oireilee, koska hänellä on paha olla.

Terppa kysyi yksi kerta, olenko muille yhtä ankara, kuin itselleni. Vastasin että en. En olekaan, aikuisille. Lapsille olen. Tajuan sen nyt. Remonttiohjelmassa lapset leikkivät aikuisten seassa (eivät siksi, että vanhemmat voisivat vahtia heitä, vaan koska he haluavat olla tiellä) ja "auttavat" tekemällä hiekkakakkuja ja viemällä kuormurin lavalla hiekkaa sinne, minne aikuisetkin. Ja minä vain ihmettelen, miksi noiden annetaan tehdä noin, eiväthän nuo lapset (2-3v.!) työskentele tehokkaasti. Miksei joku pistä niitä ruotuun?

Lapsiahan pitää kurittaa, ainakin mielensärkijän mukaan. "Ken vitsaa säästää, se lastaan vihaa", ja "ken kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee". Perisynti oli myös kova sana. Isien synnit kostetaan jne. Meistä piti kitkeä pahuus pois. En tiedä sitten, johtuiko tämä siitä, että hän pitää itseään pahana, joten me olimme sitten automaattisesti myös pahoja.

Hyvät ja pahat. Ei muita. Muista asioista jaksettiin kyllä jauhaa, että "asiat eivät ole mustavalkoisia", mutta sivistyneet olivat hyviä, raksaäijät pahoja. Kiltit lapset ovat hiljaa omassa huoneessaan, tuhmat lapset häiritsevät. Kiltit lapset syövät vain silloin kun sanotaan, muulloin heille ei tule nälkä. Tuhmat lapset pyytävät iltapalaa, eivätkä elä vain sillä yhdellä aterialla / päivä. Tuhmat lapset rikkovat esineitä. Tuhmat lapset jäävät koulumatkalla leikkimään. Kiltit lapset käyvät harrastuksissa. Tuhmat lapset eivät tottele.

Minä vihaan sanaa "tuhma". Ylikäytetty. Vain mielensärkijä on hyvä ja kaikkivoipa, kaikki muut ovat oletusarvoisesti tuhmia. Etenkin kaikki naispuoliset. Mummin naisinho on kyllä siirretty hyvin seuraavallekin sukupolvelle. Aargh.

Miksen minä voinut syntyä terveeseen perheeseen? Miksi kaiken pitää aina olla niin vaikeaa? Miksi miksi miksi? Miksi pitää saada sydäri aina kun on jotenkin edes yhteydessä porukoihinsa? Miksi pitää olla yhteydessä, kun ei tahdo? Miksi kaiken pitää olla niin hem-metin vaikeaa...

Ahdistus.

Nyt nukkumaan, öitä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)